15-vuotiaan päiväkirja vuonna 1995: sexyt vaatteet ja hyvä meikki

Päiväkirja, jota kirjoitin yhdeksännellä luokalla on todellinen bestseller.

Näin 38-vuotiaana totean, että 15-vuotiaalle minälleni tapahtui päivässä enemmän ja jännittävimpiä asioita kuin minulle nyt puolessa vuodessa. Herranjestas sentään, onneksi! En kestäsi enää yhtään tuollaista päivää.

Onneksi on päiväkirjat, joista lukea hurjasta nuoruudesta, kun alkaa ikä painaa ja muisti pätkiä.

Katseita! Tervehdyksiä, joihin ei vastata! Juoruja!

Tervetuloa vuonna 1980 syntyneen syksyyn yhdeksännellä luokalla vuonna 1995!

Ysiluokkalaisen päiväkirja vuonna 1995

14.8.1995. Eka koulupäivä oli ihan kiva. Tuli uusi poika. Karsee, leso.

Sanoin J:lle, että se uusi poika kyylää minnuu. Varmaan koko luokka kuuli sen! Noh…

I <3 501 Lewikset!

Lisäys sivun reunassa, kirjoitettu 14.12.1995: Tarkemmin katsottuna se on sairaan hyvännäköinen. Hyvä perse.

**

Perjantai 25.8.1995. Päiväkirjassa on räjähdysmäisen kova merkintä: sanoin sinä päivänä tietylle pojalle moi. Se oli harkittu ja merkittävä teko. Minulle. Poika tuskin huomasi.

**

Syyskuussa 1995 joku pilkkaa ystävääni, joten huudan koulun käytävällä niin lujaa kuin keuhkoistani lähtee hyvin monta kirosanaa. Minua katsotaan pitkään. Noloa.

**

diary

Keskiviikkona 13.9.1995 sanon yhdelle toiselle pojalle moi.

Se vain katso eikä vastannu.

Päiväkirjaan on raapustettu raastavia ajatuksia. Neljä luokkakaveria näki moikkaukseni. Ihastuksenkohteenikin oli tuossa joukossa! Pelkäsin, että hän luulee nyt, että olen ihastunut siihen poikaan, jota moikkasin.

Olen varma, että pilasin nyt kaiken.

**

Haluan saada siltä tietyltä ihanalta katseen. Laadin viikonloppuna sotasuunnitelman:

Etin jotkut sexyt vaatteet maanantaix kouluun ja yritän meikata hyvin.

Olen ihastunut moneen luokkani poikaan, ja elän heidän katseillaan. Ehkä luultavasti en edes syö, pelkkä katse riittää elämiseen, koska:

Miulla oli päällä mustat Lewikset, valkea body ja napapaita, jossa on pitkät hihat. Onneks oon laiha. Se on miun paras puoli.

diary

**

Ostan ihastukselleni syntymäpäiväkortin, mutta en uskalla antaa sitä. Muistan, miten se oli kolme numeroa liian ison anorakkini taskussa monta päivää, mutta en vain uskaltanut antaa sitä.

Liimaan kortin päiväkirjaan, josta katson sitä 23 vuotta myöhemmin hymyillen säälivästi itselleni.

Reppana!

**

Kirjoitan tunnilla minun ja ystäväni kirjevihkoon pojan nimen sydämen sisään. Yksi tyttö ehkä näkee sen.

Ihan varmaan nyt tietää koko koulu. Kuolen!

Se luulee, että tykkään, vaikka en tykkää! En mie siitä tykkää!

**
Ystäväni on käynyt eri rippikoululeirin kuin minä. Hän ottaa jatkoriparille kameran mukaan ja ottaa kuvia ihanista pojista ja teettää kuvia minulle. Päiväkirjan sivuille liimatuissa kuvissa pojat pelaavat biljardia.

Niitä kuvia piti jännityksellä odottaa kauan. Kuinkahan paljon kaverini vanhemmat maksoivat niistä kuvista, jotka teetettiin kylän valokuvaamossa tyttären kaverin päiväkirjaa varten?

päiväkirja

**

Joskus mokaan:

Nyt se luulee, että mie tykkään X:sta ja nauraa miulle vaikka mie tykkään siitä!

Ja toiste:

Apua, koko koulu tietää varmasti! Miten voin mennä huomenna kouluun?

**

Ihastun taas uuteen poikaan, koska saan häneltä yllättäen ”siirappikatseita”.

Kirjoitan päiväkirjaan, että rakastan häntä ja tulemme taatusti menemään naimisiin.

Erehdyn, näin ei käy.

**

Käyn usein uimassa. Kerran käy näin:

Joku about 20-vee karsee ukko tsiikas minnuu siellä. Sillä oli oma ämmä mukana.

**

Draamaa! Pahoja puheita, pahoja katseita, näyttävämpiä tunteiden palon roolisuorituksia kuin Beverly Hills 90210 -sarjassa.

Lähes kunnioitettavaa itsekkyyttä. Ihmissuhdekoukeroita. Epäilyjä, arveluja, kyräilyä. Julmaa jaottelua suosittuihin ja niihin, joita koulussani kutsutaan nimellä ”jumi”. Olemme kuin Intian kastilaitoksessa, enkä minä sijoitu kovinkaan korkealle.

**

Koulukuvat saapuvat. Suosituimmat oppilaat vaihtavat keskenään kuvia. Pyydän saada ihastukseltani hänen tarrakuvansa, mutta hän ei anna sitä. Se pilaa koko seuraavan viikkoni, mutta sitten päätän, että en katsokaan enää häneen päin ja tadaa: hyvä fiilis palaa!

Tiedän tarkasti, kuka tykkää kenestäkin. Ihmissuhdekuviot ovat yhtä monimutkaisia kuin Kauniissa ja rohkeissa. Kaikki tietävät myös jostain syystä, kenestä minä tykkään.

Kerran kirjoitan ihastukseni nimikirjaimet pulpetin kanteen. Seuraavalla tunnilla koko luokka nauraa minulle, koska he ovat varmoja, että kirjoittaja olen ollut minä.

Kasvojeni väristä ei voi erehtyä syyllisyydestäni.

diary

**

Opettajat ovat pakkolomalla, ja meillä on luokissa bileet! Kerran karkaamme koko luokka vähän höppänän opettajan tunnilta, emmekä saa edes jälki-istuntoa. Niin huippua!

Kirjoitan usein, että huomenna on koe, enkä ole lukenut yhtään. Luen aamulla! Koearvosanani eivät ole sellaisia, joita toivon omien lasteni saavan. Toisaalta en ymmärrä, miten läksyille ja lukemiselle olisi edes aikaa, koska poikien katseet minulle ja varsinkin poikien katseet muille tytöille vievät kaikki voimavarani.

Olen iltaisin ihan loppu.

Lista: yläasteen parhaat pojat

Listat ovat oleellinen osa tuon vuoden tallentamista. Minulla on listoja kuukautiskierrosta, koetuloksista ja todistuksen arvosanoista, mutta tietenkin pojista.

Otsikko ”Namupalat: Top Ten yläasteelta ja lukiosta” ei jätä kylmäksi. Listoja on huikeat 15. Monia nimiä pyörii listoilla, mutta aviomieheni nimeä en niiltä löydä, vaikka hän on samassa pihapiirissä lukiossa. Vielä ei ollut hänen aikansa, vasta parin vuoden kuluttua.

Listalta löytyy jopa poika, joka oli samassa hotellissa käydessämme Kanariansaarilla. En tietenkään jutellut hänen kanssaan mitään enkä kuullut hänen nimeään, mutta listalle hän silti pääsi.

Oli kunnia-asia päästä listalle! Näitä listojani kirjoitin myös kirjeissä ystävälleni. Hän luotettavana ystävänäni sitten hauskuutti polttareissani muita ystäviäni lukemalla niitä listoja ääneen. Listat saivat aikaan huikeita vislauksia ja puheensorinan, josta ei tullut loppua.

Mitäpä siihen lisäämään, kun ei ollut edes hästägejä, että olisi voinut lisätä, että #noloa.

**

Päiväkirjassa lukee myös juttuja, jotka eivät ehkä kestä lasteni lukukokemusta. Kerron niistä sitten, kun lapseni ovat tällaisia ikäisiäni tylsiä keski-ikäisiä.

päiväkirja

Kahdeksan vuoden päiväkirja

Olen kirjoittanut tarkasti kaiken ylös jokaiselta päivältä suunnilleen alakoulun viidenneltä lukion kolmannelle asti.

En ymmärrä, miten selvisin siitä yhdeksännen luokan syksystä seuraavaan syksyyn. Jos nyt joutuisin elämään saman ihmissuhdevaiheen, en varmasti selviäisi.

Sinä vuonna ihan kaikki oli merkityksellistä. Yhdessä hetkessä suunnittelin lähes hyppääväni sillalta, toisessa kaikki oli paremmin kuin koskaan ennen. Jokainen päivä oli uusi mahdollisuus joko pilata loppuelämä tai saada siitä yhdestä päivästä ”ihan ok”.

Erityisen merkityksellistä oli ihan kaikki. Vaatevalinta, kampaus, meikki tai meikittömyys. Jos mokasin, pilasin kaiken sekä itseltäni että koko lähipiiriltäni. Mokani tiesi nopeammin 300 ihmistä kuin someajalla yksikään ihminen.

Päiväkirjoja luettuani olen varma, että nykynuorilla ei ole yhtä rankkaa. Onneksi ihastusta voi nykyään seurata myös somessa eikä tarvitse joka ilta lenkkeillä talon ohi ja toivoa, että edes joskus näkisi siitä ihanasta jätkästä vilauksen. Päiväkirjoja luettuani olen myös aidon hämmentynyt ja ihastunut siitä, miten kiltti ja viaton itäsuomalaisen kylän tyttö olin. Mutta rankkaa se oli, todella rankkaa.

Ps. Mieheni, älä jätä minua ikinä. En enää selviäisi tuollaisista katsejutuista. Sitä paitsi ”sexyt vaatteet maanantaix ja yritän meikata hyvin” ei taida enää tässä iässä toimia.

Postauksia murrosiästä

Murrosikä, meitä pelottaa

Missä vaiheessa vauva kasvoi kahdeksanluokkalaiseksi?

Olen tytöilleni esikuva naiseudesta – se on aika pelottavaakin

Teini-ikäisen vanhemmuus on hämmentävää, ihanaa ja vaikeaa

Bloggaajamutsin teini-ikäisen lapsen elämä on rankkaa

Kommentit

6 kommenttia
Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Niinpä, en tiiä. Olen sanonut lapselleni, että tiedän, että yläkouluaika on rankkaa.

Kyllä kyllä. Päiväkirjoja kirjoitin useamman vuoden ajan minäkin.❤️ Siivosin just eilen omia laatikoita, löysin kaapin perältä laatikosta vanhoja päivä kirjojani ja rippikoulu lehden joka siellä tehtiin. Oi sitä nostalgiaa. Joko siitäkin on jo 20 vuotta??? ?? No, aika kultaa muistot.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Ihan parhaita ja ihan kauheimpia aarteita 😀

Hahhahhaha ihan mahtava postaus,pystyn samaistumaan ja luulen että moni muukin.Omat päiväkirjat hävitin kun muutin lapsuudenkodistani pois,oli ne niin hirvittävää luettavaa.:-D sulla on tosi kiva blogi,luen joka viikko!

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Heh, ihanaa! Näin viime yönä unta, että tiesin kuolevani pian. Isoin päätettävä asia oli siinä shokissa, että käskenkö miehen polttaa päiväkirjat vai annanko perheen lukea ne kuoltuani. Heh!

Kiitos, ihanaa, että luet!

Tämän luettuani olin yhtä aikaa sekä hyvilläni siitä, etten tuona samana vuonna kirjoittanut päiväkirjaa että pahoillani siitä, etten tosiaan tallentanut noista vuosista mitään.
Ymmärtäisikö sitä lapsiaan nyt paremmin, jos voisi mennä sisään omiin, samankkäisen ihmisen ajatuksiin?
Vai säilyykö illuusio fiksuista lapsista näin vain paremmin?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä