Soitin hätäkeskukseen. Kukaan muu ei auttanut.

Soitin hätäkeskukseen kaksi kertaa samalla viikolla. Tuli vahvasti tunne, että kukaan ei nykyään enää välitä eikä auta.

Olin Matildan kanssa ostoskeskuksessa. Nousimme parkkihallista portaita ylös. Aulassa, joka ei varsinaisesti ollut vielä kauppakeskusta, istui reilu 60-vuotias mies patterin päällä. Hän oli taipuneena polviensa päälle. Jaloissaan hänellä oli kaksi ostoskassia.

Miehen olemuksessa oli hiukkasen jotain sellaista epäsiisteyttä, jota on katujen miehellä. Edellämme käveli noin kolmekymppinen pariskunta. He eivät vilkaisseetkaan mieheen, kiirehtivät vain ohi. Meidän takanamme tuli kaksi keski-ikäistä naista, jotka hekin kiirehtivät ohi.

Kyykistyin miehen eteen ja kysyin, onko hänellä joku hätänä. Mies sopersi hyvin epäselvästi, että hänellä on keuhkoahtaumatauti. Soitin hätäkeskukseen.

Juttelin jonkin aikaa hätäkeskuksen kanssa ja miehen kanssa yhtä aikaa. Minun oli vaikea saada miehen puheesta selvää. Mies sanoi siinä soittaessani vähän kärttyisästikin, että hänellä ei ole mitään hätää. Luultavasti huonon olon tekivätkin juomat, joiden tyhjiä pulloja huomasinkin sitten olevan hänen kassissaan.

Mies ei kuitenkaan ollut kunnossa: hän ei pystynyt lähtemään istumapaikastaan eteenpäin. Hätäkeskus totesi, että miestä ei voi siihen jättää, mutta ambulanssin sijaan ehkä poliisi tulee kuitenkin tarkistamaan tilanteen.

Ketään ei kiinnostanut

Ohikulkevien ihmisten kasvoilla oli inhoa ja välinpitämättömyyttä.

Jäin odottamaan miehen lähistölle poliisia. Matilda lähti sillä aikaa jo kauppoihin. Seurasin siinä odottaessani ohikulkevien eri-ikäisten ihmisten reaktioita heidän nähdessään kaksin kerroin taipuneen keski-ikäisen miehen. Ihmisten kasvoilla oli inhoa ja välinpitämättömyyttä. Ihmisten jaloissa oli kiire ja asennoissa itsekkyys.

– Soita minun pojalle, poika hakee kyllä minut, mies sopersi. Kerroin, että autan häntä tällä tavalla enkä halua hänelle mitään pahaa. Mietin siinä, että jos oma isäni olisi syystä tai toisesta lyyhistyneenä noin, en kestäisi ajatusta, että ohikulkevien kasvoilla näkyisi inho. Mitä jos kyseessä olisi aivoverenvuoto tai sydänkohtaus? Tai vaikka sitten alkoholi, mutta eikö ketään oikeasti kiinnosta auttaa?

Jos minä olisin ollut siinä kaksin kerroin siksi, että olisin vetänyt viinaa muutaman pullon liikaa, olisiko alle 40-vuotiasta humalaista naista silti pysähdytty auttamaan? Miten 40-vuotias nainen ja 60-vuotias mies eroaisivat siinä, että kiinnostaako auttaa vai ei?

hätäkeskus

Toinen soitto hätäkeskukseen

Kerroin Matildalle myöhemmin, että nuoren tytön ei ehkä kannata mennä aina lähelle tällaisissa tilanteissa, mutta apua täytyy soittaa tai pyytää aikuisia apuun. Haluan kasvattaa lapseni ymmärtämään, että meidän kuuluu auttaa ja haluta auttaa muita ihmisiä. Suoraan sanoen vitutti nähdä se ihmisten itsekkyys.

Toisen kerran soitin hätäkeskukseen ajaessani ohitustiellä. Tien varteen oli pysähtynyt auto, jossa oli hätävilkut päällä. Silloinhan me heti ajattelemme, että auto on jotenkin hajonnut, ja kuski lukee ohjekirjaa tai soittaa hinausta.

Satasen tuntivauhdissa ei tietenkään voi eikä saa pysähtyä, mutta ehdin nähdä kuskin asennon. Nopeasti katsoen hän oli lyyhistynyt ratin päälle. En ehtinyt nähdä, oliko hän oikeasti tutkimassa kännykkää hyvin kumarassa asennossa vai saanut vaikka sairauskohtauksen. Koska en ollut varma, soitin havaintoni hätäkeskukselle. En kestä ajatusta, että joku saisi sairauskohtauksen ja viime hetkellä laittaisi hätävilkut päälle eikä kukaan tekisi mitään! Ihan kauhea ajatus!

En tietenkään tiedä, miten tilanne päättyi, mutta minua helpotti, että edes yritin auttaa. On ihan kauheaa lukea uutisia onnettomuuksista, joissa kukaan ei auttanut. Millaisessa maailmassa me kasvatamme lapsiamme? Milloin meistä tuli näin itsekkäitä? Mikä meitä vaivaa?

Kommentit

15 kommenttia
Avatar

Kerran pitkän autoletkan perässä tulin risteystä kohden ja yksi auto oli hieman poikittain risteysalueella ’menossa kuitenkin oikeaan suuntaan’. Koko letka molempiin suuntiin meni ohi. Katsoin ohi mennessä autoon ja mies istui autossa pää kenossa taaksepäin. Löin hätävilkut päälle ja ajoin sivuun, kyydissä oleva äitini juoksi autosta kohti pysähtynyttä autoa ja huitoi käsiään. Sitten vasta joku muukin pysähtyi ja tuli autostaan puhelin kädessä, ja soitti hätäkeskukseen. Koskaan ei ole oikeasti niin kiire, ettei minuuttia pysty pysähtymään.

Avatar

Itselläni on erittäin positiivinen kokemus kun mursin jalkani pahasti viime keväänä Helsingissä. Ensimmäinen ohikulkija pysähtyi ja auttoi taksin soittamisessa ja jäi odottamaan kanssani. Kaikki muutkin ohikulkijat, jopa pyöräilijät toisella puolella katua, pysähtyivät kysymään, tarvitsemmeko apua. Olin oikeasti todella yllättynyt ja otettu ihmisten ystävällisyydestä. Lisäksi taksikuski tarjoutui jäämään odottamaan kanssani päivystykseen. Olen tosin alle 40-vuotias nainen, eivätkä kaikki ihmisryhmät varmasti saa tasavertaisesti apua, mutta kaikkea toivoa ei ehkä ole menetetty!

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Hienoa, hyvä kuulla!

Avatar

Sinun olisi kuulunut kääntyä takaisin tarkistamaan tilanne ennen hätäkeskukseen soittamista. Silloin olisi voitu varmistaa, ettei paikalle mennä turhaan ja olla näin samalla pois joltain toiselta, tärkeältä tehtävältä.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Moottoritiellä kääntyminen vaatii monien kilometrien uukkarit kummassakin suunnassa. Ei ihan helppo juttu. Tein minkä pystyin. Vilkkaasti liikennöity tie. Ehkä muutkin soittivat.

Avatar

Hienoa että autoit! Valitettavasti ihmisten kylmyys ja välinpitämättömyys ovat vain entisestään lisääntyneet.
Olen itse sairaalassa töissä ja hoidan lähes päivittäin potilaita joilla on ns.itse aiheutettu sairaus kuten keuhkoahtaumatauti tai maksakirroosi.Silti hoidan heitä yhtä empaattisesti kuin vaikka rintasyöpäpotilastakin.Omatuntoni ei vaan salli olla välittämättä heistä.Enkä usko että kukaan potilas on sairauttaan ansainnut.En itsekään haluaisi että minua ei hoidettaisi hyvin vain omien elämäntapavalintojen vuoksi.
Ajattelen että aina voi auttaa ja olla ystävällinen toiselle.Monesti se ei edes kauaa aikaa vie kun kysyy lähikaupassa saako iäkästä auttaa tavaroiden pakkaamisessa ym.Pelkästään juttelukin auttaa,voi olla toisen ihmisen ainut puhekontakti juuri se juttelu lähikaupassa.Mieheni monesti nauraa kun moikkaan kaupassa tuntemattomia.Minulle se on vaan jo lapsuudenkodissa opetettu tapa.
Sydäntä lämmittää seurata omaa viisivuotiasta poikaani joka tervehtii etenkin kaikki iäkkäät vastaantulevat ja välillä saa toppuutellakin kun menisi taluttamaan jokaisen iäkkäämmän tien yli.
Eli välittämistä lisää! Ei se yleensä aikaakaan vie. Sitäpaitsi se on kansalaisvelvollisuus pysähtyä ja kysyä jos näyttää että toisella ei ole kaikki hyvin.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Ihanaa, että on sinunlaisiasi!

Avatar

Hei! Jäi mietityttämään tuo ensimmäisen kohdan mies. Näitkö hänen lopputilaansa, lähtikö poliisien mukana jonnekin, vai jättivätkö poliisitkin hänet siihen istumaan tarkastettuaan tilanteen? (jos ne poliisit siihen lopulta ikinä saapuivat). Ymmärrän että ihmisillä on helposti se ”juoppo, sammunu varmaan känniinsä, siinäpähän nukkuu” -asenne, tai ei uskalla lähestyä ”epämääräisen” näköistä henkilöä. MUTTA kun totuus nimenomaan on, että siellä todella voi olla jotain taustalla mikä vie hengen jos ihminen ei pääse sairaalaan. Tuo on tosi hyvä neuvo (itsellekin aikuisena), että jos yhtään epäilyttää, niin voi itsekin pyytää jonkun toisen aikuisen katsomaan kaveriksi. Helposti kävellään ohi, ehkä vilkaistaan, täytyisi aina muistaa että entä jos itse olisi siinä tilanteessa, tiedostaisi vaikka että tarvitsen apua mutta en pysty enää itse sitä pyytämään, kyllä silloin olisi kiitollinen kun joku pysähtyisi ja kysyisi todella edes sen pienen mutta merkittävän kysymyksen; onko kaikki hyvin, tarvitsetko apua.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Soitin vielä perään hätäkeskukseen ja kun kuulin, että poliisit ovat juuri siinä, lähdin eteenpäin hätäkeskuksen luvalla, kun oli kiireinen aikataulu. Myöhemmin mies ei enää ollut siinä.

Avatar

Muutamaan kertaan samankaltaiseen tilanteeseen joutuneena, olen miettinyt samaa. Eikö ketään kiinnosta? Osaltaan tilanne varmaankin selittyy myös sillä, ettei ympäristöön enää kiinnitetä huomiota, ei huomata siis näitä tilanteita tai noteerata niitä. Pitäisikin ehkä kysyä, että miksi?

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Ajatellaanko me, että on kohteliasta, että ei puutu muiden asioihin?

Avatar

Kiire,itsekkyys, uskalluksen puute…soitimme josku apua keskellä tietä makaavalle, hänellä oli sairaskohtaus. Moni kulki ohi. Vanha mies liukastui ja kaatui. Näin miten mentiin ohi pysähtymättä auttamaan. Menin pojan kanssa paikalle ja vasta sitten joku pysähtyi kun totesin kovaan ääneen että vielä tarvittaisiin joku avuksi. Saatiin kaatunut jaloilleen,mutta varmasti oli kurjaa olla kylmässä maassa kun ei auteta ylös. Yritämme lapselle istuttaa ajatuksen että autetaan tarvitsevaa eikä mennä ohi vain.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Hyvä, että opetatte lapselle. En ymmärrä, miksi ihmiset vain kävelee ohi!

Avatar

Hienoa toimintaa! Minulla on niin ihana huolehtivainen aviomies et kiinnittää huomiota juuri muihin ihmisiin et jos ei jollain ole kaikki kunnossa niin uskaltaa puuttua ja auttaa jos tarvitaan apua.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Ihanaa!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä