Painoin 42 kg – ajattelin, että olen ällöttävän lihava

Tulin yläasteella koulusta ja pohdin, että voisin syödä jotain. Avasin jääkaapin oven ja otin käteeni jugurtin. Tuijotin jugurttia ja ajattelin, että se lihottaa liikaa. Laitoin jugurtin takaisin jääkaappiin. Painoin 42 kg ja olin 166 cm pitkä.

Ystäväni veti minut perässään lukion sohvanurkkauksen luo ja varoittamatta nosti paidan helmani ylös niin, että vatsani näkyi. ”Katsokaa, Hanna sanoo, että se on lihava!” Hämmästyin ja kauhistuin paidan nostamista. Enemmän kuitenkin järkytyin siitä, että näiden sohvilla istuneiden luokkakavereideni ilme oli jokaisella hämmästynyt siitä, että sanoin itseäni lihavaksi. Ajattelin, että näkisin heidän ilmeistään sen, että todella olin lihava. En nähnyt sitä. Sain osakseni hyväntahtoista hymähtelyä höperyydestäni. Painoin korkeintaan 48 kg.

Minä juoksin. Juostessani ajattelin, että en ole hyväksytty eikä kukaan voi rakastaa minua. Se oli maailman typerin ja epäloogisin ajatus, koska ympärilläni oli valtavasti minua rakastavia ihmisiä, mutta se vain kuului ikään. Niin ajattelen nyt, kun tiedän, että ajatuksille ei ollut minkäänlaista syytä. Oman painon tarkkailukin kuului ikään.

itsetunto

Koulukiusattu rillipää

Se, että en kuulunut suosittujen porukkaan, näkyi joka päivä.

Ala-asteella ja yläasteella olin osittain koulukiusattu. Minulla oli ystäviä, mutta myös tilanteita, jotka eivät olleet mukavia. Olin arka ja epävarma. Kasvoin pituutta nopeammin kuin muut, joten olin päätä pitempi ja kömpelö sekä hirvittävän laiha. Minulla oli aina lyhyt poikien tukka sekä todella suuret silmälasit.

Yläasteellakin minulla oli aina ystäviä. Ne parhaat ja rakkaimmat ystävät ikinä, mutta silti se, että en kuulunut suosittujen porukkaan, näkyi ihan jokapäiväisessä elämässä. Elämä 15-vuotiaana oli hitsin hankalaa. Ihan pelkkä koulupäivästä selviytyminen oli rankkaa, kun piti varoa jokaista elettä, ilmettä ja sanaa. Puolikkaasta sanasta saattoi joutua koko koulun naurun kohteeksi.

Kotona ja omien ystävien kanssa oli onneksi kaikki aina todella hyvin.

Lue myös 15-vuotiaan päiväkirja vuonna 1995.

Huomio yllätti

Ajattelin, että ihmisarvoni on kiinni koostani ja hiuksistani.

Vaikka minulla oli syömiseen liittyviä raskaita ajatuksia, söin kuitenkin pääasiassa ihan normaalisti. Olen onnellinen, että en oikeasti sairastunut koskaan syömishäiriöön.

Seitsemännellä luokalla ymmärsin, että hiusteni pituus on omissa käsissäni. Aloin kasvattaa lyhyestä poikatukastani tytön hiuksia. Aloin saada huomiota hiuksistani, jotka kasvoivat nopeasti kiiltäviksi, pitkiksi ja hyvin paksuiksi. Huomio yllätti ja tuntui ihanalta.

Aloin saada huomiota myös laihuudestani. Siispä takerruin kasvukivuissani siihen huomioon. Ajattelin, että ihmisarvoni on kiinni koostani ja hiuksistani.

Lukiossa en enää ollutkaan se luokan syrjityimpään porukkaan kuuluva poikahiuksinen ja arka tyttö. Aloin rohkaistua ja huomata, että minäkin näytän tytöltä, jopa nuorelta naiselta.

itsetunto

Itsetunto kietoutuu ulkonäköön

Itsensä hyväksyminen voi olla pitkä tie aikuisellakin.

Minulla ei ole ollut tuon seiskaluokan jälkeen koskaan lyhyempää tukkaa kuin polkkatukka. En voisi kuvitellakaan kampausta, jossa näkyisi niska. Jotain on jäänyt alitajuntaan. Ehkäpä vaikka se, kun olin pikkusiskoni kanssa uimahallissa yläasteiässä ja joku päiväkoti-ikäinen lapsi katsoi minua suihkussa pitkään ja kysyi äidiltään, että onko tuo isovelikin tyttö. Se satutti. Siinä asiassa en ole kasvanut: en osaa vieläkään ajatella itselleni tukkaa, joka ei olisi pitkä tytön tukka.

Mietin usein, miten tyttöjen ja naisten itsetunto kietoutuu ulkonäköömme. Kietoutuuko se? Onko sillä oikeasti väliä, minkä kokoinen on tai millaiset hiukset tai kasvonpiirteet on? Nyt, kun olen jo 38-vuotias, ajattelen tietenkin, että olemme kaikki arvokkaita juuri tällaisena eikä mikään ulkonäössämme saisi vaikuttaa mihinkään. Eihän sillä ole oikeasti yhtään mitään väliä! Itsensä hyväksyminen on kuitenkin pitkä tie, joka voi kestää vaikka koko elämän ajan.

Vanhempi tyttäreni on 15-vuotias. Mietin jatkuvasti, millaisen mallin naiseudesta annan hänelle. Näen hänen katseestaan, että antamallani mallilla on merkitystä.

Lue myös Olen tytöilleni esikuva naiseudesta – se on aika pelottavaakin

itsetunto

Tyttö vertaa itseään äitiinsä

Halusin tai en, näytän lapselleni mallia naiseudesta.

Olemme tyttäreni kanssa lähes saman kokoisia. Hän on lyhyempi ja kevyempi kuin minä, mutta kokee, että hänen jalkansa on leveämpi kuin minulla ja nenänsä isompi ja että hän olisi jotenkin minua isompi. Näen, että hän vertaa itseään tarkasti minuun – vaikka hän on nuori ja todella kaunis ja minä sentään kohta 40-vuotias synnyttänyt ja vähän jo ryppyinen.

Kohtaamme tyttäreni kanssa joka aamu isommassa vessassamme. Aamun minuuteista käytämme hyvin monta siihen, että meikkaamme ja laitamme hiuksiamme. Minä haluan meikata ja tehdä jotain hiuksilleni – ja sen mallin näytän siinä tyttärelleni tahdoin tai en. En ole koskaan sanonut, että hänen pitäisi tehdä samoin, mutta hän tekee. Hänen ei tietenkään tarvitsisi meikata, mutta jos hän haluaa, hän voi sen tehdä.

Vaikka tytär toimisi kaikessa täysin toisella tavalla kuin äitinsä, äidin toiminta on silti lapselle malli naisena olemisesta. Se on vähän pelottavaakin. Siihen sisältyy niin paljon muutakin kuin hiusten suoristamista – esimerkiksi sitä, miten kohtelemme puolisoa, miten puolisomme kohtelee meitä ja miten hyväksymme itsemme.

Lasta täytyy vähän seurailla

Kuuntelen tarkasti ja autan, jos apua tarvitaan.

Koska itse mietin nuorena ulkonäköäni niin tarkasti, muistan, millaisia ajatuksia nuorilla on. Siksi kuuntelen ja aistin tarkasti, jos jotain samanlaisia ajatuksia tulee lapselleni. Tiedän, että ne kuuluvat ikään, mutta osaan ehkä myös tarkkailla, jos tilanne ei olisikaan enää normaalia kasvukipuilua ja itsensä hyväksymistä. Silloin täytyy osata hakea apua.

Minulla oli omien ystävien kanssa kaikki hyvin, mutta ympäristön paine oli niin suuri, että aloin tarkkailla itseäni liikaa. Kun sain kehuja ulkonäöstäni, aloin hakea huomiota lisää. Nyt ajatellen se oli ehkä itsestäänselvä toimintamalli, ehkä ihan sinne Seiskan Tähtityttö -kuvauksiin asti… Toisaalta se kokemus opetti, että nyt meni yli.

itsetunto

Itsetunto rakennetaan kotona

Vanhemman kehu kantaa koko elämän.

Vaikka nuori ajattelisi kuten minä nuorena, että hän ei jostain syystä kelpaa, haluan uskoa siihen, että itsetunto rakennetaan kotona. Minä en koskaan sairastunut satunnaisista ajatuksistani huolimatta. Sain aina vanhemmiltani ja sukulaisiltani sanoista, ilmeistä ja kosketuksesta viestin, että olen ihana, kaunis ja ihmeellinen. ”Täti kehui, että olet kasvanut niin kauniiksi”, välitti äiti sedän vaimon kehun. Se jäi mieleen – ja siitä on sentään jo yli 20 vuotta!

”Sinulla on niin kauniit olkapäät ja hymy.” ”Tottakai pystyt siihen, sen kun kokeilet. Me autetaan!” ”Olet ihana!” Näihin vanhempien sanoihin uskoin enemmän kuin siihen, että 42 kg olisi oikeasti ällöttävän lihava paino. Oikeasti. Kun takaraivossa on vanhemman hyväksyntä, selviää ehkä paremmin kasvukivuista. Haluan ainakin uskoa näin ihan ilman kasvatusalan koulutustakin.

”Olet ihana äidin aarre”, sanon 7-vuotiaalle joka päivä. Kehun 15-vuotiaan kauneutta, luonnetta ja koulumenestystä. Halaan 12-vuotiasta vähän väkisin ohimennen ja kehun, miten mukava ja fiksu poika hän on. Kun lapsi toimii niin kuin oli sovittu, kuten tulee sovittuun aikaan kotiin, kehun, miten upeaa on, että häneen voi luottaa.

Vaikka kasvuun kuuluu monenlaista tuskaa, haluan uskoa, että tavallisista pienistä asioista selvitään, kun lapsi tietää, että kotiin saa aina tulla ja kaiken saa kertoa. Ja että kaikesta selvitään yhdessä. Jopa murrosiästä, jolloin tuntuu, että kukaan ei rakasta, vaikka kuitenkin tietäisi, että äiti nyt ainakin rakastaa aina.

Lue myös

Olen tytöilleni esikuva naiseudesta – se on aika pelottavaakin

Nainen näkee itsensä isompana kuin muut hänet näkevät

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä