Ystäväni tarina: Lapsettomuushoidoista sijaisvanhemmaksi

Miltä tuntuu olla lapseton ja surra sitä, että itsellä ei ole edes puolisoa? Miltä tuntuu tulla raskaaksi ja synnyttää kuollut lapsi? Miltä tuntuu lapsettomuushoidoissa? Ystäväni tarina -postauksessa kirjoitan lukijani tarinan. Tällä kertaa se on kipeä ja koskettava tarina tahattomasta lapsettomuudesta.

Minulla oli aina valtavasti nukkeja, joita hoidin innokkaasti. Äitini oli perhepäivähoitaja, joten meillä oli aina talo täynnä lapsia. Olin aina mukana hoitamassa itseäni pienempiä hoitolapsia.

Haaveilin jo ihan pienenä omasta perheestä. Tein ystäväni kanssa ennustuksia langan ja silmäneulan avulla. Ennustuksen mukaan minulle oli tulossa kaksi tyttöä ja poika. Uskoin ennustukseen tietenkin. Päätin, että saan ensin tytön, sitten pojan ja viimeisenä taas tytön. Tytöille pohdin nimiä Aino ja Elisabeth, ja pojan nimesin sen hetkisen ihastukseni mukaan.

lapsettomuus

Lapsettomuus lukee otsassa

Jossain vaiheessa aloin seurustella, erosin ja sitten tapasin taas uuden. Ystävät ympärillä vakiintuivat ja alkoivat saada lapsia.

Olin seurustellut jo hyvin kauan poikaystäväni kanssa, kun hän yhtäkkiä heitti päälleni kuin yllättäen iskeneen oksennustaudin: hän ei halunnut omakotitaloa, ei perhettä, ei lapsia. Minut hän ehkä voisi vielä haluta, mutta ei muuta.

En halunnut haudata unelmaani hänen takiaan.

Huusin yksin kodissani ääneen, että mikä minussa on vikana, kun en kelpaa kenellekään?

Yhtäkkiä kaikkialla ympärillä oli pariskuntia ja perheitä, raskausmahoja, ristiäisiä ja perhekerhoja, ja sitten olin minä: yli kolmekymppinen ikuinen sinkku.

Minusta tuli siinä moninkertainen täti ja kummitäti. Teki kipeää hymyillä ulospäin ja jakaa onnitteluja ja samalla itkeä sisäänpäin omaa surua ja osattomuutta.

Yritin deittailla, otin koirankin seuraksi. Ajattelin, että löytyy sitten vaikka koiraihmisistä seuraa… Ei löytynyt. Tulivat eronneet ja karanneet ikäiseni miehet. Aika monelle sain olla kuuntelevana korvana ja lohduttajana. Heillä oli takana pitkät suhteet ja jo olemassa pienet lapset. Heitä ei kiinnostanut enää aloittaa alusta.

Koin, että ikäiseni lapsettoman sinkun otsassa luki suurin kirjaimin ”Olen epätoivoinen”. Ja olinhan minä.

Biologinen kello tikitti yhä vaan lujempaa, ja itsetunto otti iskuja vastaan. Huusin yksin kodissani ääneen, että mikä minussa on vikana, kun en kelpaa kenellekään? Olinko liian vanha? Liian ruma? Liian lihava? Liian hiljainen? Liian puhelias?

Yön hiljaisina hetkinä kävin läpi monet epätoivoiset keskustelut maailmankaikkeuden kanssa. Maailmankaikkeus ei koskaan vastannut.

lapsettomuus

Koskas sinä teet vauvan?

Ota vaan syliin, saat vielä vauvatartunnan!

Vaikka sisälläni huusin, olin lasten ympäröimä. Olen lapsirakas, ja tunnuin ihan vetävän lapsia puoleeni. Pääsin tätinä ja kummitätinä elämään kuitenkin lasten maailmassa, hoitamaan, hoivaamaan, osallistumaan ja jakamaan. Lapsia kohtaan en koskaan osannut olla katkera, päinvastoin, nautin ”lainalapsistani” aivan valtavasti.

En mitenkään vältellyt lapsia tai lapsiperheitä, mutta lasten vanhemmat olivat välillä niin julmia puheissaan:

”Etkös sinäkin jo? Koskas hankit oman tällaisen? Ota vaan syliin, saat vielä vauvatartunnan! Mistäs sinulle saataisiin yksi? Katso nyt miten hyvin se sopii syliin!” Sitten siihen päälle merkitseviä  hymyjä ja silmäniskuja.

Kukaan ei varmasti tarkoittanut mitään pahaa, mutta se tuntui pahalta, sillä minäkin olisin halunnut vastauksia samoihin kysymyksiin. Niitä minäkin esitin milloin Jumalalle, milloin päiväkirjan sivuille, mutta mitään vastausta ei ollut.

Mitä enemmän aikaa kului, sitä vähemmin enää vihjailtiin ja kyseltiin. Helpotti, vähän.

lapsettomuus

Työelämä on julmaa lapsettomalle

Sitten oli tietysti vielä se työelämä. Lapsettomana työntekijänä naisvaltaisella alalla keskellä kovimpia ruuhkavuosia oli välillä todella rankkaa. Aina sai väistää ja joustaa toisten lasten ja perheiden vuoksi. Juhlapyhät, parhaat loma-ajat, viikonloput… Eihän perheetön sinkku niitä tarvitse, kun ei ole lapsiakaan. ”Ymmärräthän sinä?” oli usein kuultu kysymys. En todellakaan aina ymmärtänyt.

Miksi toiset saivat jo toisen kerran, jotkut jopa kolmannen mahdollisuuden parisuhteeseen ja perheeseen, kun itse et saanut vielä yhtäkään.

Välillä olin todella väsynyt. Se vähäinen vuosilomakin oli ripoteltu pätkissä sinne ja tänne, etten vaan sotkenut kenenkään lapsen kesäpäivähoitoa.

Olisin niin mielelläni ottanut äitiyslomaa ja hoitovapaata, tarvinnut vähän pidemmän tauon työelämästä minäkin. Oli työkavereita, joita tuskin koskaan edes näki; äitiysloma, kolme vuotta hoitovapaata, uusi äitiysloma, uusi hoitovapaa ja kolmas heti perään… Työelämässä oli vaikea välttyä katkeruudelta.

Monet ystävät ja tuttavat ehtivät jo erota ensimmäisistä liitoistaan ja perustaa onnelliset uusperheensä, taas uusine vauvoineen. Tuntui niin pahalta, niin epäoikeudenmukaiselta! Miksi toiset saivat jo toisen kerran, jotkut jopa kolmannen mahdollisuuden parisuhteeseen ja perheeseen, kun itse et saanut vielä yhtäkään?

Olin jo ehtinyt surra lapsettomuuden surun, käsitellä sen ja osaltani tyytyä kohtalooni, kun sitä omaa perhettä ei näkynyt, ei kuulunut. Kunnes sitten elämä yllätti ja elämään asteli ensimmäistä kertaa ihminen, jonka kanss kaikki oli mahdollista.

Olin 35-vuotias, ja palavasti rakastunut!

lapsettomuus

Raskaana 37-vuotiaana!

Tein varmaan apteekin kaikki raskaustestit ja marketin omat siihen päälle.

Puhuimme alusta asti paljon perheestä ja lapsista. Hänellä oli jo yksi lapsi, ja pari vuotta seurusteltuamme meistä tuli uusperhe. Minusta tuli äitipuoli.

Sellainen ”äkkiä heti nyt” oli minultakin jo mennyt ohi. Olin kantanut lapsettomuutta niin pitkään mukana, että siihen oli jo tavallaan turtunut, eikä enää pitänyt mitään itsestäänselvänä. Ikääkin oli ja molemmat tiesimme, että vaikka toivoisi, voisi jo olla myöhäistä.

Päätimme, että annetaan mahdollisuus, mutta ei petytä, jos mitään ei tapahdu.

Sehän tapahtui heti toisesta kierrosta! Se oli valtava yllätys! Olin epäuskoinen, onnellinen, sokissa, sekaisin ilosta! Tein varmaan apteekin kaikki raskaustestit ja marketin omat siihen päälle.

Jokaisessa tikussa se plussa oli yhtä hämmästyttävä! Aikuinen nainen voi hyppiä riemusta, monta päivää!

Yllätys oli valtava, kun 37-vuotiaana olin raskaana! Onni oli niin suurta ja ihmeellistä, ettei sitä osaa sanoiksi pukea, kaikki ja enemmänkin mitä olin koskaan toivonut, oli vihdoin minun, meidän.

lapsettomuus

Ei enää sydänääniä

Yhtäkkiä sydänääniä ei saatu kuuluviin.

Sitä päivää ei osannut kuvitella koskaan tulevan, kun neuvolassa ei enää löydetty sydänääniä. Mieli suojelee meitä ihmisiä niiltä kaikkein kipeimmiltä asioilta niin, ettei niitä oikein edes muista. On paljon tyhjää.

Olin jo raskauden puolivälissä. Kaikki oli  mennyt hyvin. Lähiöneuvolassa oli kesäsijainen, ihan nuori tyttö vasta. Oli ihan tavallinen neuvolakäynti, mutta yhtäkkiä sydänääniä ei saatu kuuluviin.

Taisimme olla yhtä peloissamme kumpikin. Vaihdettiin asentoa, juotiin tuoremehua, taidettiin hyppiä jalalta toiselle, mutta ei.

Sitten sijainen päätti, ettei tässä ole mitään hätää, vauva on varmaan vaan istukan takana ja istukan kohina peittää sydänäänet. Voisin mennä kotiin ja tulla aamulla takaisin. Vauva vaihtaa yöllä asentoa ja sydänäänet kuuluvat taas.

Mutta minä tiesin. Olkoon äidinvaisto tai mikä ikinä, mutta minä tiesin. Siitä illasta tai yöstä en muista mitään. Mies halusi uskoa, että ei neuvola olisi lähettänyt kotiin, jos jokin olisi vialla. Ehkä minäkin halusin uskoa, mutta mihin voi uskoa, kun on enää toivon ja epätoivon välinen syvä kuilu?

lapsettomuus

Vauva kuoli kohtuun

Aamulla ei enää kuulunut edes istukan verenkierron kohinaa. Oli ihan hiljaista. Vauva oli poissa.

Matkasta neuvolasta äitipolille en muista mitään. Alkoi aika, joka on muistoissa enimmäkseen mustaa. Maailma romahti.

Ihme annettiin ja ihme otettiin pois. Miten sellaista epäoikeudenmukaisuutta voisi edes ymmärtää? Ei tullut ristiäisiä, tuli hautajaiset. Halu saada oma lapsi kasvoi tämän menetyksen jälkeen kaiken nieleväksi kaipuuksi.

Lapsettomuushoitoihin yllättäen

Seurasi tuskaiset toivon ja epätoivon täyttämät lapsettomuushoidot.

Puolen vuoden ajan me toivoimme, yritimme ja petyimme. Yrittäminen oli ajoitettu sekunnilleen.

Menimme yksityiselle lääkäriasemalle, jossa lääkäri sanoi, että aikaa ei ole hukattavaksi yhtään. Lapsettomuushoidot eivät koskaan olleet suunnitelma, mutta yhtäkkiä vain huomasimme olevamme niissä.

Seurasi tuskaiset toivon ja epätoivon täyttämät lapsettomuushoidot.

Tiesimme, että projekti on kallis, mutta ajattelimme, että kyllähän siitä onnesta nyt maksaa mitä vain. Kun ensimmäinen apteekkilasku hipoi tuhatta euroa, kallis sai ihan uuden merkityksen. Onneksi Kela ja vuosittainen maksukatto tulivat vastaan. Ikävä vaan, ettei kaikki lapsettomuuslääkkeet ole korvattavia vaan ne pitää itse maksaa täydestä hinnasta.

Jokainen IVF maksoi itsessään paljon. Kun siirryttiin mahdollisuuksien parantamiseksi tekemään ICSejä, hinta kasvoi. Sitä vaan vakuutteli itselleen, että tämä on yhä pieni hinta lapsesta…

Kymmenientuhansien kohdalla se ei enää ollut.

lapsettomuus

Lapsettomuushoidot olivat rankkoja

Lopulta vuosin kovissa krampeissa sen työllä ja tuskalla kasvatetun limakalvon viemäriin.

Mies jäi hoidoissa sivustaseuraajaksi. Kaikki fyysinen toiminta kohdistui minuun. Minua tutkittiin, tökittiin, ultrattiin, aikataulutettiin. Mies oli läsnä, tuki, tsemppasi ja kannusti. Ja ihmetteli, kun se uusi hormoni tässä kierrossa teki vaimosta aivan hullun…

Elin lääkkeestä toiseen ja kierronvaiheesta toiseen. Juoksin ultraamassa kohdunlimakalvoa, piikitin itseni lääkkeillä hormonihirviöksi, heittelehdin tunteesta toiseen.  Lopulta vuosin kovissa krampeissa sen työllä ja tuskalla kasvatetun limakalvon viemäriin.

Kun viemäriin oli päätynyt 12 koeputkialkiota ja yksi aivan pienen hetken onnen aavistusta tuonut keskenmeno, niin oli pakko lopettaa.

lapsettomien lauantai

Lapsettomuushoitojen epäonnistuminen sattui lujaa

Kun elämässä tapahtuu ikäviä asioita, kaikista ihmisistä ei vaan ole seisomaan tukena.

Lopettamispäätös syntyi siinä hoitoja käydessä. Lohtua toi paljon se, että kaikki oli tehty. Ei jäänyt mitään jossiteltavaa. Emme olleet ainakaan  luovuttaneet helpolla.

Vain muutama läheisin ja luotetuin ihminen tiesi hoidoistamme. Vauvan menetys oli jo erotellut tosi ystävät joukosta.

Kun elämässä tapahtuu ikäviä asioita, kaikista ihmisistä ei vaan ole seisomaan tukena, mutta kultaakin kalliimpia ovat ne, jotka pystyvät. Ihan parasta tukea olivat vertaiset, jotka kävivät samaa läpi samaan aikaan. Meillä oli pieni oma tukiryhmä. Jotakin tällaista voi oikeasti ymmärtää vain toinen saman kokenut.

Oli valittava ehjä mieli ja ehjä minä. Ehjät me, kun se oli vielä mahdollista, ennen hajoamista.

Lapsettomuushoitoihin uppoaa niin täysin, että elää vain omaa ahdistavaa kuplaansa kierrosta toiseen. Muuta elämää siinä ympärillä suorittaa kuin kone. Yhtäkkiä havahtui siihen, että otettava taas kiinni siitä muusta elämästä, ennenkuin se hajoaa ympäriltä.

Parisuhdekin tarvitsee muuta kuin yhteisiä käyntejä klinikalla. Kun tuo kupla hajosi, oli aikaa puolisolle, lapsipuolelle, ystäville, harrastuksille, lemmikille. Elämä muistutti olemassaolostaan.

Sattui niin lujaa. Unelmasta luopuminen käy kipeää, omasta lapsesta luopuminen on kipu, jolle ei ole sanoja. Vaikeinta oliluopua niistä pienistä vauvatavaroista, joita oli toiveikkaasti hankkinut.

Joistakin en pystynyt luopumaan, vieläkin on pienet tossut ja pieni puku, joita käyn välillä silittelemässä.

Kun vaunut myytiin, en pystynyt menemään edes pihalle ostajia tapaamaan. Mies hoiti vaunujen myynnin. Äitiysvaatteet lahjoitin eräässä avustusryhmässä lopulta pois. Menivät ainakin aitoon tarpeeseen.

lapsettomuus

Sijaislapsien äidiksi

Vähitellen meille avautui ajatus, että on lapsia, joilla ei ole perheitä eikä kotia. Heitä on ihan täällä Suomessa, lähempänä kuin moni tietääkään ja enemmän kuin pitäisi olla. He ovat sijaislapsia.

Meillä oli lapsettomuushoidot vielä menossa, kun ostimme talon. Oli monta tyhjää lastenhuonetta. Silloin taisimme jo sanoa ääneen, että nyt on tilaa vaikka sitten sijaislapsille asti.

Lapsi ei koskaan ole kenenkään sijainen.

Se oli prosessi, jossa käytiin läpi aivan kaikki. Omasta lapsuudesta nykyhetkeen. Valmennuksessa käydään läpi kaikki inhimillinen, mitä ihmisen elämäntarinassa löytyy. Tärkeintä on, että oma lapsettomuus on käsitelty ja omat surut on niin surtu, että ne pystyy kääntämään voimavaraksi.

Minusta sijaislapsi ei ole hyvä sana. Lapsi ei koskaan ole kenenkään sijainen. Me sijaisvanhemmat voimme olla sijaisia lapsen omille vanhemmille, mutta ei lapsi sijaista ketään. Hänellä täytyy olla oikeus olla toivottu, haluttu ja rakastettu ihan omana itsenään, ei kenenkään tilalla. Siksikin valmennus on tärkeää, että voidaan olla varmoja, ettei lasta oteta vääristä syistä perheeseen.

Niin me sitten aloitimme toisenlainen prosessin ja meistä tuli sijaisvanhempia. Sekin oli onnellista ja jännittävää odotusta, todella jännittävää, sillä meille ei odotettu vain lasta, vaan paljon enemmän. Oli avattava koti ja sydän paljon laajemmalle. Nyt meillä on kolme sijoitettua lasta. Perhe on suurempi kuin unelmissa koskaan.

He ovat meillä pitkäaikaisessa sijoituksessa, mikä tarkoittaa sitä, että heillä on koti täällä aikuisuuteen asti, jos he sitä tarvitsevat.

lapsettomuus

Rakkaat sijaislapset, omat lapset

Arkemme on vauhdikasta ja äänekästä. Koko ajan sattuu ja tapahtuu. Nautin kotiäitiydestä valtavasti. Aika tylsää arkea, mutta ihan sitä parasta. Tämä on se minun juttuni.

Arkeen mahtuu paljon haasteita ja pitkä matka on tehty, mutta sitä on vielä jäljellä. Välillä väsyttää, turhauttaa ja ottaa päähän. Sijaislapset tulevat perheeseen aina oman ”raskaan repun” kanssa, josta voi paljastua vaikka mitä tuomisia. Heidän mukanaan tulee myös se toinen perhe ja toinen suku. On tehtävä tilaa keittiönpöydän ympärille.

Parasta ovat kuitenkin lapset. Se elämisen riemu ja ilo! On upeaa olla omalta osaltaan viemässä heitä eteenpäin. Ja se rakkauden määrä. Kyllä sitä mietti ja pohti, että jonakin päivänä joku tuo kotiisi vieraan lapsen, siinä hän sitten on ja häntä pitäisi rakastaa, että tuleeko se rakkaus? Tuli se.

lapsettomuus

Yhteiskunnan silmissä aina lapseton

Yhteiskunnan silmissä minä edelleen olen lapseton.  Olen vain sopimuksella palkattu henkilö, joka hoitaa kodissaan toisen lapsia. Väestörekisterissäkin olen lapseton, tiedoissani ei ole lapsia. Ei rintaperillistä. Sukupuuni oksa katkeaa minuun, se ei jatku. Olen sellainen hyvin erityinen henkilö, olen lapseton lapsiperheellinen. Mutta se mikä minulle merkitsee on se tunne sydämessä, että minulla on lapsia.

Rakkaus on rikkautta. Elämä on värikästä: kaikki ei ole todellakaan mennyt oppikirjojen mukaan, mutta se on mennyt juuri oikein.

Perheet eivät synny soluista, ne syntyvät rakkaudesta ja kasvavat sydämessä. Vanhemmuutta on niin monenlaista. On lapsettomuutta, joka kuitenkin on täynnä lapsiperheen iloa ja onnea. Tässä on minun tarinani lapsettomuudesta, joka päättyi onnellisesti, eikä se toivottavasti ole vielä edes päättynyt. Sydämeen mahtuisi lisääkin lapsia.

Lauantaina äitienpäivän aattona vietetään lapsettomien lauantaina. Se muistuttaa, että äitiys ja isyys eivät ole itsestäänselvyyksiä. Voimia yhteen vuoden vaikeimmista viikonlopuista. Et ole yksin. Vertaistukea ja tietoa löytyy Lapsettomienyhdistys Simpukasta.

Postauksia tahattomasta lapsettomuudesta

Voimia yhteen vuoden vaikeimmista viikonlopuista #lapsettomienlauantai

Älä anna lapsettomalle vinkkejä lapsen saamiseen

Lapsettomuus on kipeä asia myös miehelle – kaikki eivät juhli isänpäivänä

Miehen lapsettomuus on yhä tabu

Kommentit

2 kommenttia
Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Toivottavasti tietää! Kiitos! Sijaisvanhemmuudesta ei voi kirjoittaa juuri mitään lasten suojelemiseksi.

Avatar

Toivottavasti tarinan kertoja tietää, kuinka uskomattoman vahva hän on. Moni katkeroiruisi jo vähemmästäkin ja päätyisi vihaamaan lapsia ja lapsiperheitä. Sen sijaan hän on päätynyt upeaan ratkaisuun.
Jos mahdollista, tehkää hänen kanssaan joskus jatkojuttu sijaisvanhemmuudesta, se kiinnostaisi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä