Mietin vaan, että keneltä nämä ovat perineet kieron huumorintajunsa

”Äiti äiti, äiti äiti, oota”, Aava huutaa. Keskeytän lukemisen. Luemme vuonna 1949 julkaisua teosta Lisen ja Lotten salaisuus. Olen juuri lukenut kohdan, jossa äiti tulee huoneeseen nopeasti kuin paloauto.

Aava hyppää sohvalta lattialle ja juoksee olohuoneemme toiseen reunaan. Hän levittää kätensä, alkaa huutaa ”piipaa-piipaa”, juoksee luokseni ja nauraa. ”Kato noin se juoksi. No ni, voit jatkaa.”

Luen eteenpäin. Kun pääsen kohtaan, jossa lapsi pussaa ikävissään äitiään ympäri naamaa, lukemiseni keskeytetään. Pieni naurava naama ja märät pusut täyttävät naamani. ”Kato mun pitää näytellä nää kohdat”, hän taas nauraa.

Tiedän, lapsi, tiedän. Se naurattaa minuakin. Naurattaa, että mitä vanhemmaksi kasvat, sitä enemmän olet kotona oma komediennemme. Se siinä eniten naurattaa, että olet iso ja fiksu koululainen, mutta huumorintajusi, tilannetajusi ja heittäytymisesi on terävä kuin lyijykynä. Tosin teet sitä vain kotona ja tutussa porukassa, et koskaan vieraille. Se sinulle sallittakoon.

huumori

Jaamme tässä vain yhteisen riemumme koulun alkamisesta.

koulu

Eskarilaisella aikuisen huumorintaju

Nauramme kotona paljon.

Välillä tuntuu, että elän keskellä improvisaatio- ja stand up -esitystä.

Jos erehdyn sanomaan, että uipas tänne suihkuun pikkukala, niin saan 20 minuuttia kestävän improvisaatioshow’n kalan elämästä. Kun sanon vessassa vahingossa, että harjataan hampaat ja pestään tukka eikä toisin päin, niin yhdellä on samantien pää vesihanan alla ja koko vessa tulvii. No, ei sentään oikeasti, mutta eleet ja nauru viittaavat siihen.

Kun sanon ruokapöydässä, että ”ääntä kohti”, niin parilla sankarilla on heti lusikat korvissa.

Meidän lapsilla on ihan loistava huumorintaju. Nauramme kotona paljon. Aavan huumorintaju on ollut jo vuosia aikuisen tasolla. Jo eskarissa ohjaaja ja opettaja sanoivat, että tilannekomiikkatilanteissa lapset eivät huomaa mitään, mutta Aava nauraa aina aikuisten mukana. Uskon sen ihan täysin.

Henrikin kanssa nauran usein niin, että kirjaimellisesti pyörimme lattialla ja haukomme henkeä, kun mahaan sattuu niin paljon. Siihen samaan en kovinkaan monen muun kanssa pääse. Se voi lähteä ihan pienestä jutusta – ja päädymme lattialle. Niin on käynyt tänä syksynäkin usein, ja ne jutut naurattavat yhä.

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Miten paljon vähemmän huolta, tappelua, hermojen menetyksiä, naurua, haleja, pusuja ja pehmoleluja meillä olisikaan ilman sinua. 💕

Henkilön Bloggaaja / Yli pyykkivuorten (@hannamaariap) jakama julkaisu

Nauru liimaa porukan yhteen

Jos olen epävarma, en vitsaile vaan vetäydyn tarkkailijaksi.

Parhaita ystävyyssuhteitani ja parisuhdettani yhdistää se, että nauramme paljon. Minulla on tällä hetkellä myös sellainen työporukka, että saamme kahvitauolla joskus jopa hysteerisen naurukohtauksen. Se on parasta elämässä.

Lapset sanovat joskus, että minulla on lapsen huumorintaju. Myönnän, huumorini on usein lapsellista ja hölmöä, eli just parasta! Esimerkiksi eilen pesin vessaa ja pakotin teinin hakemaan alakerrasta kodinhoitohuoneesta puhtaat käsipyyhkeet. Joskus pudotan yläkerrasta alas portaikkoon pyykkejä, mistä nostan ne sitten ohikulkiessani kodinhoitohuoneeseen. Odotin portaiden yläpäässä, ja kun teini tuli puhtaiden pyyhkeiden kanssa portaikkoon, pudotin käytetyt pyyhkeet hänen päähänsä. Oikein tähtäsin. Nauroin ihan kauheasti, mutta hei siistiä, sain teininkin nauramaan. ”Sä oikein kyttäsit siellä, että tulen!” ”Jep!”

Jos en tunne oloani turvalliseksi tai en uskalla olla oma itseni, vetäydyn tarkkailijaksi. Kun uskallan vitsailla, olen kotiutunut. Kun joku pilkkaa minua rakastavalla tavalla, olen otettu ja tunnen, että minut on otettu mukaan porukkaan.

Olen todella onnellinen, että perheessämme nauretaan paljon. Se on yhtä tärkeä liima kuin rakkaus, kunnioitus ja hyväksyntä. Se on yhdessä viihtymistä. Ihastuin miehessänikin ensimmäisenä hänen huumoriinsa. Uskon, että se on yksi kantava tekijä suhteessamme. Tai ehkä se, että hän ymmärtää tyhmät vitsini ja jopa nauraa niille…

Eniten kaipaan tätä aikaa

Kumpparit jalkaan -käskystä isän 12 numeroa isommat kumpparit jalkaan.

Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, milloin komiikalle ei ole sijaa. Hetki sitten ei naurattanut kouluunlähtökiireessä kumpparit jalkaan -käskyn toteutus isän 12 numeroa isommilla kumppareilla eikä käskyn ”tulepas pikkukissa” toteutusta kiireessä niin, että on pakko hakea ensin huoneesta kissankorvapanta ja sitten tulla kissana venytellen ja hiipien sinne, minne käsky kävi.

Kuitenkin tiedän, että tulen elämässäni eniten kaipaamaan kesken iltasadun paloautona juoksevaa lasta. Silloin, kun meillä ei kaiu enää lasten nauru. Kaipaan sitä jo nyt.

Nauretaanko teillä paljon? Onko teillä lapsilla hyvä huumorintaju?

Lue myös

Huumorintajuiset lapset ovat lahja äidin mielenterveydelle

Aikuinen ei naura pieruvitseille. Paitsi minä.

Näille asioille neljävuotias nauroi päivän aikana

Kommentit

4 kommenttia
Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Just niin!

Avatar

Rakkauden lisäksi huumori on parasta elämässä. Itse vitsailen mieheni kustannuksella aika usein, mutta saan samalla mitalla takaisin. Aina teinit ei ymmärrä kun kysyn, että mitä äidin pikkuinen.

Avatar

Nauraminen on parasta! Täällä nauretaan kans niin paljo että useemman kerran syksyn aikana löytäny itteni lattialta😂😂

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Ihan parasta! 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä