Tämän viikon kaikki voimat on nyt käytetty

Tiedättekö sen tunteen, kun on niin antanut kaikkensa, että ei jaksa edes kättä nostaa ylös? Minä tiedän enkä ehkä ole tunteessani yksin. Välillä tämä työarki ja lapsiperhearki tai jompi kumpi niistä vain on sellaista.

Tällä viikolla minulla on ollut töissä vuoden ensimmäisten kuukausien kiireisin viikko. Työpaikkani lehti lähtee painoon ensi viikolla, ja tällä viikolla on pitänyt kirjoittaa monta juttua, etsiä monta kuvaa ja oikolukea monta tekstiä. Tämän lisäksi muita heti ja kohta tehtäviä töitä on tullut koko ajan lisää niin kuin viestinnässä koko ajan tulee.

Välillä on ollut tunne, että en ihan ehdi hengittää, vessassa käymisestä puhumattakaan.

Kiireisen viikon on tietysti kruunannut miehen iltatyöt, minkä vuoksi olen joutunut lähtemään aikaisemmin töistä, kiirehtimään hullun lailla koulun ip-kerhoon juuri viittä minuuttia ennen sulkeutumista, saamaan miinusta saldoihin ja jatkamaan koti-illan päälle töitä myöhään illalla. Olen kuskannut lapsia minuuttiaikataululla niin, että ensimmäisen kun heittää kotiin, niin toinen on pihassa vastassa ja hyppää liikkuvaan autoon ja valittaa, että myöhässä ollaan taas. Olen ollut välillä kotona 10 minuuttia ennen seuraavaa lähtöä.

Olen tällä viikolla myös käynyt työpäivän jälkeen Helsingissä koulutuksessa ja istunut yhden illan yläkoulun vanhempainillassa, jonne juoksin niin, että ehdin ennen sitä olla vartin kotona, jolloin heitin lapsille ruuat pöytään ja söin alle puolet omasta annoksesta, kun en ehtinyt enempää. Olen tehnyt lopulta monta tuntia plussaa töitä ja sen jälkeenkin tehnyt myös illalla töitä somessa.

Olen karjunut lapsille, että nyt riittää se tappelu ja riehuminen. Olen ollut kohtuuton ja paska mutsi ja suututtanut teinin.

En ole lukenut kirjoja. En ole lukenut uutisia. En ole käynyt tällä viikolla salilla enkä edes kävelyllä. Olen pyörinyt somessa, jos on tullut hetki, kuten esimerkiksi aamulla ja iltapäivällä työmatkabusseissa, joissa kaikki koomaavat hiirenhiljaa. Olen nukkunut kuuden tunnin unia.

Olen pohtinut tulevaisuuttani ja intohimojani ja haaveitani erityisesti työn suhteen. Olen pohtinut opettajankoulutusta, rakkauttani toimittajan työhön, someosaamistani, määräaikaisuuksia ja sijaisuuksia. Olen pohtinut, että onko minusta tähän, mitä nelikymppiseltä vaaditaan. Kolme kuukautta enää jäljellä kolmosella alkavaa ikää eikä se vieläkään naurata yhtään.

Olen pohtinut, että jos nyt muistan kaikki muistuttamiset kirjastokorteista ja valinnaisainelapuista, oman hammaslääkäriajan, Facebookin kirppisryhmässä sovitut noudot, laskujen maksut, lapsen kaverin synttärit ja lahjan oston ja teinin hakemisen bileistä toisesta kunnasta perjantain ja lauantain välisenä yönä sekä ehdin ja muistan puhua lapsille välillä nätistikin, tehdä kaikki työt ajallaan ja pitää myös parisuhteeni miehen palatessa taas kotiin, olen ihan päällikkö.

Ja tiedättekö mitä? Minä selvisin. Ihan päällikkö.

Ei minulla muuta tänään. Tämä postaus menkööt nyt samaan sarjaan kuin postaus Perjantai-iltana makaan sohvalla ja kerron teille tämän ja postaus Kuinka paljon äitien kestävyyskuminauha venyy? Mutta ei tässä ole mitään ihmeellistä, mitään ruikutettavaa eikä mitään jalustalle nostettavaa.

Tällaista tämä vain välillä on, tämä elämä. Tämä elämä, mitä rakastan ja mistä olen ylpeä. Tai no, kuuden tunnin yöunista en ole ylpeä, mutta ainakin ne ovat putkeen nukuttuja tunteja, kiitos isojen lasten ja hyvän unen.

Ihan päällikkö.

Mitäs teille? Tule moikkaamaan Instaan ja Faceen!

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä