RISTEYKSESSÄ

Näin unta, että tein postauksen, jonka otsikkona oli Risteyksessä. Kerroin postauksessa, mitä ajatuksia pyörittelen nyt. Kun heräsin, ajattelin, että mitä hittoa, tehdään se postaus.

Olen nyt jonkinlaisessa risteyksessä. Täytin keväällä 40 vuotta, ja tunnustan, että se tuntui niin pahalta, että tänä koronakeväänä lenkillä yksin ollessani ja musiikkia kuunnellessani itkin. Minulla ei ole selitystä siihen, miksi se tuntui niin pahalta. Vaikka minulla on kaikki, mitä ikinä olen haaveillut, tuntui silti pahalta täyttää 40.

Kirjoitin itseäni huijatakseni postauksen, johon kasasin 40 syytä rakastaa olla 40-vuotias. En ole vielä itse ottanut näitä ajatuksia voimakseni. Ehkä jonain päivänä sitten. Lue tästä postaus 40 syytä rakastaa olla 40-vuotias ja tästä postaus 40-vuotias ja kaunis, rietas, onnellinen.

Tässä elämäntilanteessa koen olevani risteyksessä monessa asiassa. Samaistutko näihin risteyksiin?

nelikymppinen

Työ ja opiskelu

Olen koko aikuisikäni etsinyt omaa työtäni ja paikkaani työelämässä. Ensin minusta piti tulla sosionomi, sitten äidinkielen opettaja, sitten luovan kirjoittamisen ohjaaja ja toimittaja, sitten tiedottaja. Vaihdoin kesken opintojen ammattikorkeasta yliopistoon ja yliopistossakin vielä pääainetta ja kurssisuunnitelmia usein. Lopulta minusta tuli toimittaja ja tiedottaja.

Vahvuuksiani ovat kirjoittaminen, kielenhuolto ja someosaaminen. Viestintäalan pätkätöiden keskellä on tullut vahvasti ajatus, että minun pitäisi opiskella jotain uutta ja nyt heti. Olen pyöritellyt paria ajatusta, mutta ajatus ei ole vielä täysin kirkas. Minkä ammatin haluaisin opiskella juuri nyt? Mikä on tärkeintä: helppo työllistyminen vs viestintäalan raastava kilpailu, työn tuoma innostus ja merkityksellisyydentunne, hyvä palkka, ihmisten kanssa tehtävä työ vs nykyinen tietokonetyö vai joku muu?

Vahvasti risteyksessä juuri nyt.

Blogi

Blogini täyttää tässä kuussa viisi vuotta. Se on pitkä aika. Lapsiperhebloggaajana työni on ehkä tehty. Viidessä vuodessa olemme kasvaneet pikkulapsiperheestä murrosikäisten lasten perheeksi. Kirjoitusaiheet ovat hyvin erilaisia kuin silloin.

Kävijämääräni ovat kasvaneet koko ajan, mutta en ehkä enää näe sitä. Koen, että pitäisi kasvaa enemmän ja eri tavalla. Somevaikuttajan työ on muuttunut hirvittävästi tänä aikana. Enää ei voi tuoda samalla tavalla kipukohtia esille, kun tuntuu, että saa vastaansa hyökkäyksiä. Blogimaailma koetaan yhä jollain tavalla vastenmielisenä eikä ymmärretä, millainen valtava työ on taustalla. Ei tee enää mieli kertoa itsestään ja elämästään.

Olen pohtinut, millaista olisi elää ilman blogia ja sen muita kanavia. Rakastan kuitenkin tällaista kirjoittamista, enkä halua siitä vielä luopua.

Lue tästä postaus Kaksi vuotta ammattibloggaajana – näin onnistuin.

yli pyykkivuorten

Äitiys

Äitinä seison nyt liittymässä keskellä moottoriteitä. Haluaisin kirjoittaa rehellisesti, millaista on olla kahden murrosikäisen ja yhden kipakkaluonteisen alakoululaisen äitinä. Se ei ole aina kovin helppoa eikä aina kovin mukavaa. Tekstini toisivat vertaistukea muille, mutta en halua loukata kasvavia lapsiani.

Minulle oli luontevaa olla vauvan, taaperon ja leikki-ikäisen äiti. Vaikka nytkin yritän parhaani, en aina onnistu. Se on turhauttavaa. Yritän yhä pitää huolta, kasvattaa, ohjeistaa ja näyttää esimerkilläni hyvää elämää, mutta se valuu toisinaan kuin vesi hanhen selästä. Se on uuvuttavaa.

Teemme kipeästi eroa toisistamme. Vanhin lapsemme asuu enää pari vuotta kotona. Se ajatus on vaikea, kummallinen ja erikoinen.

Lue tästä postaus Minusta on tullut paska mutsi.

äitiblogi

Tulevaisuus

Olen kiitollinen, että juuri nyt minulla on töitä muutamaksi kuukaudeksi. Olen kiitollinen miehestäni ja kaikesta siitä, mitä meillä on. Olen kiitollinen näistä kolmesta lapsesta, todella. Todella paljon.

Tässä postauksessa Parisuhteen kantavia voimia on haaveilu tulevaisuudesta pohdin, että en yhtään tiedä, missä asumme tulevaisuudessa. Tulevaisuus tuntuu juurettomalta. Olen kuitenkin kiitollinen perheestä, ystävistä ja suvusta.

Juuri nyt tuntuu, että tulevaisuuden edessä on paksu samettiverho, mutta on ihan mielenkiintoista päästä kurkistamaan sen taakse.

Missä risteyksessä sinä olet? Mitä mietit nyt?

Kommentit

8 kommenttia
Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Tämä on varmasti totta.

Avatar

No mut hei 40 on uusi 20 ♥

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

No hyvä 😂

Avatar

Samaistun ja toisaalta taas en.
Neljäkymppiä ei tuntunut oikein miltään. Kolmenkympin yli oli jotenkin vaikeampaa taipua.

Minulla on kiva ammatti ja töitä vaikka muille jakaa. Oma heikko terveys vain estää tekemästä töitä. Jatkuvasti pitää löytää muita tapoja olla tärkeä.

Minusta on tullut myös vähän kranttu unelmieni suhteen. Haluanko sittenkään enää vaivoikseni lemmikkiä tai huolekseni lisää omaisuutta? Tahdonko murehtia kesämökin katosta keskellä talvea, kun taivaalta sataa paljon lunta tai kunnostaa keväällä veneen pohjaa? Tahdonko vaivoikseni puutarhaa ja ruohonleikkuria? Vai luenko vain hyvän kirjan, neulon kauniin villasukan ja maalaan makuuhuoneen uudella värillä…

Lapsista luopuminen on ihan kamalaa. Vaikka vielä viisi tai kymmenen vuotta sitten olisin välillä antanut vaikka oikean käteni saadakseni olla viikonlopun rauhassa hotellissa (okei, tai edes käydä vessassa tai juoda kupin kahvia), niin Viskarin Arttu ”Tässäkö tää oli?”. Meillä on vähän saman ikäisiä lapsia ja tykkään niistä ihan kamalasti! Vaikka aina pelkäsin niiden teini-ikää, niin useammin meinaan ratketa ylpeydestä kuin pakahtua turhautumiseen.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Hyvää pohdintaa, kiitos! Oikein hyviä oivalluksia elämästä. Minäkin luulen, että tämä murrosikäaika menee joskus ohi.

Avatar

^^^
Sanoin yksi päivä miehelleni, etten tunne yhtäkään 30+ ikäistä onnellista pariskuntaa, jolla on paljon materiaa (talot, mökit, autot- you name it). Tämän ääneen sanominen oli oikeastaan tosi hämmentävää ja havahduttavaa. Meillä on laaja tuttavapiiri (ystäviksi ei kuitenkaan koeta kuin muutama harva), ja se jatkuva uusien asioiden ja omaisuuden haaliminen on havaintojeni mukaan onnettoman ja rauhattoman mielen noidankehä. Aina on autot rikki- huolto maksoi tonnin- katto pitää uusia, salaojat myös, mökillä tarvitaan uusi sauna/ aitta/ laituri ja enemmän tekniikkaa, aina on joku projekti kesken ja K- rautaan meni yhdellä ostokerralla viisi tonnia. Tilaapa maansiirtokone tontille, se on kuule kahdeksan tonnia pelkkä vilauskin siitä koneesta. Pitäisi muuten vaihtaa kakkosauto, ostaa vene ja lomaosake ja pari kallista maastopyörää. Kiinteistövero ja jätevesimaksut nousi taas. Tätä kuvailua voisi jatkaa vaikka tunnin. Ihmiset ei halua myöntää sitä, että se jatkuva fasiliteettien huoltaminen ja laajentaminen on puutteellinen keino turvallisuuden tunteen vankistamiseen. Kaikki se joko omistettu tai lainalla haalittu ylläpitää tyytymättömyyttä ja sitoo kohtuuttomasti voimavaroja. Sitten siihen jatkuvaan ahdistukseen haetaan syitä aivan vääristä suunnista.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Niin, me ihmiset ollaan niin erilaisia. Meille omakotitalo on tärkeä asia juuri nyt. Rakastetaan tätä kotiamme. Kun lapset muuttavat pois kotoa, emme enää ehkä tarvitse isoa taloa. Silloin pohdimme muuta. Tietenkin omistaminen tuo murhettakin. Joku haluaa asua halvalla ja vaikka matkustella paljon. Valintoja kaikki. Minun pohdintani liittyvät lasten kasvamiseen ja oman paikkani löytymiseen työelämässä. Olen oikeasti onnellinen, mutta yleisesti asioita on hyvä pohtia välillä.

Avatar

Asumme myös omakotitalossa, johon liittyy iso tunneskaala (sekä myönteiseltä että kielteiseltä osin). Ehkä pulmallisinta on kuitenkin se, että elämän rakenteet ja hallinnan sekä turvallisuuden tunne yritetään monissa perheissä palauttaa materian muodossa. Tottakai koti on sellainen ”perusyksikkö”, mutta olennainen voi unohtua siinä noidankehässä, jossa omistamisen päämäärä uuvuttaa–> aina voisi paiskia enemmän duunia ja lyhentää lainoja tehokkaammin.
Mutta palatakseni valintoihin työelämässä; 80- luvulla syntyneisiin osuu ehkä rajuimmin nämä lamat (1990+, 2008-2009 ja nyt koronakevät). Itse olen päätellyt, että omien vanhempien sekä isovanhempien arvot, asenteet ja uskomukset ovat hyödyttömiä ja auttamattoman vanhentuneita. Työelämän muutos on niin raju, joten ajattelu ja ideat ovat jatkuvassa turbulenssissa. Esimerkiksi ”ahkeruus palkitaan” on uskomus, jonka globalisaatio on tuhonnut aikoja sitten. Mikään määrä ahkeruutta ei takaa vakaata työelämää. Osaaminen vanhenee nopeasti ja niitä ”ahkeria” on jonossa firman virtuaalisella ovella. Siksi voikin olla viisasta suunnata katse merkitykseen; mikä on sellainen merkityksenanto, mikä motivoi työskentelemään.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä