JOSKUS MIETIN, ETTÄ EN OSAA ENÄÄ OLLA ÄITI

Olen ollut kuluneen kevään ja kesän aikana epävarmempi äitiydestäni kuin koskaan ennen. Joskus, aika usein, mietin, että en osaa olla äiti. En osaa olla enää äiti.

Kun vauva itki hampaitaan tai mahakipujaan, sain hänet useimmiten imettämällä rauhoittumaan, vaikka se tarkoittikin usein sitä, että en itse nukkunut ollenkaan. Kannoin lempeän päättäväisesti raivoavan uhmaikäinen kaupasta ulos ja ajattelin, että katsokaa vain muut, minä osaan olla äiti.

Ystävien ja ammattilaisten neuvoilla osasin olla hyvä äiti.

Vaikka väsyin, turhauduin ja joskus raivostuin, tiesin edes suurin piirtein, miten äitiys hoidetaan. Ajattelin, että pärjään ihan ok. Sain neuvolasta, päiväkodista, ystäviltä ja välillä jopa neuvolan psykologilta neuvoja, joiden avulla koin, että pystyn olemaan hyvä äiti.

Kun kielsin lasta ottamasta lisää keksejä tai vaikka hyppäämästä sillalta veteen, hän raivosi ja huusi – ja juoksi sitten itkien syliini lohdutettavaksi. Se oli niin hellyyttävän palkitsevaa, että tiesin tekeväni jotain oikein.

Kun lapset olivat pieniä, halusin aina ajatella heidän parastaan ja tarkoittaa vain hyvää.

äiti

Nuorelle ei kelpaa mikään

Nyt kun lapsista kaksi on yhtä aikaa murrosiässä ja yksi on kipakkaluonteinen alakoululainen, haluan yhä ajatella heidän parastaan ja tarkoittaa vain hyvää. Sen vuoksi tilanne ajautuu usein siihen, että koen, että en vain enää aina osaa olla äiti.

On turhauttavaa, että murrosikäinen kokee ystävällisestikin antamani neuvot ja ohjeet jotenkin vastenmielisinä. Kun tarpeeksi monta kertaa ehdottaa kaupassa nuorelle jotain vaatetta, pyytää laittamaan ulos lämpimämmin päälle, kääntää radiosta jonkin kanavan päälle, ehdottaa yhteistä kesätekemistä tai pyytää lasta viereensä sohvalle istumaan ja saa vastaansa kielteisen katseen tai sanan, vaikkakin usein vitsiksi verhoillun, voi alkaa pikku hiljaa murentua.

Kaikki se, mitä minä teen, on murrosikäisestä typerää.

Vaikka kuinka ymmärtää, että tämä kuuluukin joltain osin mennä juuri näin, voi silmäluomien takana kirvellä se, että kaikki, mitä minä haluan, on nuoresta lähtökohtaisesti ihan tyhmää ja väärin.

Murrosikäinen etsii vahvasti omaa minuuttaan ja kasvaa kiihkeästi perheestään eroon. Vaikka meillä kasvu tapahtuu ilman ovien paiskomista, kirosanoja, päihteitä ja oikeita ongelmia, koen silti kasvua seuratessani heikkoutta ja turhautumista. Olen kiitollinen, että oikeita ongelmia ei ole, mutta se ei oikeuta väheksymään minun tunnettani siitä, että en riitä enkä osaa.

äiti

Kotiintuloajat ja pyöräilykypärät

On vaikea päästää irti siitä kontrolloivastakin tunteesta, että minun tehtäväni on pitää lapset lämpimänä, kylläisenä ja turvassa. Jos minä olen kaatosateessa ihan jäässä ja pukeutunut coretexeihin ja kumppareihin, mutta murrosikäinen haluaa olla napapaidassa, minun on se sallittava, jos vaarana ei ole hypotermia.

Mitä se sitten haittaa, jos lapsi ei suostu laittamaan lapasia? Entä otanko yläkoululaiselta pyörän pois, kun hän ei suostu käyttämään pyöräilykypärää? Onko minun joka hetki tiedettävä, missä hän liikkuu ja kenen kanssa? Minkä ikäisellä lapsella on ruutuajat? Missä asioissa luotan lapseen ja missä asioissa hän oikeasti toivoisi minun tarkkaa puuttumistani?

Kaikki muut saavat olla koko yön ulkona.

On pakko päästää lapsi menemään iltaisin ja pohtia, mikä olisi sellainen kotiintuloaika, että lapsi ei jää kaikesta paitsi ja tule kiusatuksia siksi, että joutuu kotiin yhtä aikaa kuin 10-vuotiaat. On kuitenkin tiedettävä, missä lapsi on ja mitä siellä tekee. Missä iässä nuori saa istua kaveriporukassa rannassa kesäyönä kello yhteen asti? Entä olla suuren kaupungin keskustassa vilkkaassa kesäyössä keskellä baareihin jonottavia juhlijoita – ja tulla yöbussilla kotiin?

Tuntuu, että perheen järjestyssäännöt täytyy kirjata uudestaan muutaman kuukauden välein ja tehdä kullekin lapselle jatkuvasti henkilökohtaiset säännöt. Näissä keskusteluissa on aina mukana myös se ”kaikki muut saa olla tyyliin kolmeen tai neljään ulkona, ei niiden perhettä kiinnosta, ei kenelläkään muulla ole näin tiukkaa!”.

äiti

Äitiys muuttuu koko ajan

On ihan eri asia kasvattaa 9-, 14- ja lähes 17-vuotiasta. Jokainen heistä tarvitsee omat sääntönsä ja rajansa. Tuntuu, että äitiys muuttuu ihan koko ajan.

Kaksi murrosikää yhtä aikaa tekee myös sen, että lapset riitelevät paljon. Sen seuraaminen välillä sattuu. Tuntuu vaikealta ymmärtää, miksi lasten on vaikeaa olla samassa huoneessa yhtä aikaa. Itse yhä näen, miten he itkivät ikäväänsä, kun päiväunet erottivat heidät hetkeksi. Eikö olisi joskus kiva vaikka pelata korttia tai katsoa leffa yhdessä? Tällä hetkellä se ajatus on hyvin kaukaa haettu.

Somessa lynkataan nopeasti.

Olen pohtinut äitiyttä paljon Instassa @hannamaariap ja Facebookin Yli pyykkivuorten -sivulla. Välillä tuntuu, että somessa ei saa enää tuoda negatiivisia asioita esille. ”Kyllä minä ainakin rakastan lapsiani” ja ”päivääkään ei vaihtaisi pois”, kommentoivat jotkut ajatuksiani.

Ensinnäkin, jos en rakastaisi näitä niin paljon, että sattuu, en edes ajattelisi näitä asioita. Ne olisivat minulle ihan yksi paskanhailea juttu. Toisekseen, mitä hittoa tuo ”päivääkään en vaihtaisi pois” on? Minä vaihtaisin elämästäni todella monta päivää pois.

Minusta tuntuu, että tähän murrosikäisten äitiyteen ei voi valmentautua mitenkään. Se menee niin syvälle omaan minuuteen ja omiin arvomaailmoihin, ajattelutapoihin ja käytösmalleihin, että on ihme, jos joku tästä ajasta selviää haavoittumatta. Kaiken tämän kompuroinnin takana on koko ajan ajatus siitä, että osaisin kohdata, kuunnella, tukea, rakastaa, suojella ja rajoittaa lasta oikealla tavalla siten, että kaikki selviävät edes jotenkin ehjänä.

Liity Ragemutsit-ryhmään!

Perustin teinien vanhemmille ja nuorten parissa työskenteleville ammattilaisille Facebook-ryhmän Ragemutsit. Liity mukaan suljettuun vertaistukiryhmään tästä: Ragemutsit-ryhmä Facebookissa.

Miten te muut pärjäilette? Sanokaa nyt joku, että vaihtaisitte monta päivää pois!

Lue myös

Kommentit

20 kommenttia
Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Taatusti tosi rankkaa. Kannattaa myös miettiä oman jaksamisen ja sietokyvyn rajoja ja ottaa yhteyttä esimerkiksi koulupsykologiin tai perheneuvojaan. Yksin ei tarvitse jaksaa.

Avatar

Hei! Minä olen vasta tässä vaiheessa, kun taapero alkaa irtautua vanhemmistaan leikki-ikäiseksi kasvaessaan, ja joudun hellittämään hoivaajan ja suojelijan roolstani entistä enemmän kasvattajaksi ja vierellä kulkijaksi. Tämäkin on jo niin suuri muutos, etten osaa edes kuvitella teini-ikää. Tsemppiä! Koitan muistutella itseäni, että on vain energiaa vievää tuntea huonommuutta siitä, että tuntee epävarmuutta äitiydessään. Voi sitten keskittyä siihen omaan keskeneräisyyteensä ja tehdä parhaansa. Ja aloittaa alusta, jos joskus saa lapsenlapsia. P.S. Tuohon päivien vaihtamiseen en uskalla kommentoida, minähän toivoin tätä lasta tosi kauan. Minut vasta lynkattaisiin! 😀

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Kiitos viestistä! En ehkä vertaile itseäni muihin äiteihin vaan siihen, että lapsilla olisi tunne siitä, että heitä kuunnellaan, tuetaan ja ymmärretään ja minulla siihen, että lapsilla olisi hyvä olla kotona. Sinullakin on oikeus sanoa, että on rankkaa. Miehenkin kanssa voi olla rankkaa, vaikka hän on elämän rakkaus. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Ps. Oletko lukenut kirjani Ei kenenkään äiti – kertomuksia lapsettomuudesta?

Avatar

💕 vaihtaisin….. 💕

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Kiitos 💗

Avatar

Minulla on kaksi teini-ikäistä lasta, 11/03 ja 03/06 syntyneet tyttö ja poika. Meillä lapset riitelevät harvoin, tulevat hyvin toimeen, tosin aika vähän kommunoivat keskenään. Nykyään enemmän kuin ennen. Poika on, niin uppoutunut peleihin yleensä, että ei näe eikä kuule muuta. Teini-ikä varsinkin tytön kohdalla on yllättänyt sen verran, että koko tunneskaala on käyty läpi. Koen silti, että olen selvinnyt, siitä melko hyvin. Monta kertaa tyttö sanoo, että ihan ok neuvo, mutta se olisi parempi kaverilta kuultuna. Olen monta kertaa sanonut, että kavereilla ei ole sitä elämän tuomaa viisautta ja kokemusta aina, kaikissa sanomisissaan. Tyttö on sitten välillä todennut, että kyllä sinun neuvot ovat ihan jees toisinaan. Joskus vain hänestä tuntuu, että ei saa ajatella omilla aivoillaan. Näinhän se ei ole, mutta ymmärrän pointin.

Koitahan jaksella teini-iän myllerryksissä ja mukavaa kesän jatkoa! Minulla alkaa huomenna neljän viikon loma, ihanaa! ☀️🤗

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Tsemppiä sullekin! Kiitos kommentista! 💗

Avatar

Meillä suurin piirtein saman ikäiset teinit. Eivät hekään tappele, eivät ole kyllä tapelleet oikein koskaan.
MUTTA.
En kyllä ajattele asiaa enää omana ansionani.
Silkkaa sattumaa, että kemiat heillä vaan natsaavat niin, että tulevat keskenään juttuun.

Avatar

”….kaikki muut saa olla tyyliin kolmeen tai neljään ulkona, ei niiden perhettä kiinnosta, ei kenelläkään muulla ole näin tiukkaa!”

Aikuisena teini tirauttaa muutaman onnenkyyneleen sen takia, että teitä kiinnosti. <3 Näin uskon.

Kavereillekin on turvallista sanoa, että mun idiottivanhemmat ei päästäneet mua. Se on paljon helpompaa, kuin sanoa innostuneelle kaveriporukalle, että tää on mun mielestä huono idea.

Asiat on aika hyvin jos teini voi sanoa vanhempiensa mielipiteitä typeriksi heille päin näköä ja luottaa että ne rakastaa häntä silti.

Väitän, että monessa ongelmaperheessä vanhemmat dissaa teiniä typeräksi ja noloksi ja teini yrirtää olla murtumatta – eikä toisinpäin.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Kiitos näistä viisaista sanoista Eppu!

Avatar

Kiitos ajatuksista!

Avatar

Teini-ikäisen äitinä vaikeinta on mielestäni se, ettei enää voi jakaa.
Jos leikki-ikäinen olikin yökastelija, vauva huusi koliikkia tai uhmaikäinen oli ihan mahdoton, pystyi sen kaiken aina jakamaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Aina oli joku toinenkin, joka nolona hetkenä osasi olla vertaistukena, kun oma taapero puri muita lapsia. Kun se ei neuvolassa suostunut tekemään yhtään tehtävää tai päiväkodissa osannut kuperkeikkaa. Ihan mitä vaan. Äitiseurassa ymmärrettiin

Mutta kun teini mokaa, et voi jakaa asiaa kenenkään kanssa. Se on kamalaa. Kännykkäkourien rikosilmoitus on yhden tiktok-videon tai väärän whatapp viestin päässä. Lastensuojeluilmoitus voidaan oikeasti tehdä kenen lapsesta tahansa. Se yksi ja ihan ensimmäinen kaljatölkki kädessä riittää. Sitä huolta ja häpeää ei vanhempana voi enää jakaa kenenkään kanssa.

Myös tuo, että on päivästä toiseen oman lapsensa negatiivisen arvioinnin kohteena, kyllä syö. Kyllä sitä aikansa kestää ja osaa olla välittämättä. Mutta jossain pisteessä se vain pääsee ihon alle.

Kun vaan tietäisi, että hyvin niille vielä käy, niin jaksaisin kyllä.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Kiitos, niin se varmasti on. 💗

Avatar

Meillä 2x 8v joilla selkeästi nyt äidistä irtautumisen vaihe ja se sattuu. Toisaalta oon niin onnellinen että ovat itsenäisiä ja omatoimisia mutta toi vastaanvänkääminen ja vanhempien kyseenalaistaminen JOKA asiassa ottaa pannuun joka saakutin päivä. 6 vuotiaalle menee perille vielä kun sanoo asian ”koska mä sanon” 😂mutta nää kaks eivät oo enää lainkaan samaa mieltä mistään. Vähän pelottaa nuo tulevat vuodet jos nyt jo on näin vaikeeta tää arki.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Kuulostaa tutulta meilläkin. 💗

Avatar

Niin, niin tuttua! Meillä vanhin lapsista, ainut tyttö, menee yläasteelle ja kukaan ei kyllä koskaan kertonut että tää ois tämmöistä 🙈 vaikka ei ookkaa ns oikeita ongelmia niin kyllä tuntuu välillä raskaalta. Kaikki mitä koittaa sanoa/ neuvoa menee kuin kuuroille korville.. me vanhemmat ei vaan ymmärretä mitään

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Tsemppiä sullekin 💗

Avatar

Onhan tää vanhemmuus murkun kanssa aikamoista. Poika täyttää 13 ja täyttä vauhtia ettii itseään ja kyseenalaistaa vanhempiaan. Kaveripiiri onneksi on sellainen etteivät luuhaa kylillä pöljäilemässä yökausia, mutta vääntää kotona joka asiaa ja koulu on tyhmää, toistaiseksi kuitenkin on hoitanut sen hyvin. Hyvin omaehtoinen siinä saako koskea ja sillon kun tulee itse niin halitaan. Kaikki on perusteltava ja keskusteltava ja yritän hälle välittää tunteen että rakastetaan kaikesta huolimatta ja siksi huolehditaan myös rajoilla ja elämää opettamalla. Kyllä vaihtaisin ehkä jonkun päivän tästä mutten ikinä äitiyttä ja lapsen kasvua kaikkineen.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

On tämä äitiys etuoikeus, mutta on tää kyllä työmaa. 💗

Avatar

Voi kyllä vaihtaisin. Meillä on nuoremmalla adhd ja esikoinen tuntuu muuten vaan vihaavan äitiään. Eikä kumpikaan ole vielä edes murrosiässä. Jotkut päivät kuluu päätoimisena likasankona, ja sanon suoraan, että jos en töissä saisi positiivista palautetta ja onnistumisen elämyksiä, ei sitä jaksaisi kovin pitkään. Tärkeintä onkin mielestäni saada jostain myös kiitosta ja hyvää palautetta, niin säilyy edes jonkinlainen itsekunnioitus.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä