VÄKIVALTA: KUN MIES RAISKASI, ELINA OPPI TEESKENTELEMÄÄN NAUTTIVANSA

VÄKIVALTA. Ystäväni tarina -postaussarjassa kirjoitan lukijani tarinan, joka on merkityksellinen ja erilainen. Lukijani Elina kertoi, millaista oli elää parisuhteessa henkisen ja fyysisen väkivallan keskellä.

”Aloin lukioaikana seurustella samalla kylällä asuvan Tomin kanssa. Kaikki muutkin seurustelivat, joten ajattelin, että voisinhan minäkin seurustella. En ollut edes ihastunut Tomiin, mutta koska välit vanhempiini olivat huonot enkä saanut kotoa kaipaamaani hyväksyntää, Tomin ihailu tuntui hyvältä. Hän oli viisi vuotta vanhempi ja kokenut mies. Ajattelin, että ehkä opin rakastamaan häntä.

Seurustelu oli alusta asti samanlaista, millaista arkea näin kotonani. Mies oli pitkälti ”perheen pää” ja nainen totteli. Sellaista se parisude on, ajattelin, ja odotin, koska se paljon puhuttu rakastumisen tunne löytyisi.

Aika pian alkoi tapahtua outoja asioita. Minulta alkoi kadota vaatteita. Jotkut vaatteeni repeytyivät tai venyivät. Näin tapahtui erityisesti tiukoille ja kaula-aukosta antaville paidoille.

Tomi alkoi inhota meikkaamistani. Hän suuttui, jos meikkasin ja lopulta kielsi minulta meikkaamisen. Harmitti, että en saanut meikata, mutta en halunnut riidellä. Kun olin kesätöissä kaupassa, työvuoron jälkeen vastasin Tomin kysymyksiin, keitä miehiä kaupassa kävi ja kenen kättä kosketin kassalla antaessani vaihtorahaa.

väkivalta

Mies päätti vaatteeni ja valitsi ystäväni

Lukioni jälkeen lähdimme kumpikin opiskelemaan. Muutimme uudelle paikkakunnalle yhteiseen kotiin. Yliopistopäivän jälkeen jouduin aina kertomaan keiden miesten kanssa olin ollut samoilla luennoilla ja olinko katsonut miesten perseitä. Kerran kaupassa hän sai raivokohtauksen ja suuttui minulle, kun joku mies oli kuulemma katsonut minua. En itse ollut edes huomannut.

Hän päätti kaikesta. En saanut siis meikata enkä käyttää koruja tai laittaa hiuksiani. Hän päätti vaatteeni. Sain tavata ainoastaan ystäviä, jotka eivät ulkonäöltään olleet hänen silmissään ja muiden miesten silmissä erityisen viehättäviä.

Hän tuli vessaan perääni ja katsoi, osaanko pyyhkiä perseeni oikein. En osannut.

Hän arvosteli ihan kaikkea, mitä tein. Hän kertoi ystävillemme, miten huonosti tiskaan. Hän arvosteli siivoamis- ja ruuanlaittotaitojani. En osannut tehdä yhtään mitään oikein. Jokainen sana tästä on totta: hän tuli perässäni vessaan ja katsoi, miten pyyhin takapuoleni. En tietenkään osannut tehdä sitä oikein.

perheväkivalta

En saanut olla viikonloppuisin kotona

En saanut käydä koskaan opiskelijabileissä. Fuksivuonna kävin yksissä bileissä, mutta siitä syntyi niin kamala riita, että en mennyt toista kertaa. Joka viikonloppu hän pakkasi minut autoon ja vei minut vanhempieni luo, halusin tai en. Jouduin viettämään aina koko viikonlopun pienessä maalaiskylässä vanhempieni kanssa. Sillä aikaa hän juhli ja teki mitä halusi. Löysin välillä sängystämme vieraita, tummia hiuksia.

Minun piti julkisilla paikoilla sanoa kovaan ääneen, että rakastan häntä. Ajattelin, että tällaista se parisuhde on. Sekä minun että hänen vanhempansa elivät konservatiivisessa suhteessa, jossa mies päättää useimmissa asioissa. Koska elin ensimmäisessä parisuhteessani, en osannut kyseenalaistaa mitään. Tein kaikki kotityötkin aina yksin, koska Tomin mielestä ne olivat akkojen hommia.

väkivalta

Väkivalta oli osa arkeamme

Tomi epäili minua kaikesta. Hän tutki puhelimeni usein ja väitti, että viestittelen miehille, mutta poistan heti viestit ja että osaan heidän numeronsa ulkoa enkä siksi tallenna niitä puhelimeeni.

Pikku hiljaa henkisen väkivallan rinnalle tuli fyysinen väkivalta. Tomi kuristi minua kaulasta, repi tukasta ja puristeli kaikkialle mustelmia. Hän potki, repi ja läpsi, mutta toisteli, että hänhän ei koskaan lyö, joten tämä ei ole väkivaltaa. Hän uhkasi, että työntää minut liikkuvasta autosta ulos tai tekee muuta pahempaa.

Opin peittämään mustelmat neuletakilla ja poolopaidalla.

Hän ei pärjännyt opinnoissaan, koska minä en osannut opettaa hänelle pitkää matematiikkaa. Kun auto ei mennyt katsastuksesta läpi, syy oli tietenkin minun. Tällaiset olivat hyviä syitä käydä minuun käsiksi.

Kun hän raiskasi, olin ajatuksissani muualla.

Kun hän raiskasi minua, kestin tilanteen niin, että en ollut oikeasti läsnä, mutta teeskentelin nauttivani.

Kun fyysinen väkivalta alkoi, ymmärsin, että tilanne ei ole normaali. Silti uskoin osan hänen syytöksistään. Kyllä se varmastikin oli minun vikani, että hän ei pärjännyt opinnoissaan. Jos joskus sanoin jostain vastaan, Tomin mielestä aloitin riidan, ja olin näin ansainnut selkäsaunani.

Minua pelotti mennä kotiin. En uskaltanut nukkua. Pelkäsin, että kuolen. Minulle puhkesi paniikkihäiriö.

väkivalta

Alasti rappukäytävään

Paniikkihäiriön vuoksi pelkäsin bussimatkoja ja yliopistolla olemista. Se oli hirveää.

Kerran keräsin rohkeuteni ja sanoin, että haluan erota. Tomi suuttui ja heitti minut alasti rappukäytävään. Kääriydyin ovimattoon ja odotin, että hän päästäisi minut takaisin sisään. Mietin siinä hetken, että soittaisin jotain ovikelloa ja pyytäisin apua, että pelkäsin niin hirveästi Tomia, että en uskaltanut. Lopulta pääsin takaisin kotiin ennen kuin kukaan onneksi näki minua.

Odotin koko ajan, että joku huomaisi jotain ja auttaisi.

Olin hirveän säikky, en pitänyt ulkonäöstäni huolta enkä käynyt missään yliopiston tai töiden lisäksi. Odotin koko ajan, että joku huomaisi jotain ja kysyisi. Kukaan ei kysynyt mitään.

Kukaan ei tiennyt. Minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut kertoa. En uskaltanut kertoa kenellekään ulkopuolisellekaan, koska häpeä oli niin suuri. En halunnut muiden tietävän totuutta. Ajattelin, että kaikki hylkäävät minut ja alkavat inhota minua. Mietin, mitä kaikki ajattelisivat meistä, jos kertoisin. Sen ajatusmallin olin saanut vahvasti kotoa.

En kertonut edes lääkärille, joka kysyi, tiedänkö syytä paniikkihäiriön puhkeamiseen. Tomi uhkasi, että jos ikinä kerron jollekin, hän murskaa polvilumpioni.

parisuhdeväkivalta

Kukaan ei auttanut

Tomi retuutti niskasta ja raivosi eikä kukaan puuttunut.

Aloin ymmärtää, että parisuhteen ei kuulu olla tällainen. Kun tappelimme, sivalsin sanoilla. Hän jäi verbaalisesti aina kakkoseksi. Opin myös itsepuolustusta. Sain kerran itseäni 30 senttimetriä pidemmän miehen kaadettua maahan, mutta hän kaatoi minua jatkuvasti maahan sanoin ja nyrkein. Kerran purin häntä itsepuolustukseksi sormesta. Hän suuttui hirvittävästi ja haukkui minua hirviöksi.

Kolme vuotta yhdessä oltuamme lähdimme Tomin sukulaisten kanssa matkalle Tallinnaan. Aloimme naisporukalla haaveilla hiusten värjäyksestä kampaajalla, kun Tallinnassa se olisi kuulemma halvempaa kuin Suomessa. Minähän en ollut kolmeen vuoteen värjännyt hiuksiani, joten innostuin.

Tomi suuttui. Hän huusi ja raivosi. Hän repi ja retuutti minua niskasta ja hartioista kaikkien nähden. Itkin. Tomi käski minua pyytämään itkuani anteeksi sukulaisilta.

Väkivallan lisäksi järkytyin syvästi siitä, että kukaan ei puuttunut. Kukaan ei tullut apuun.

Jumalauta, nyt näkevät millainen paskapää olet!

Samaan aikaan minussa heräsi valtava taistelutahto. Jumalauta, onpa hyvä, että näytät kaikille, millainen paskapää olet! Nyt olisi helpompi lähteä.

Ja minä lähdin.

väkivalta

Vanhemmat käskivät unohtaa

Lähdössäni ei ollut mitään dramatiikkaa. Muutimme erilleen eikä hän jäänyt vainoamaan minua. Minä olin vain todella rikki. En saanut nukuttua. Sydän hakkasi ja paniikkihäiriö yltyi.

Lopulta aloin kertoa muille. Vanhempani järkyttyivät, mutta eivät halunneet täysin uskoa koko asiaa. He eivät pystyneet käsittelemään kokemaani. Oman kylän poika, tuttu perhe, annetaanpa tämän nyt olla, he myös hyssyttelivät.

Olipa hyvä, että ymmärsit lähteä, he sanoivat.

Muutamien ystävien ja sukulaisten reaktio hämmensi. He sanoivat, että kyllähän he asian näkivät, että onpa hyvä, että ymmärsin vihdoin lähteä. He siis näkivät, mutta eivät auttaneet? Olivat vain hiljaa? Se tuntui vielä kovemmalta kuin Tomin lyönnit.

Ei ollut koskaan siitä kiinni, että en olisi ymmärtänyt lähteä! En minä ole tyhmä! Olin tyhmä, että aloitin suhteen, mutta kun väkivalta alkoi, en uskaltanut kertoa kenellekään enkä lähteä. Jos he olisivat kysyneet, olisin kertonut.

Minulla ei ollut lukiolaisena ymmärrystä mistään. En missään vaiheessa suhteessa ollut rakastunut häneen. En ymmärtänyt, millainen parisuhteen tulisi olla. Kunpa kouluissa puhuttaisiin enemmän siitä, millaisessa suhteessa kannattaa pysyä ja millaisessa ei. Vaikeasta suhteesta lähteminen ei ole helppoa. On helppoa sanoa sivusta, että älyä nyt lähteä pois. Ei sillä ole älyn kanssa mitään tekemistä.

väkivalta

Näin painajaisia 13 vuotta

Kun eron jälkeen aloin ostaa vaatteita ja meikata, tuttuni kysyin olenko mennyt naimisiin, kun niin hehkun. Vastasin, että en vaan eronnut. Hän nauroi ja sanoi, että se sopii minulle.

Suhteen loppuaikoina rakastuin toiseen mieheen. Se antoi minulle lisävoimaa repiä itseni helvetistä. Vaikka se suhde ei edennyt mihinkään, se tuli oikeaan saumaan pelastamaan minut. Myöhemmin eron jälkeen aloitin suhteen miehen kanssa, joka oli todella kiltti. En ollut parisuhdekuntoinen ollenkaan eikä hän ollutkaan minulle oikea, mutta suhde eheytti minua. Hänen jälkeensä tapasin aviomieheni, ja meillä on nyt kaksi lasta.

Terapiassa vasta ymmärsin, miten paljon pahaa Tomi teki minulle.

Vaikka minulla olikin ihana perhe, näin painajaisia. Kärsin paljon. Meni 13 vuotta ennen kuin ymmärsin, että tarvitsen yhä apua. Aloitin terapian, joka on auttanut minua valtavasti. Diagnoosikseni sain traumaperäisen masennuksen. Ymmärsin, että minä en tehnyt mitään väärää eikä mikään ei ollut minun syyni.

Vasta terapiassa kunnolla ymmärsin, miten pahoja asioita minulle tapahtui.

Kaksi vuotta sitten, yli kymmenen vuotta eron jälkeen, sain kutsun minun ja Tomin yhteisen kummilapsen rippijuhliin. Olin kauhuissani. Mieheni tietää kaiken taustastani, ja hän tuki minua. Tiesin, että Tomi on jatkanut samaa mallia uusissa suhteissaan.

Laitoin juhliin korkeimmat korkoni ja meikkasin näyttävästi. Kun tapasimme, en pelännyt enkä vihannut. Minä säälin. Minulla oli hienompi auto, upea perhe ja kaikki paremmin. Olin voittaja.”

Elinan ja Tomin nimet on muutettu. Kuvat Pixabay.com. Ystäväni tarina -postaussarjassa kirjoitan lukijani tarinan, joka on merkityksellinen ja erilainen. Ota yhteyttä ylipyykkivuorten(at)gmail.com, jos haluat kertoa tarinasi.

Hae apua!

Välitön hätä: soita 112

Nollalinja, puh. 080 005 005, nollalinja.fi

Nollalinja on valtakunnallinen, maksuton auttava puhelin kaikille, jotka ovat läheisessä ihmissuhteessaan kokeneet väkivaltaa tai sen uhkaa. Nollalinjalle voivat soittaa myös väkivaltaa kokeneiden läheiset sekä ammattilaiset ja viranomaiset, jotka tarvitsevat neuvoja asiakastyöhönsä.

Nollalinjalla päivystävät koulutetut ja kokeneet sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset, jotka kuuntelevat, tukevat ja neuvovat sinua kellon ympäri, vuoden jokaisena päivänä. Nollalinjan päivystäjien kanssa voit keskustella suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Nollalinjalla voit kertoa tilanteestasi, kokemuksistasi ja peloistasi luottamuksellisesti. Päivystäjillä on vaitiolovelvollisuus. Sinun ei ole pakko kertoa nimeäsi eikä päivystäjä saa tietää puhelinnumeroasi. Soitto Nollalinjalle ei myöskään näy puhelinlaskusi erittelyssä. (Lähde Nollalinja.fi)

Nettiturvakoti.fi

Väestöliitto: myös täältä saat apua

väkivalta

Ystäväni tarina -postauksia

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä