EN USKALLA AJATELLA, MITÄ TAPAHTUU PARIN VUODEN KULUTTUA

Muistan, kun olin 17-vuotias ja lukion toisella luokalla. Minulla oli ensimmäinen oikea poikaystävä. Kaikki oli niin super hyper ihanaa.

Siitä päivästä, seurustelun alusta, tulee tällä viikolla 23 vuotta.

Siitä päivästä, seurustelun alusta, muutamaa päivää alle 6 vuoden kuluttua pidimme sylissämme vastasyntynyttä tytärtämme.

Siitä päivästä, vastasyntyneen tyttäremme syliin saamisesta, tuli tällä viikolla 17 vuotta.

17 vuotta sitten meistä tuli perhe. Ihastelimme vastasyntyneen varpaita ja sitä, että kaikkia oletuksiamme vastaan hän olikin tyttö. Meillä oli ollut yksi ainoa ultra, jossa ei katsottu edes niskapoimua vaan ainoastaan sitä, onko raskaus alkanut. Silloin alle 30-vuotias odottaja ei saanut muita ultria eikä meillä ollut varaa käydä yksityisellä.

Hän oli niin ihana. Meidän pieni vauvamme.

Miten monta vuotta siitä on. 17, se tuntuu ihan hurjalta. Niin kauan minulle on suotu elämän arvokkain työ, äitiys, ja arvokkain lahja, lapsi ja hänen sisaruksensa. Nämä 17 vuotta ovat vain kuluneet johonkin. Moni hetki on ollut hirvittävän rankka, mutta todella moni hetki hirvittävän arvokas, onnellinen ja ihana.

Hän on yhä ihana. Hän on niin kaunis, fiksu ja taitava. Viisaampi kuin äitinsä milloinkaan.

yli pyykkivuorten

Tällä viikolla hän täytti 17 vuotta. Tällä viikolla me, minä ja isänsä, istuimme vierekkäin lukion juhlasalissa ja kuuntelimme seikkaperäistä ohjeistusta ylioppilaskirjoituksista, jatko-opinnoista ja jännityksestä siitä, voiko vanhojen tanssit järjestää.

En uskalla ajatella elämää eteenpäin enkä kurkata hirveästi taaksepäin. En uskalla miettiä, veinkö tarpeeksi leikkipuistoon, luinko satuja, otinko syliin ja muistinko, että minun kiireinen ja rankka arkeni on hänen lapsuutensa.

Pelleilinkö hänen kanssaan? Jaksoinko leikkiä? Annoinko pyytää kavereita yökylään? Rauhoitinko iltoja tarpeeksi yhdessäoloon?

Muistinko kertoa, miten ylpeä hänestä olen?

17-vuotias

Yritän muistaa sanoa nyt, miten ylpeä hänestä olen ja miten ihana hän on.

En uskalla miettiä, mitä tapahtuu ehkä parin vuoden kuluttua.

Then when she’s gone, / there’s that odd melancholy feeling / And a sense of guilt I can’t deny / What happened to the wonderful adventures / The places I had planned for us to go / Well, some of that we did but most we didn’t / And why, I just don’t know (Abba, Slipping Through My Fingers).

Tänään katson häntä ihaillen ja mietin lukua 17 ja sitä, miten onnellinen olen hänestä ja kaikesta tästä. Olen onnellinen myös siitä, että hän on yhä tässä lainaamassa vaatteitani ja taistelemassa kanssani kotiintuloajoista. Älä aika juokse enää.

Lue myös

Kihloihin 19-vuotiaana – mitä oikein ajattelin?

Äidiksi 23-vuotiaana: Jäin paitsi vain opiskelijabileistä

Missä vaiheessa vauva kasvoi kahdeksasluokkalaiseksi?

Minusta on tullut paska mutsi

Joskus mietin, että en osaa enää olla äiti

En osannut hakea apua, vaikka olin ihan loppu äitiyteen

Kommentit

4 kommenttia
Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Ihana sinä 💗

Avatar

Ihan rupesi itkettämään! 😍 Ihanaa ja kamalaa.

Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Just niin, ihanaa ja kamalaa 😪💗

Avatar

Tuli kyyneleet ajatuksesta❤️. Ihanat mammahormoonit😅 T. Kahden pienen pojan äiti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä