Mulla yksi pyyntö ois, älä vie minua luotasi pois

Seison teinin huoneen oven takana ja mietin. Nostan käteni koputukseen ja pysäytän liikkeen. Parasta olisi, jos vain kääntyisin pois enkä koputtaisi. Ei, ei se olisi parasta. Ei kun kyllä, se olisi sittenkin parasta tai ainakin helpointa.

Nostan kuitenkin käteni ja koputan. Kun kuuluu ”joo”, saan avata oven. Yritän asetella sanani niin, että en taas vain valittaisi, loukkaisi tai muuten aiheuttaisi pahaa mieltä. Monena päivänä niin käy vaikka yritän mitä vain.

Sanon, että on aika sulkea laitteet, valot ja maratonpuhelu. Yritän olla sanomatta mitään muuta, että oven avaukseni ei taas toisi vain lisää negatiivista tunnelmaa välillemme.

Vaikka en sanoisi mitään, katseeni on väärä. Katseeni käy tahtomattanikin läpi pyykkejä, purkamattoman reissulaukun ja astioita. Yritän olla sanomatta niistä. Sanon kuitenkin vahingossa jostain muusta, kuten siitä astianpesukoneen tyhjentämisestä, imuroimisesta tai lenkillä käymisestä, josta oli puhetta jo eilen.

Se vain tapahtuu. Vaikka sanoisin sen ystävällisellä äänellä, se kuulostaa syytetystä vähintään tuomarin antamalta kuolemantuomiopäätökseltä.

teini

Välitän valittamalla

Saan palautetta. Kuulemma kodin muissa huoneissa kuin omassa huoneessa ei ole hyvä olla, koska siellä vain valitetaan. Ja sen omankin huoneen ovelle tullaan valittamaan.

Kovaääninen puhelu arki-iltana kello 23 ei ole ok. Sen käyn sanomassa – ja ajaudun keskusteluun siitä, miten kenenkään muun perheessä ei ole näin tiukkaa ja tarkkaa. Olemme kohtuuttomia ja pidämme nuoriamme ihan lapsina.

On vaikeaa yrittää ohjeistaa ja samalla olla myös ohjeistamatta. Olla lähellä ja päästää kauemmaksi. Kertoa, mikä on omasta mielestä oikea tapa toimia ja elää ja samalla miettiä, että jos kavereiden kotona on asiat toisin, olenko sittenkin täysin väärässä kaikesta. On vaikea vaatia välittämällä, kun samalla tuntuu siltä, että vaatii ahdistamalla.

On vaikeaa yrittää rakastaa hyväksi katsomillaan rajoilla ja ajautua sen vuoksi usein riitaan tai vähintään siihen, että toinen kokee aina hänelle valitettavan.

En osaa äitiyttä nyt

”Nää hetket on niin hauraita / pian ne on vain muistoja. / Päästä mut lentoon / siivet puhtaina. / Mulla yksi pyyntö ois / älä vie lapsuuttani pois. / Anna mun nauttia aika tää. / Vaikka tieni murheita tois / enkä paras missään ois, / anna elää täyttä elämää.” (Sanat Vesa Jokinen)

Tiedän, että muutaman vuoden kuluttua hymyilyttää tämä aika. Se, että nyt istun kyyneleet valuen kuuntelemassa Jannika B:n versiota kappaleesta Pyyntö ja mietin, miten vaikeaa on istua kotipesän reunalla ja katsoa, kun lapsi tekee raivokkaasti lentoyrityksiä lähteäkseen pesästä pian pois.

Muistan, miltä tuntui, kun vauva vain itki ja itkin mukana. Muistan, miten loppu olin varsinkin silloin perheemme rankimpana vuotena. Selvisimme niistä lopulta hyvin. Ne olivat kuitenkin erilaisia aikoja kuin nyt.

Muistan, miten pahalta tuntui, kun taistelin lasten kanssa ulkovaatetuksesta. Olin vähän hädissäni paljaista nilkoista ja avoimista takeista. Olin hämmentynyt silloin, kun kirjoitin, että Koululaiset jumaliste, nyt äiti opettaa miten puetaan päälle ja miten kymmenettuhannet äidit lukivat sen ja olivat myös hädissään.

En ole enää hädissäni. Lapset ovat kasvaneet. Jos he haluavat palella, se ei ole minulta pois. Ostan yhä lämpimät vaatteet heille, mutta jos he eivät niitä pue, en laita nitroja kieleni alle. Sitä paitsi kyllä he nyt pukevatkin jo ihan tarpeeksi. Juniorin kohdalla tiedän jo mitä odottaa. Se helpottaa.

Juuri nyt olen keskellä suurta äitiyden muutosta, keskellä suurta epämukavuusaluetta. Kirjoitan tästä ajasta nyt, että myöhemmin huomaan, että se olikin vain vaihe ja nyt on erilaista. Voin sitten lukea, että päätökseni ja rajani olivat ihan hyviä. Toivon niin.

Ja kuitenkin: olen niin ylpeä lapsistani. He ovat ihania, taitavia ja fiksuja ja hyviä hetkiä on niin paljon joka päivä. On kyse siitä, että minä en ole valmis tähän elämänvaiheeseen. He toimivat niin kuin heidän ikäänsä kuulu, mutta minä en ole vielä osannut hypätä sen junan kyytiin oikein.

Ragemutsien vertaistuki

Kirjoitin äitiyden muutoksesta kesällä postauksessa Joskus tuntuu, että en enää osaa olla äiti. Sen postauksen ympärille syntyi teinien vanhempien Ragemutsit-ryhmä, joka kasvaa huimaa vauhtia. Jäseniä on jo nyt yli 4000.

Tänään tuntuu siltä, että kaikki reaktioni ovat aina vääriä, mutta en silti hyväksy valvomista pikkutunneille enkä kotitöiden laiminlyömistä.

En ehkä osaa olla äiti nyt, mutta ehkä kuitenkin osaan. Rage on rakkautta. ”Erehdysten kautta / saan oppia kaiken tän. / Joka päivä ymmärrän taas vähän enemmän.”

Tulkaa Ragemutseihin, jaksetaan yhdessä.

Teinit postauksissa

Et ole ainoa äiti, joka itkee teiniarjessa.

Joskus mietin, että en osaa enää olla äiti

Tonnin kännykkä kaverilla – teinin kasvatus haastaa rikkaassa kunnassa

Boomer hei, Netflix and chill ei tarkoita telkkaria

Kommentit

2 kommenttia
Hanna Maaria, Yli pyykkivuorten

Ihana kun kirjoitit. Tsemppiä sullekin. 💗

Avatar

Niin tuttua. Ihan kuin itse olisi tuon kirjoittanut. Joskus tosiaan miettii, että olis niin paljon helpompi olla vaan sanomatta/puuttumatta. Mutta sitten taas tietää, että se ei olisi oikein.
Nyt tuntuu, että tää lasten teini-ikä on se vanhemmuuden/kasvatuksen todellinen ja viimeinen (??) haaste. Pakko vaan luottaa itseensä ja siihen että toimii oikein, vaikka palaute on välillä ihan kaikkea muuta. Hankalana hetkenä mietin, että toisaalta on kai hyvä, kun ne kuitenkin uskaltaa olla vihaisia, raivoissaan ja näyttää tunteensa.
Ei oo helppoa aina olla teinien vanhempi. Mut ei oo varmasti helppoa sillä teinilläkään.

Tsemppiä meille ja teille!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä