Julkkikset

Lapset ja ero – Sinikka Sokan Emilia-tytär jäi isälleen: ”Minua raahattiin paikasta toiseen”

Näyttelijä Sinikka Sokka oli viikkoja poissa kotoa työnsä vuoksi, kun hänen tyttärensä Emilia Packalén oli lapsi. Vanhempien erottua Emilia asui isänsä luona. Sinikka ajatteli sen olevan paras ratkaisu. – Silloin kuvittelin, että Emilian pitää käydä koulua isänsä kodista, koska tällä oli säännöllinen työ ja perhe.

Teksti:
Pirjo Kemppinen
Kuvat:
Pekka Holmström/Otavamedia

Näyttelijä Sinikka Sokka oli viikkoja poissa kotoa työnsä vuoksi, kun hänen tyttärensä Emilia Packalén oli lapsi. Vanhempien erottua Emilia asui isänsä luona. Sinikka ajatteli sen olevan paras ratkaisu. – Silloin kuvittelin, että Emilian pitää käydä koulua isänsä kodista, koska tällä oli säännöllinen työ ja perhe.

Emilia Packalén, 38, iski luurin äitinsä Sinikka Sokan, 67, korvaan. Oli perjantai-ilta ja takana oli rankka työviikko. Äidin soittaessa Emilian lahkeessa roikkui nuhainen Eliel, 2, ja huomiota vaati myös kylvystä asteleva Cedrik, 8.

Kun Sinikka oli kysynyt kuulumisia, Emilia oli vastannut olevansa rättiväsynyt. ”Sinun täytyy ymmärtää, että olet etuoikeutettu, saat tehdä työtä kutsumusammatissasi”, Sinikka oli aloittanut.

Emilia ei suostunut kuuntelemaan enempää. Hän katkaisi puhelun.

– Se oli tarpeetonta ja lapsellista mutta helpoin vaihtoehto.

Episodista ei jäänyt pahaa mieltä kummallekaan. Anteeksi osataan pyytää ja antaa.

Kaikista yhteisen taipaleen koettelemuksista he eivät ole päässeet yhteisymmärrykseen.

Työ vai perhe?

Täydellinen äiti, sellainen Sinikasta piti tulla. Hän selviäisi hienosti sekä lapsenhoidosta että alkutaipaleella olevasta näyttelijän urasta.

– Todellisuudessa minulla ei ollut mitään käsitystä lapsen tuomasta elämänmuutoksesta tai siitä, minkälaista on äitiys.

Sinikka halusi olla äitiyslomalla seitsemän kuukautta, mihin Emilian syntyessä vuonna 1977 oli pisimmillään mahdollisuus. Halu näyttämölle oli silti palava. Hän oli siirtynyt kahden vuoden kiinnityksen jälkeen Helsingin kaupunginteatterista KOM-teatteriin. Ensimmäinen rooli työhön paluun jälkeen oli Kerjäläisoopperan Merirosvo-Jenny. Kun esitys vietiin kiertueelle ympäri Suomea, Sinikka ei väittänyt vastaan.

– Minulla ei ollut siinä suhteessa pisaran vertaa itsetuntoa. Halusin miellyttää työyhteisöä, olla mahdollisimman hyvä työntekijä. Pelkäsin, että kieltäytyessäni minulta saattaisi loppua työt.

Hän joutui eroon Emiliasta viikoiksi kerrallaan. Hoitovastuu jäi suurimmaksi osaksi Emilian isälle, toimittaja Bengt Packalénille.

– Olihan se tietynlaista hylkäämistä. Sisälläni kärsin ja olin huonovointinen, mutta en älähtänyt, Sinikka sanoo.

Kotoa lähteminen raastoi. Helppoa ei ollut palaaminenkaan. Emilia vierasti poissa ollutta äitiä ja meni mieluummin muiden syliin.

– Osasinko suhtautua ymmärtävästi, kuten olisi pitänyt? En tiedä.

Vanhemmat erosivat, kun Emilia oli neljävuotias. He sopivat yhteishuoltajuudesta, ja Emilia jäi siinä vaiheessa asumaan isänsä luokse.

Se saattoi olla virhe.

Lue myös: Vuoroviikkoäiti Anna Puu ikävöi tytärtään aina kun tämä on isänsä luona

”Lapset joutuvat kärsimään aikuisten valinnoista”

Alussa kaikki sujui hyvin. Emilia kävi ruotsinkielistä koulua Helsingin Käpylässä ja asui vuoroviikoin Sinikan luona. Sitten isä muutti Emilia mukanaan Kirkkonummelle ja lopulta Tammisaareen, eikä järjestely enää onnistunut.

– Minua raahattiin paikasta toiseen, aina poispäin sieltä, mistä olen kotoisin eli Helsingistä. Jokainen muutto repi minut uudelleen pois tutusta ja turvallisesta, Emilia kuvaa tunteitaan.

Sinikka näki tyttärensä kärsivän. Jälkeenpäin hän ymmärsi, että olisi kyennyt rakentamaan arkeensa sekä uran että arkipäivän äitiyden.

– Silloin kuvittelin, että Emilian pitää käydä koulua isänsä kodista, koska tällä on säännöllinen työ ja perhe.

Hän ei halua jossitella.

– Se vain on niin, että lapset joutuvat kärsimään aikuisten ratkaisuista ja valinnoista, Sinikka sanoo.

Emilialla on silti hyviä muistoja lapsuudestaan.

Kuusivuotiaana hän asui kirjaa kirjoittaneen isänsä kanssa kolme kuukautta Kuubassa. Hän tapasi siellä myös äitinsä, joka kiersi maata KOM-teatterin kanssa.

– Muistan yhä ilon, jota tunsin päästessäni kiertuebussin mukaan.

Elämä äidin kanssa tarjosi jännitystä ja elämyksiä Suomessakin.

– Sellaista vain harvat lapset saavat kokea. Vietin lukemattomia tunteja teattereiden takahuoneissa ja maskeeraamoissa, tapasin ainutlaatuisia ihmisiä.

Osa tuttavuuksista oli lapsenvahteja. Se ei Emiliaa häirinnyt.

– Minulla oli äiti, joka oli illat poissa. En tiennyt muunlaisesta elämästä.

Kun Emilia oli 14-vuotias, isä päätti muuttaa Tukholmaan. Tytär ei lähtenyt mukaan.

– Isällä oli uusi perhe. Tunsin, ettei minulla ole siinä tilaa.

Päätös ei ollut tuskaton. Emilia oli ollut ikänsä isän tyttö, ja eroon joutuminen teki kipeää.

– Toisaalta Helsingissä oli tuttu ympäristö ja ainoat lapsuudenystävät.

Ne painoivat murrosikäisen vaakakupissa äitiäkin enemmän.

Tilanne muuttui, kun Emilia muutti Sinikan luo. Silloin alkoivat myös suhteen todelliset ongelmat.

Murrosikä, lävistykset ja reivit

Yhteisestä ateriasta Sinikka ei tinkinyt. Se syötiin iltapäivällä viideltä.

– Oli siistiä sanoa kavereille, että pakko lähteä, äiti odottaa ruoan kanssa. Useimpia muita ei odotettu, Emilia hymyilee.

– No, eihän me muuten olisi tavattu ollenkaan, Sinikka tokaisee.

Hän oli päivät harjoituksissa, illat esityksissä ja teki niiden väleissä lyhyitä keikkoja. Emilia kaipasi huomiota ja alkoi etsiä keinoja sen saamiseen. ”Katso nyt, tällainen olen. Pystytkö käsittelemään?” hän haastoi äitiään.

– En aina oikein pystynyt, Sinikka arvioi.

Emilia laitatti itselleen lävistyksiä, mihin ikinä sai. Kielilävistyksen hän hankki 16-vuotiaana vain päivää ennen äitienpäivää. Kieli turvonneena hän lauloi uhmakkaana onnittelulaulun. Sinikka ei aluksi huomannut lävistystä vaan ihmetteli tyttären omituista puhetapaa. Kun totuus selvisi, hän kiikutti tytön lääkärin vastaanotolle.

– Halusin lääkärin lausunnon lävistyksen vaarallisuudesta. Se ei auttanut, vaan hän piti sitä vielä kauan sen jälkeen.

Siihen aikaan rave-musiikkia soitettiin pienissä, suljetuissa yhteisöissä. Emilia kävi usein tanssimassa laittomissa rave-juhlissa – reiveissä – rakennuksissa, joissa ei olisi saanut olla yöaikaan. Usein hän palasi retkiltään vastaa aamun koittaessa.

– Muutaman kerran poimin kukkia kotimatkalla, että äidillä olisi ne vastapoimittuina pöydällä herätessään.

Sinikka oli huolissaan. Reiveihin yhdistettiin huhuissa huumeet.

– Tuomitsin huhujen perusteella. Kun siihen yhdistyi huono omatunto jatkuvasta poissaolostani, olin vatsahaavan partaalla. Mietin, mitä olen tehnyt väärin, kun hän ei istukaan kotona rillit nenällä lukemassa kaunokirjallisuutta.

Tiukat rajat

Emilia ei retkahtanut huumeisiin. Alkoholia hän joi, kuten muutkin nuoret. Sitten hänestä tuli vegaani ja streittari, joka kieltäytyi alkoholin lisäksi kahvista.

– Sekin oli tapa ärsyttää viiniä rakastavaa äitiä, olla absolutisti.

Kahden vahvatahtoisen ja temperamentikkaan naisen yhteenotot olivat äänekkäitä. Ovia paukuteltiin, ja Emilia yritti saada tahtoaan läpi myös ikuisuuksiin jatkuneella, kovaäänisellä itkulla.

Sinikka taipui harvoin.

– En halunnut antaa periksi lasta miellyttääkseni. Olin aika tiukka.

Emilia katsoo äitiään hymyillen.

– Koin voittona sen, että minulle asetettiin rajat. Minulla oli paljon ystäviä, jotka saivat mennä ja tulla halujensa mukaan. Minulla oli äiti, joka välitti. Se oli ihana tunne.

Murrosikää kuormitti myös Sinikan toinen avioliitto toimittaja Leif Salménin kanssa.

– Se oli rankka aika meille kaikille. Alkoholismi sairastuttaa voimakkaasti ympäristönsä, Sinikka kiteyttää.

Emilian abivuonna heille tuli suurin erimielisyys, josta he väittelevät edelleen.

”Hare Krishna -temppelissä sain olla oma itseni”

15-vuotiaana Emilia kastettiin, koska hän halusi käydä rippikoulun muiden ikäistensä kanssa. Sen jälkeen hän toimi pitkään isosena eli ryhmänohjaajana seurakunnan nuorisotoiminnassa.

– Olen aina etsinyt jotain tai halunnut kuulua johonkin, Emilia miettii.

Lukion kolmannella luokalla hän löysi Hare Krishna -liikkeen.

– Minusta on yhä käsittämätöntä, että alkoholikokeilut ja laittomissa juhlissa yömyöhään narkkareiden seassa pyöriminen oli äidille pienempi juttu kuin se, että kiinnostuin itämaisesta uskonnosta, Emilia ihmettelee.

Sinikalle tyttären touhut paljastuivat, kun hän eräänä yönä havahtui hereille neljältä ja löysi Emilian eteisestä pukeutuneena reppu selässään. Hän kuuli, että tytär oli lähtenyt aamumessuun jo monena aamuna sitä aiemminkin.

Sinikka toimi ripeästi. Hän otti yhteyttä Uskontojen uhrien tuki ry:hyn ja juristi Matti Wuoreen. Seuraavaksi hän tapasi liikkeen tiedottajan, jolta hän tivasi moraalista vastuuta alaikäisen, lukiota käyvän tytön harhaanjohtamisessa.

– Sen ikäinen ei ole itsenäinen vaan hurahtelee sinne ja tänne, Sinikka perustelee.

Emilian mielestä Sinikka ei vieläkään ymmärrä, mistä hänen kohdallaan oli kysymys.

– Jouduin pienestä pitäen muuttamaan jatkuvasti. Vaihdoin koulua kolmen vuoden välein. Sopeutuminen uuteen ympäristöön vaati mukautumista ja uuden roolin etsimistä. Temppelissä sain olla oma itseni, kauniissa ympäristössä, kenellekään puhumatta. Elin elämäni siinä vaiheessa rauhallisimmat ja onnellisimmat hetkeni siellä musiikkia kuunnellen, tanssien ja laulaen. Se oli minun huumeeni. Pääsin irti stressistä ja riittämättömyyden tunteista.

Käynnit temppelissä eivät päättyneet Sinikan vaatimuksesta vaan Emilian omasta päätöksestä.

– Lopulta hän on aina toiminut oman päänsä mukaan, Sinikka huomauttaa.

Lue myös: Raju murrosikä – Salla Paajanen ja Martta-tytär: ”Pattitilanne laukesi vasta terapiassa”

PH1_9780_PH

Haave näytteilijän ammatista

Teko, josta Sinikka itseään kiittää, on Emilian painostaminen lukioon. Hän pysyi tiukkana, vaikka tytär peruskoulun jälkeen halusi ryhtyä puusepäksi, putkimieheksi tai automekaanikoksi.

– En nähnyt hänessä vähääkään käytännön ihmistä vaan humanistin.

Emilia haaveili näyttelijän ammatista.

– Unelmoin myös äitiydestä, jossa ei tarvitse kantaa huonoa omatuntoa siitä, että on aina työssä. En koskaan haluaisi tehdä kuten oma äitini, olla illat poissa jonkun muun laittaessa lapseni nukkumaan.

Vuosi opettajan sijaisena ratkaisi. Emilia nautti työstä ja oli siinä hyvä. Hän pyrki ja pääsi Vaasaan opiskelemaan opettajaksi. Sinikka on tyttären ammatinvalinnasta yhä onnellinen.

– Sydämeltä lähti suuri huoli ja taakka. Hän on nyt ammatissa, jossa hänen pitääkin olla. Hän on erittäin valovoimainen esiintyjä, innostaja ja läsnäolija. Kaikkea sitä tarvitaan opettajan työssä.

Emilia haaveilee edelleen näyttelemisestä.

– Mutta en halua olla näyttelijä, hän kiteyttää.

Hänelle on tärkeämpää olla äiti.

Äiti, joka tietää paremmin

Taidenäyttelyihin Sinikka vei Emiliaa pienestä pitäen. Ne, elokuvat, teatteri ja ravintoloissa syöminen ovat edelleen heidän yhteisiä harrastuksiaan. Juhlia he viettävät usein Kolme Kruunua -ravintolassa.

Sinne Emilia kutsui äitinsä yhdeksän vuotta sitten kertoakseen tulleensa raskaaksi suhteessa, joka oli päättymässä.

– Ensimmäiseksi kysyin, onko hän päättänyt pitää lapsen. Sitten sanoin tukevani kaikin keinoin. Olin hirveän onnellinen, Sinikka kuvaa.

Seuraavaksi hän alkoi järjestellä Emilian asioita. Hän patisti Emilian ostamaan asunnon saman kadun varrelta, missä itse asui.

Emilia hymähtää hyväntahtoisesti.

– Hän luulee tietävänsä aina oikean ratkaisun asioihini.

Sinikka myöntää olevansa hallitseva ja dominoiva. Hän pyrkii vaikuttamaan tyttärensä päätöksiin.

– Elän hänen puolestaan päätösten kautta, ja se on ärsyttävää. Se kertoo luottamuspulasta. En luota Emilian osaavan itse ratkaista asioitaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Roolien säilyminen saa joskus huvittaviakin piirteitä.

– Jos olemme yhdessä matkalla, äiti kysyy edelleen iltaisin, olenko pessyt hampaani.

Sinikka yrittää toisinaan hallita jopa sitä, mitä Emilia tuntee.

– Äidin mielestä en saa olla närkästynyt, kyllästynyt tai väsynyt, vaan minun pitää olla positiivinen.

Ja sen vuoksi Emilia joskus – hyvin harvoin – katkaisee puhelun varoittamatta.

Lue myös: Tunkeeko äiti reviirillesi? Äidin ja tyttären suhde on harvoin helppo aikuisenakaan

Aikaa lapsenlasten kanssa

Raskauden alussa Emilian odotukset kasvoivat.

– Ajattelin, että äidin intohimo näyttelemiseen siirtyy lapsenlapsen suuntaan. Niin ei käynyt, ja olen siitä pahoillani. Haikeana kuuntelen ystäviäni, jotka lähtevät viikonloppuna miehensä kanssa kahdestaan jonnekin lasten mennessä mummolaan.

Sinikka on avoimesti sanonut, ettei hänestä koskaan tule uhrautuvaa mummia. Silti hän hieman tuohtuu tyttären kommenteista.

– Tulen mielelläni avuksi, mutta minut täytyy varata todella ajoissa. Olen mimma, jota sitovat pitkälle suunnitellut teattereiden näytösaikataulut.

Sinikalle on yllätys, että Emilia kokee hänen viettävän aivan liian vähän aikaa lapsenlasten kanssa.

– Jos tarvitsen lastenhoitoapua, soitan harvoin äidille, koska vastaus on yleensä ei. Toisaalta, kun soitan jollekin toiselle, hän vähän närkästyy.

Emilialle lapset ovat elämässä tärkeintä.

– Ehkä se on oman lapsuuteni seurausta. Minulla on voimakas suojelemisenhalu, enkä halua lapsieni tuntevan, että heitä pallotellaan.

Terapia auttoi Sinikkaa

Sinikka kävi lähes kolme vuotta terapiassa 1990-luvun alussa käsittelemässä muun muassa syyllisyydentuntojaan siitä, ettei ollut riittävästi läsnä Emilian lapsuusvuosina.

Onko Emilia käsitellyt lapsuutensa kokemukset?

– En ole vielä päässyt niin pitkälle. Vaatii sitoutumista avata se osa elämääni.

Entä minkälainen on äidin ja tyttären suhde nyt?

Vielä vähän aikaa sitten Sinikka soitti Emilialle joka päivä kysyäkseen kuulumisia. Kun hän piti pari päivää taukoa, Emilia huolestui.

– Suhteemme kehittyy, Emilia toteaa.

– Etsimme edelleen tasapainoa, mutta rakkaus on aina ollut suhteemme voimanlähde, Sinikka lisää.

Lue psykologi Ilona Rauhalan mietteitä erosta: ”Ero voi olla elämäsi paras päätös”

Julkaistu Annassa 47/2015. Kuvauspaikka Ai Weiwein näyttely HAMissa. Sinikan ja Emilian korut Edblad, neuleet Second Female ja Emilian pusero Ajlajk.

X