Itsetuntemus

Yökukkuja Satu pakotti unirytminsä uusiksi kahden viikon armeijakurilla – näin siinä kävi: ”En ole enää äkäinen”

Nukkumaanmenoaika määrää, miten virkeitä ovat aamut. Voiko yökyöpeli nauttia varhaisaamuista? Satu kokeili kaksi viikkoa aivan uutta unirytmiä.

Teksti:
Satu Virtanen
Kuvat:
Istock

Kun nukkumaanmenoaika on myöhäinen, voiko sitä muuksi muuttaa? Kuvituskuva.

Nukkumaanmenoaika määrää, miten virkeitä ovat aamut. Voiko yökyöpeli nauttia varhaisaamuista? Satu kokeili kaksi viikkoa aivan uutta unirytmiä.

Olin jo lapsena iltavirkku, eikä ikä ole tuonut luontaiseen päivärytmiini muutosta. Olosuhteiden pakosta aivan pikkutunneille kukkuminen on vähentynyt, mutta nukkumaanmenoaika venyy helposti puoleen yöhön ja sen ylikin.

Vireystilani on illalla korkeampi kuin aamulla, ja pidän pitkistä, kiireettömistä illoista.

Lasten saamisen myötä illan tunneista on tullut entistä tärkeämpiä – ovathan ne usein päivän ainoa oma aika, jolloin kukaan ei odota tai vaadi minulta mitään. Siksi

Arkiaamuisin herätyskelloni soi kello 6.50. Jos olen painanut pääni tyynyyn edellisenä iltana kello 0.30, unta on ehtinyt kertyä alle kuusi ja puoli tuntia.

Nuorempana se riitti minulle hyvin. Näin 37-vuotiaana väsyttää ja aamut tuntuvat tahmaisilta. Lupaan itselleni, että tänään menen ajoissa nukkumaan, mutta kun viimein olen saanut lapset yöunilleen, huomaan taas kukkuvani.

Päätän testata, miten arkeni muuttuu, jos alan painua pehkuihin aikaisemmin. Parantaisiko se elämänlaatua?

Suositusten mukaan aikuisen tulisi nukkua 7-8 tuntia yössä, joten otan tavoitteekseni 7,5 tuntia. Koska en ole ihmistyyppiä, joka nukahtaa saman tien päänsä tyynyyn painettuaan, se tarkoittaa, että sänkyyn on mentävä viimeistään klo 23.

Apua, miten aikaista!

Uusi nukkumaanmenoaika – pakolla pehkuihin

Maanantai-iltana ei väsytä. Yritän silti rauhoittua: juon teetä, lueskelen kirjaa ja kellon lähestyessä yhtätoista siirryn sänkyyn. Pyörin ja kierin.

Teen mielikuvaharjoittelua ja yritän tyhjentää mieleni, mutta uni ei vain tule. Yritän olla vilkuilematta kelloa, mutta ellei ajantajuni vallan erehdy, en nukahda juurikaan tavallista aikaisemmin.

Aamulla olen yhtä väsynyt kuin aina maanantaisin ja mietin, onko kokeilussa järjen hiventäkään. Uhraanko oman ilta-aikani unettomana pyörimiseen?

Tiistain työpäivä on hektinen, ja suoraan töistä suuntaan kuntosalille. Sieltä kotiin pyöräilyn, pyykinpesun, lasten iltatouhujen ja seuraavan päivän ruuan valmistamisen jälkeen huomaan haukottelevani. Kello on 21.30.

”Pelottaa, että ajaudun taas pyörimään hereillä yli puolen yön.”

Katselemme puolisoni kanssa jakson suosikkisarjaamme. Toinen jakso kiinnostaisi, mutta kello käy. Alistun kohtalooni, ja yhteentoista mennessä makaan pimeässä peiton alla. Pelottaa, että ajaudun taas pyörimään hereillä yli puolen yön.

Sitten tietoisuuteni valahtaa tavoittamattomiin, ja nukahdan.

Kun kello seuraavana aamuna soi, tajuan nukkuneeni lähes kahdeksan tuntia. Ja pakko myöntää: oloni on virkeämpi. Ei niin virkeä, että olisin herännyt ilman herätyskelloa mutta silti pirteähkö.

Illan tullen edellisen yön pitkä uni kuitenkin kostautuu, ja väsymys on tiessään. Lapset ovat poikkeuksellisen vaativalla päällä, ja odotan omaa aikaani kärsimättömänä. Kun se vihdoin koittaa, kello on taas 21.30.

Puolitoista tuntia jäljellä, lasken ahdistuneena. Tartun kännykkään ja selailen Facebookia, ja äkkiä tunti on hujahtanut. En ole edelleenkään väsynyt. Kömmin kuitenkin sänkyyn ja jatkan puhelimen selailua vielä tovin.

En tiedä, mitä kello on, kun vihdoin nukahdan.

Virkeämpi viikonloppu

Viikonlopun lähestyessä jotain tapahtuu: aikaisempi nukkumaanmenoaika alkaa tuntua vähemmän pakkopullalta. Yhdistän muutoksen fyysiseen aktiivisuuteen.

Kun vain muistan väsyttää kehoani riittävästi työpäivän jälkeen, uupumus ottaa vallan ja onnistun nukahtamaan. Tunnin juoksulenkki alkuillasta äänikirja korvissa saa ihmeitä aikaan. Ja kun saan omaa aikaa jo ennen lasten nukkumaanmenoa, maltan kömpiä sänkyyn aikaisemmin.

nukkumaanmenoaika
Oma aika ennen lasten nukkumaanmenoa tarkoitti Sadulle, ettei sitä tarvinnut järjestää myöhäisillasta. Kuvituskuva.

Viikonloppu kuitenkin laittaa uuden rytmini koetukselle.

Kun ei tarvitse nousta ennen seitsemää kiirehtimään lapsia kouluun ja päiväkotiin, nukkumaanmeno ennen pikkutunteja tuntuu tuhlaukselta. Tiedostan kuitenkin, että liiallinen valvominen on vaarassa tuhota hauraan rytmimuutokseni.

Sovin itseni kanssa, että viikonloppuna nukkumaanmenoaika on keskiyö – myöhemmin kuin arkena, mutta vain sen verran, että saatan nousta kahdeksaan mennessä ilman järkyttävää väsymystä.

”Lapset ovat ihmeissään, kun häärään aamupalaa näin varhain.”

Vanha minäni koomaili sängyssä ja pyöritti lapsille piirrettyjä yhdeksään. Aamupala lykkääntyi ja sen myötä muutkin päivän ateriat.

Nyt tuntuu oudon virkistävältä olla jalkeilla jo ennen kahdeksaa lauantaiaamuna. Lapset ovat ihmeissään, kun häärään aamupalaa näin varhain. Ehdimme helposti kymmeneltä alkavaan naapurikunnan lasten tapahtumaan, mistä pystyi aiemmin lähinnä uneksimaan.

Pakko myöntää, että aikaisempi herääminen antaa puhtia päivään eri tavalla kuin pyjamassa aamupäivään asti viruminen.

Lue myös: Torkuttaminen ei kannata monestakaan syystä – ”Elimistö ei tiedä, pitäisikö herätä vai nukkua”

Kännykkä pannaan, rutiinit kunniaan

Seuraavalla viikolla aikaisempi päivärytmi ei vaadi enää jatkuvaa pinnistelyä. Syksyn myötä pimenevät illat tuntuvat helpottavan rytminmuutosta. Kesän valoisten öiden aikaan en usko, että olisin tähän pystynyt.

Olen oppinut tapoja, jotka helpottavat varhaisempaa rytmiä. Sanotaan, että lasten unirytmiä tukevat rutiinit, ja nyt olen huomannut, että sama pätee aikuiseenkin.

Tiettyjen asioiden toistaminen iltaisin tuntuu opettavan elimistölleni, että uniaika on lähestymässä:

  • Fyysinen rasitus on ehdoton, ilman sitä ei uni tule.
  • Asiantuntijat ovat paasanneet tästä vuosia, mutta se piti todeta itse: somen selailu iltaisin vaikeuttaa unen tuloa. Kännykkä siis illalla pois.
  • Kirjan lukeminen toimii. Se rauhoittaa mielen.
  • Iltapala ja muut rutiinit samassa aikataulussa joka ilta.

Kahden viikon kokeilun jälkeen on myönnettävä, että aikaisempi nukkumaanmeno tuo aamuihin virkeyttä, jota niissä ei aiemmin ollut. En ole aamuisin yhtä äkäinen, ja sen huomaavat puoliso ja lapsetkin. On mukavampi aloittaa päivä, kun päällimmäisenä mielessä ei ole liian vähäisen unen aiheuttama ärtymys.

Silti omasta ajasta nipistäminen kirpaisee edelleen.

En usko, että pystyn jatkamaan hamaan tulevaisuuteen aivan yhtä kurinalaisesti. Sovin itseni kanssa seitsemän tunnin minimistä, jonka alle yöuni ei saa jäädä muuten kuin aivan satunnaisesti. Se antaa iltoihin puoli tuntia lisäaikaa – viikonloppuisin jopa tunnin.

Sen kanssa voin elää.

X