Sähköpostia menneisyydestä

Pieni kertaus, jos sallitte. Kirjoitin ensimmäisessä kolumnissani Annassa vuosi sitten siitä, kuinka Pohjois-Karjalassa asunut äitini sai vuonna 1955 postipaketin pääkaupungista. Serkku oli lähettänyt pieneksi käyneen kääntötakkinsa. Lähes 60 vuotta myöhemmin äiti muistaa yhä, millainen postin tuoma popliinitakki oli. Koulussa kaverit tulivat oikein koskettamaan takkia. Uudet vaatteet olivat tuolloin niin harvinaisia, että moni toivotti onnea uudelle takille!

Kolumnin ilmestyttyä sain sähköpostia. Siinä luki: Hei Sami Sykkö, istuin Teneriffan auringossa ja selasin Anna-lehteä. Lukiessani juttuasi hämmästyin suuresti tajutessani olevani juuri tuo serkku Helsingistä. Onko mitenkään mahdollista tavata äitiäsi ja ehkäpä teitä muitakin? Jään odottelemaan vastaustasi ja toivon parasta.”

Tietenkin menimme tapaamaan häntä. Äitini oli nähnyt tämän serkkunsa, Ulla-Maijan, viimeksi 1960-luvulla. Mukaan tuli myös äitini sisar Sirkka-Liisa. Siitä tuli ikimuistoinen ja koskettavakin kohtaaminen. Illan aikana matkasimme läpi Suomen, joka on muutamassa vuosikymmenessä kasvanut köyhästä rikkaaksi ja muuttanut maalta kaupunkiin.

Sivuttiin siinä vähän meidän sukuammekin, mutta siitä myöhemmin.

Aluksi käsiteltiin tietenkin se takki. Äiti oli luullut, että se oli kaupasta, mutta eipä ollutkaan. Edes kaupunkilaistytölle ei vielä 1950-luvulla hankittu noin vain valmisvaatteita. Ulla-Maija kertoi, että kankaat ostettiin Stockmannilta, mutta hänen äitinsä ompeli vaatteet.

Kaupunkilainen ei puolestaan tuntunut tietävän juurikaan maalaisten menosta – ei silloin ollut televisioita, joista olisi nähnyt, miten muualla elettiin. Ulla-Maijalle tuli yllätyksenä esimerkiksi se, että serkkutytöt joutuivat syksyisin koulusta perunannostolomalle.

Tai lomalle ja lomalle. Lapset tekivät perunamaalla pitkää päivää. Mutta silloin ei puhuttu lapsityövoiman hyväksikäytöstä. Lapset kaivoivat aikuisten apuna perunaa, jotta heillä oli talvella jotain syötävää.

Ilta eteni ja leivokset kahvilan lautasilla hupenivat. Sirkka-täti kertoi päässeensä lapsena pääkaupunkiin vain kerran. Tuolloin hän näki Ulla-Maijan kodissa kylpyammeen. Mikä se oikein on, Sirkka kummasteli. Kylpyhuoneessa oli myös vekotin, jota kutsuttiin suihkuksi. Ei maaseudulla ollut tuolloin kuin savusaunoja. Ei meidän suvussamme ainakaan.

Maalaislapset erotti kaupunkilaiskakaroista jopa Aku Ankka, joka oli juuri tullut Suomeen. Se oli pienen Ulla-Maijan suosikkilehti. Maalla lapsillekin oli tarjolla lähinnä Maaseudun Tulevaisuutta ja Valittuja Paloja.

Pyhäkoulu ja mäenlasku olivat 1950-luvulla maalaislasten huvitus talvisin, uintireissut lähijärvelle kesäisin. Mutta koska polkupyöriä oli äitinikin perheessä vain yksi, isoveli polki ja muut juoksivat sivuilla ja perässä.

Ulla-Maija saattoi sen sijaan matkailla raitiovaunulla Käpylästä keskustaan ja takaisin ja vieläpä huvitella niin, että seisoi ihan kuljettajan takana ja piti kiinni tämän penkistä.

Mutta eihän menneisyydessä voi vierailla, jos ei puhuta myös ruoasta. Nyt maallakin tunnetaan sushit ja dim sumit, mutta 50 vuotta sitten siellä olivat muotia puurot, vellit ja sopat. Siat sai vielä teurastaa kotona, joten niistä tehtiin perunalihalaatikkoa ja karjalanpaistia. Lantut haudutettiin uunissa.

Äiti kertoi maistaneensa ranskalaisia perunoita ensi kerran 16-vuotiaana käydessään Helsingissä. Sirkka oli töissä Elannon baarissa, ja tarjosi juuri Suomeen saapunutta uutuutta. Äiti ei oudoista ranskanperunoista tykännyt, keitetyt olivat maalaistytöstä paljon parempia.

Illan päätteeksi pöytään iskettiin vielä suvun ylpeydenaiheet ja häpeät, syntymät ja itsemurhat, uskoontulot ja talojen palot.

Sitten Ulla-Maija huomautti, että meillä kaikilla on samanlaiset paksut kulmakarvat. Hän oli joutunut koulussa niiden takia puhutteluunkin. Opettaja ilmoitti, ettei luokkaan ole asiaa kulmat meikattuina.

Ajat ovat toiset. Uskaltaisiko joku opettaja nykyisin puuttua oppilaiden meikkeihin? Äskettäinhän piti oikein säätää laki, jotta opettajat saavat ottaa oppilailta pois työrauhaa häiritsevät teräaseet. Ajat tosiaan muuttuvat, mutta ehkä kuitenkin parempaan? Elämänlaatu kohoaa ja tulevaisuus on valoisampi, paitsi meidän suvussamme se on harmaampi. Ulla-Maija huomautti, että harmaannumme jo nuorena. Niin totta.