Ihmiset

Siiri Tuomi-Turtiaisen, 88, ja Arssin rakkausliitossa vallitsi 70 vuotta syvä luottamus: ”Hän kävi yöllä oven takana jättämässä hyvästit”

Siiri Tuomi-Turtiainen syntyi keskipohjanmaalaiseen körttiperheeseen ja päätyi Kiinan, Etelä-Amerikan ja Yhdysvaltojen näkemisen jälkeen luokanopettajaksi Suomeen. Vierellä kulki lähes 70 vuotta oma Arssi.

Teksti:
Riikka Heinonen
Kuvat:
Sampo Korhonen, Siirin Kotialbumi

Siiri Tuomi-Turtiainen uskoo olevansa hyvässä kunnossa haaveilun taidon vuoksi.

Siiri Tuomi-Turtiainen syntyi keskipohjanmaalaiseen körttiperheeseen ja päätyi Kiinan, Etelä-Amerikan ja Yhdysvaltojen näkemisen jälkeen luokanopettajaksi Suomeen. Vierellä kulki lähes 70 vuotta oma Arssi.

”Tapasin aviomieheni Arssin 17-vuotiaana Linnanmäen huvipuiston tanssipaviljongissa. Olimme yhdessä melkein 70 vuotta, kunnes hän sairastui loppuvuonna 2020 koronaan ja menehtyi sen aiheuttamaan keuhkokuumeeseen. Hän oli 93-vuotias, mutta ikäisekseen varsin vetreä. Rakkausavioliitossamme vallitsi syvä luottamus. Annoimme toisillemme täydellisen vapauden. Rakkautemme oli hellää ja voimakasta.

Hänen kuolemansa jälkeen minua on auttanut uskoni, jonka sain äidinmaidosta.

Synnyin vuonna 1934 keskipohjanmaalaiseen körttiperheeseen. Perhe oli ennen syntymääni muuttanut Raudaskylästä Sieviin viljelemään pappilan maita. Meitä oli 13 sisarusta, yhdeksän tyttöä ja neljä poikaa. Kasvatimme toisiamme.

Isä oli jäyhä, papeille uskollinen körttiläinen. Hän oli ankara, mutta turvallinen hahmo. Äidin komiikantaju pelasti monta tilannetta. Äiti oli suuri esikuvani huumorintajunsa ja rohkeutensa ansiosta. Elimme pappilan, kirkon ja hautausmaan kolmios­sa. Näimme niin monia hautajaisia, että aloimme lopulta leikkiä traumojamme pois. Valitsimme hautajaisleikkeihin sisarusten joukosta ruumiin esittäjän, papin, kanttorin ja surevan joukon.

Siiri Tuomi-Turtiainen
Siiri ala-asteen opettajana.

Suurin osa sisaruksistani sai syntymälahjaksi laulunlahjan. Olin heille kateellinen, sillä en osannut laulaa. Vasta myöhemmin ymmärsin, että oma lahjani oli taito kirjoittaa ja puhua. Kasvatukseemme kuului, että saatu armolahja piti ottaa käyttöön. Emme saaneet käydä kirjastossa, sillä vanhemmat pelkäsivät, että ottaisimme kirjoista huonoja vaikutteita. Luimme elokuvalehtiä salaa naapurimme luona. Sota-aikana ei ollut meikkejä saatavilla, joten opettelin isompien sisarusteni vanavedessä värjäämään poskeni kreppipaperilla ja kulmani hiilellä.

Ihailin alakoulumme opettajaa, joka oli kuvankaunis kiehkuroineen. Halusin itsekin ryhtyä opettajaksi. Haave säilyi läpi nuoruuteni, ja minusta tulikin luokanopettaja.

”Lainasin leningin, otin permanentin ja lähdin Linnanmäelle”

Itsenäistyin varhain. Helsinkiin muuttanut vanhempi sisareni pyysi minua seurakseen, sillä hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Hänen miehensä työskenteli konemestarina valtamerilaivoilla ja oli paljon poissa kotoa. Olin vasta 17-vuotias, enkä olisi halunnut lähteä kotoa. Minun oli kuitenkin toteltava, kun äiti pyysi minua siskoni seuraksi.

Asuttuani Helsingissä jonkin aikaa päätin, että oli aika itsenäistyä ja etsiä töitä. Olin ehtinyt työskennellä Sievin apteekissa teknisenä apulaisena, joten sain teknisen apulaisen paikan apteekista Helsingissä. Aloitin myös lukio-opinnot itsenäisesti ja kirjoitin ylioppilaaksi aikuisiällä. Sen jälkeen opiskelin aikuiskasvatustiedettä, Steiner-pedagogiikkaa ja nukketeatteriohjaajaksi.

”Sisko kehotti minua etsimään ikäistäni seuraa.”

Olin asunut Helsingissä kaksi vuotta ja viettänyt vapaa-ajat sisareni ja hänen ystäviensä kanssa. Sisko kehotti minua etsimään ikäistäni seuraa. Lainasin häneltä leningin, otin hiuksiini permanentin ja lähdin Linnanmäelle. Menin tanssipaviljonkiin seisomaan ja arvelin, ettei kukaan tulisi hakemaan minua tanssimaan. Lopulta eräs keski-ikäisen näköinen mies puvussaan tuli kysymään minua tanssiin. Hän kysyi numeroani ja annoin hänelle apteekin puhelinnumeron.

Kuukautta myöhemmin hän soitti ja kysyi, voisiko tulla minua vastaan. Jänistin ja pakenin apteekin takaovesta ulos. Hän ei antanut periksi vaan soitti seuraavana päivänä uudestaan. Jälkeenpäin hän tunnusti, että oli jo Linnanmäellä päättänyt mennä naimisiin kanssani.

Elämänmittainen tutkimusmatka

Mieheni työskenteli valtamerilaivojen konemestarina, kuten isosiskonikin puoliso. Rakkautemme pysyi tuoreena, sillä vietimme pitkiä aikoja erossa ja kirjoitimme toisillemme kirjeitä. Välillä kiersin hänen mukanaan maailmalla: Kiinassa, Etelä-Amerikassa ja Yhdysvalloissa.

Ensimmäinen lapsemme Petri syntyi, kun olin 23-vuotias. Sen jälkeen saimme tyttäret Pauliinan ja Aulin. En haaveillut äitiydestä, sillä olin maalaisyhteisössä kasvaessani nähnyt valtavasti lapsiperheitä ja uupuneita naisia. Olin lasten kanssa paljon yksin mieheni ollessa merillä.

Onneksi sisareni asui naapuritalossa. Vietimme aikaa yhdessä ja hoidimme toistemme lapsia. En vienyt lapsia päivähoitoon vaan hoidin heitä kotona, kunnes he aloittivat koulun. Olin ensin töissä seurakunnassa. Sitten minua pyydettiin ala-asteelle opettajaksi. Silloin oli valtava pula opettajista. Suoritin työni ohella sijaisopettajakoulutuksen ja työskentelin luokanopettajana eläkkeelle jäämiseen asti.

Siiri Tuomi-Turtiainen
Valtamerilaivan kannella 24-vuotiaana matkalla Kiinaan.

Eläkkeellä ollessani olen käyttänyt syntymälahjaani ja kirjoittanut useamman kirjan. Viimeisin kertoo Raamatun naisista. Uskonasiat ovat aina kiinnostaneet minua, vaikka lapsena istutetusta uskosta piti ensin irtaantua. Uskoni on luja, muttei perustu ahaa-elämykseen tai yhtäkkiseen uskoon tulemiseen.

Mieheni potiessa koronan jälkeistä keuhkokuumetta sairaalassa, heräsin yöllä hänen kuolemansa aikoihin siihen, että ovikelloni soi. Menin ovelle, eikä siellä ollut ketään. Kun sairaanhoitaja soitti aamulla ja kertoi Arssin menehtyneen, ymmärsin, että hän kävi yöllä oven takana jättämässä minulle hyvästit. Uskon, että tapaamme vielä.

Olen aina viihtynyt kehossani, vaikken löydä itsestäni erityistä kauneutta. Nautin olotilastani valtavasti juuri nyt. Mieheni teki aina kaikkensa, jotta minun ja lasten elämä olisi mahdollisimman helppoa. Sain olla huoleton hänen rinnallaan. Hän kysyi minulta viimeisenä asianaan, onko laskut maksettu. Kun kerroin, että kaikki laskut oli hoidettu, huomasin, miten paino putosi hänen hartioiltaan. En voi olla elämälle muuta kuin kiitollinen. Elämä voi olla missä tahansa iässä hurjan kiinnostavaa. Se on tutkimusmatka, jolla tärkeintä on mielen vapaus.”

Juttu on julkaistu Annan numerossa 19/2022.

X