Tyttö hiljaa, mies puhuu

Muutama viikko sitten nuori, nätti tyttö voitti Finlandia-palkinnon romaanillaan, joka oli harvinaisen paksu nuoren tytön kirjoittamaksi.

Finlandia-palkintopuheessa on sopivaa kiittää tuomaria ja palkinnon takana olevia tahoja, mutta kaikki tytöt eivät ole saaneet hyvää kotikasvatusta.

Nöyrän puheen sijaan Finlandia-tyttö puhui asioista, joita ei ymmärtänyt ja jotka eivät kuulu hänelle tyttönä ja kirjailijana.

Tyttö puhui taloudesta ja politiikasta. Ne ovat sen verran vaikeita asioita, etteivät ne tyttöjen päähän mahdu, koska tytöt ajattelevat asioita tunteella, eivät viileän älyllisesti.

Kun Oneiron-romaanillaan Finlandian voittanut Laura Lindstedt kritisoi kiitospuheessaan nykyhallituksen harjoittamaa politiikkaa, hän sai päälleen edellisen kaltaisen vastaanoton.

Isot miehet hyökkäsivät pääkirjoituksissaan, tviiteissään ja kolumneissaan Lindstedtin kimppuun niin kuin olisimme siirtyneet ajassa 50 vuotta taaksepäin. Lindstedtistä tuli tyttö, joka sotkeutui miesten asioihin, talouteen.

Kun minulle on joissakin tilanteissa pyritty osoittamaan, että Suomessa vuonna 2015 on vielä vahvaa sukupuolista epätasa-arvoisuutta – mitä tulee esimerkiksi siihen, kuka puhuu, mies vai nainen – olen suhtautunut näihin esimerkkeihin hieman vieroksuen. Olen yrittänyt väittää, ettei kyse ole sukupuolista vaan jostain muusta.

Lindstedtin saaman vastaanoton kohdalla oli enää vaikea keksiä muita selityksiä.

Ei kukaan tietenkään suoraan sanonut, että olepas tyttö hiljaa, koska olet tyttö. Valitettavan selväksi Lindstedtin saama palaute kuitenkin teki sen, että meillä on täällä kaksi maailmaa; runotyttöjen mielikuvitusmaailma ja aikuisten miesten oikea maailma, eikä edellisestä kannata tulla seikkailemaan jälkimmäiseen, syntyy vain rumaa jälkeä, kun miehet alkavat puolustaa reviiriään.

Minut on ehkä kasvatettu väärin, mikä on tehnyt minusta tietyissä asioissa naiivin. Vanhempieni pöydissä en koskaan hahmottanut epätasa-arvoisuutta: kaikilla oli yhtäläinen puheoikeus, oli aihe mikä tahansa. Missään vaiheessa naiset ja miehet eivät jakaantuneet eri ryhmiksi keskustelemaan omista, eri painavuusluokan asioistaan.

Elin pitkään yhtäläisen puheoikeuden harhoissa, mutta viime aikoina olen huomannut, että ei se aina niin ole: jo ala-asteella alkaa omituinen kehitys, jossa tytöt saavat arpajaispalkinnoiksi meikkejä, pojat tietokirjoja.

Olin taannoin mukana työprojektissa, jossa eräässä vaiheessa vastaan tuli kysymys siitä, millaisia ovat miehet ja millaisia naiset. Oma ja työryhmän käsitys aiheesta oli se, että tuota noin, yksilöitä, ja jos on pakko yleistää, niin silloinkin yksilöitä.

Työn tilaajalla oli eri näkemys. Hän oli sitä mieltä, että naisia ja miehiä kiinnostavat eri asiat. Naisia kiinnostavat hänen mukaansa ”ihmissuhteet, miehet, ruoka, lemmikkieläimet, matkailu, kengät ja käsilaukut”. Naisia eivät kiinnosta vallan rakenteet, politiikka tai yhteiskunta.

Olin hieman hämmentynyt. Tuollaisiakin ihmisiä siis vielä on, ja omassa ikäluokassani, keskellä pahamaineista , vapaamielisyydestään tunnettua helsinkiläistä mediamaailmaa.

Koska maailma ei näemmä ollutkaan idealististen harhojeni näköinen, päätin kotona testata uutta, epätasa-arvoista maailmaa. Olen sentään mies, ja kotona asuu kaksi muovattavaa tyttöä, joiden ominaisuuksia olin siihen  saakka pitänyt yksilöllisinä, en sukupuoleen perustuvina.

Päivällispöydässä ehdotin, että lapset voisivat siivota asunnon, koska ovat tyttöjä, ja tytöt ovat hyviä siivoojia. Vertasin siivoamista meikkaamiseen, jossa tytöt ovat myös hyviä, koska peili on heidän suosikkitavaransa.

Omalla tyttärelläni oli edessään matematiikan kokeet. Epäilin, että kokeisiin harjoittelusta tulee vaikeaa, koska matematiikka on miehinen ala, mutta onneksi itse olen mies, joten voin opettaa tyttärelleni vaikeampaakin ajattelua.

Kukaan ei jaksanut tuohtua tai argumentoida vastaan. Taloutta huomattavasti enemmän ymmärtävä puolisoni katsoi minua väsyneesti ja huonoon aikuishuumoriin tympääntynyt tyttäreni huokaisi: ”Sä oot isi niin nolo”.