”Äiti, et sä kuitenkaan ehdi.” Psykologi paljastaa, miten oma lapsi ravisteli sanoillaan

Lapsen katse kertoo pettymyksestä. Se muistuttaa minua itsestäni silloin, kun puhelimeen tuijottava mieheni ei kuuntele, kertoo Suvi Laru.

Teksti Suvi Laru
Kuvat Mirva Kakko
Onneksi muistutit, minkä virheen olin tekemässä, kiittää Suvi Laru lastaan.

On tavallinen helmikuun torstai-ilta. Istun kotona työpöydän äärellä ja sormeni näpyttelevät kuumeisesti tietokoneen ruutua.

”Hei äiti, pelaatsä mun kaa?” kuulen pienen äänen taustalta.

Päässäni sinkoilee sata asiaa yhtä aikaa, kun tihrustan ruutua ja pohdin: voi, tuokin sähköposti vastaamatta ja ai niin, ne pyykit! Entä lapsen synttäripaikan varaaminen, ja kauppalapun teko…

”Hei äiti, pelaatsä mun kaa?” kuuluu nyt vähän lähempää. Näen vilkaisemalla, että lapsi on tullut viereeni lautapelin kanssa.

”Äiti, sä lupasit mulle lomalla, et arkenakin pelataan aina näitä pelejä”.

Niin lupasinkin. Ja pelaankin, kunhan laitan yhden sähköpostin ja käyn levittämässä vielä pyykit.

”Eikä äiti! Siinä menee niin kauan!” Kuulen lapseni protestoivan vierelläni. No eihän mene, vastaan ja kuulen kiristyneen ääneni, kun katse vielä pyörii ruudun sähköposteissa.

Tulee hiljaisuus. Kohta kuulen lannistuneemmin: ”Et sä kuitenkaan lopulta ehdi.”

Katse kertoo pettymyksestä, surusta.

Tällöin havahduin lapseni katseeseen. Se kertoo minulle pettymyksestä, surusta, jopa katkeruudesta. Hetken vilahtaa silmissäni se, kun yritän puhua puolisolleni ja hän vastaa älylaitteen ääreltä epämääräisesti: ”Joo, mm.” Ja tiedän, ettei hän kuullut minua lainkaan.

Päällimmäinen tunteeni tuolloin on, etten ole tärkeä. Minä en ole hänelle edes niin tärkeä, että katsoisi minua silmiin ja haluaisi kuulla, mitä minulla on mielen päällä.

Havahdun tähän hetkeen ja todellisuuteen. Parisuhde on eri asia kuin vanhemmuus. Mutta kokeeko lapseni tällä hetkellä kuitenkin itse asiassa juuri samoin, kuin minä olen joskus kokenut puolisona? Kokeeko hän, että hän ei olisi minulle tärkeä? Kokeeko hän, että hänen kanssaan yhteinen tekeminen on minulle vähempiarvoisempaa kuin sähköpostit tai tekemättömät kotityöt?

Tutkimukset kertovat, kuinka lapset tarvitsevat aikuisten aikaa.

Kokeeko hän, että en ole kiinnostunut hänen ajatuksistaan ja tunteistaan ja siitä, pidänkö edes kiinni yhdessä sovituista asioista?

Tutkimukset kertovat, kuinka lapset tarvitsevat aikuisten aikaa ja kohtaamista arjessaan. Itse olen näistä asioista puhunut niin asiantuntijana kuin läheisillenikin. Kuinka voin väittää, että oma lapseni saa kokemuksen läsnäolevasta äidistä, jos en konkreettisesti kuitenkaan toimi puheideni, lupausteni ja jopa arvojeni mukaisesti?

Kysyn siis itseltäni: Mitä ihmettä olen tekemässä? Eikö lautapeli lapsen kanssa muka ole tärkeintä ikinä?!

Siinä silmänräpäyksessä suljen tietokoneen. Lapseni on etsinyt puhelimen käteensä ja alkanut selailla sitä poissaoleva katse silmissään. Menen hänen luo, kyykistyn viereen ja pyydän hänen kätensä omaani.

Anteeksi rakas. Olet oikeassa, minä todellakin lupasin. Hyvä, että muistutit!

Ja lupauksistaan on pidettävä kiinni, niinhän me on sovittu.

Ilman muuta me heti pelataan, muuten siihen menee liian kauan. Pelin jälkeen voimme yhdessä levittää pyykit, ne jaksavat kyllä hetken odottaa.

Tein ainakin yhden asian tänään loppujen lopuksi oikein.

Lapseni sulaa hymyyn. ”Oikeastiko, mennäänkö heti pelaamaan?”

Oikeasti, vastaan ja joku ääni sisälläni sanoo: Mahtavaa! Tein ainakin yhden asian tänään loppujen lopuksi oikein.

Kuinka muistaisimme pitää nämä arjen tärkeät asiat joka päivä edes jollain tasolla elämässä läsnä? Katsotaan siis toisiamme silmiin. Pidetään lupaukset ja kuullaan toisiamme.

Kohtaavaa arkea kaikille!

Psykologi, erityistason paripsykoterapeutti Suvi Laru nauttii pienistä arjen hetkistä 3 hengen perheessä ja hemmottelee itseään kauniilla kengillä. Suvi on toiminnanjohtaja Parisuhdekeskus Kataja ry:ssä.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä