Inka Isotalo kolumnissaan: Jos lapsi ei tervehdi, koko perhe on tuuliajolla?

Jos aikuisilta odotettaisiin yhtä kohteliasta käytöstä kuin lapsilta, olisimme pulassa, toteaa Inka Isotalo kolumnissaan.

Teksti Inka Isotalo

Tervehditkö sinä kaikkia tänään? Muistitko kiittää ruuasta ja jokaisesta ojennetusta tavarasta? Olithan kaivamatta salaa nenääsi ja jaoithan evääsi muiden kanssa? En minäkään.

Ranskassa perinteisesti ajatellaan, että lapsen käytös kertoo perheen tasosta. Huonot päivät sallitaan, mutta jos “bonjour” tai “merci” on hukassa, sitten on perhekin.

Tervehtiminen kaiken a ja o?

En päässyt viikko sitten paikallisessa ruokakaupassa hedelmätiskiä pidemmälle, kun sain saarnan siitä, että lapsen on osattava tervehtiä ranskaksi, vaikkei kieltä muuten taitaisikaan. Rouva paasasi banaani korkealla kädessään tehostaakseen mielipidettään. Teimme tyttäreni kanssa sen, mitä osasimme: minä kohautin olkiani ja lapseni osoitti huumorintajunsa lohkaisemalla “merci” ja häipymällä jogurttihyllyn suuntaan.

Pari vuotta aiemmin jonotin maha pystyssä monacolaisessa apteekissa, kun farmaseutti heitti minut yllättäen ulos kassalta. Syy: seurassani ollut 9-vuotias lapsi ei ollut tervehtinyt. Olin ihmissaastaa, enkä ansainnut palvelua.

Sama toistui espanjalaisella lentokentällä: virkailijaa ei kiinnostanut, että kuljetin tuttua lasta ilman tämän vanhempien kirjallista lupaa, vaan häntä harmitti, ettei hänen huhuilemansa “hola, hola” aiheuttanut lapsessa vastakaikua. Se oli ongelmista vakavampi.

Kovimmat tervehtijät tulevat Sveitsistä. Kärrylenkillä tulee kiekaista täysin palkein “grüetzi” jo kauan ennen kohtaamista, ellei halua avointa paheksuntaa. Ensimmäisellä kerralla säikähdin, sillä luulin kovaäänisen huudahduksen olevan varoitus jostain.

Ja kerran luulin tulevani ryöstetyksi, kun kävelin yksin metsässä Nizzan lähistöllä lapsi kantorinkassa ja näin päihtyneen nuorisojoukon lähestyvän meitä. Nuoret halusivat tulla sanomaan vauvalle ”bonjour” ja madamelle, että oletpa reipas, kun olet täällä yksin pimeällä.

Kiitin ja jatkoin hämmentyneenä kotiin. Joku nekin remuajat oli kasvattanut viimeisen päälle.

Aina ei jaksa

Olen hikoillut käytösasian kanssa nyt sillä seurauksella, että taaperoni jakaa väkisin eväitään tuntemattomille, kieltää äitiä sotkemasta ja huutaa raivosta punaisena “ei kiitos”, kun ei halua pukeutua. Jos käytös kuitenkin meinaa väsymyksen takia herpaantua, ravintolassa hänen käteensä ilmestyy vähin äänin kännykkä täynnä piirrettyjä.

Paheksuin aiemmin ruudun tuijottamista illallisella, nykyään kiitän maailmankaikkeutta noista vempeleistä. Ei äitikään jaksa aina skarpata, ja sitä paitsi: kännykkä kädessä ei voi kaivaa nenää. Voitto sekin.

Kommentit

1 kommenttia
Avatar

Hauska huomio kulttuurien erilaisuudesta. Näin se on. Suomessa ei tuntemattomia tarvitse moikata, eikä edes rapussa ihan kaikkia. Ranskassa se on sellainen kohteliaisuus että tervehditään, ja siellä suomalainen vaikuttaa helposti tylyltä tuppisuulta. Kumpi tapa on parempi? Sanoisin että kummassakin on hyvää. On mukava saada olla omassa rauhassa, ilman että tarvitsee morjestelle turhia ja jatkuvasti small talkata. Toisaalta olisi älyttömän helppo sulautua joukkoon kun small talk ja morjestelu tulisi jo ”äidinmaidossa”, silloin se ei ole vaiva eikä mikään, vaan letkeä tapa elää.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä