”Jos ne eivät vaikka tajunneet” – pelko, jonka jokainen allergialapsen vanhempi tietää

Lapsen allergia pitää skarppina. Adrenaliinikynä, hätäajo ja 12 tunnin sairaalaseuranta oli hirveää. Toisella kerralla se oli hirveää, mutta tuttua, kertoo Aino-Mari Tuuri kolumnissaan.

Teksti Aino-Mari Tuuri
Kuvat Mirva Kakko
Lapsen sukupuolen kautta identifioitumisella on valtava kääntöpuoli, kirjoittaa Aino-Mari Tuuri kolumnissaan.
"Selvisi, että kuopus ei siedä lehmänmaitoa, kananmunia eikä pähkinöitä", kertoo Aino-Mari Tuuri.

Istun autolautalla matkalla Gotlantiin, Ruotsiin kuuluvalle suurelle saarelle keskellä Itämerta. Ympärilläni on aava. Matka kestää kolmisen tuntia, joten ehdin hyvin maistella kahvia ja lähdön tunnelmaa.

Viisihenkisellä perheellämme matkavalmistelut kestävät päiviä, mutta viimein on saavutettu hetki, kun on pärjättävä sillä mitä on mukana. Se on seikkailun alku: auto on täytetty, perhe on pakattu ja laiva on lastattu. Katseeni on päämäärätön, keveä.

Horisonttia tuijottaessani huomaan kuitenkin, että oloni on erilainen kuin ennen. Päälaelta kantapäihin aiemmin ulottunut lähdön kupliva huolettomuus on kateissa. Ensin syytän keski-ikäistymisen mukanaan tuomaa jämähtämistä.

Sitten muistan kokeneeni täyden vapauden viimeksi reissullamme pari vuotta sitten. Läsnä oli koko tämä sama perhe, mutta kuopus oli vasta viisikuinen. Hän eli kuukauden rintamaidolla ja satunnaisilla hedelmillä, ja voi pojat me olimme vapaita kulkemaan.

Tuon huolettoman auringon päälle on asettunut pilvisää. Jossain vuoden iän tietämillä selvisi, että kuopus ei siedä lehmänmaitoa, kananmunia eikä pähkinöitä. Näiden välttäminen ruokavaliossa on tärkeimpiä tehtäviämme ja silkkaa rutiinia. Mietimme tiettyjen ruoka-aineiden välttämistä aktiivisesti viitisen kertaa päivässä ja muina aikoina emme luullaksemme mieti.

Laivan pöydässä olemme juuri lounastaneet. Meillä ei jaeta, meillä on sinun ruoat, minun ja hänen. Taas yksi ateria on suoritettu. Tunnumme selvinneen. Sitten laivan tasaisessa jyskytyksessä saan kiinni siitä huolesta, joka allergiaperheissä on. Kyse on tietämisen sietämisestä.

Laskin joskus, että mokaamisen paikkoja on pari tuhatta vuodessa. Tuhatta!

Elämä on toisaalta ihan tavallista, mutta toisaalta aivot ovat tarkassa työssä lakkaamatta.

Ohje välttämisestä on periaatteessa helppo, mutta virheiden mahdollisuuksia on kaikkialla. Laskin joskus, että mokaamisen eli meidän kielellämme vahinkoaltistuksen paikkoja on pari tuhatta vuodessa. Tuhatta! Millä todennäköisyydellä ravintola sekoittaakin lisukekasvikset voisiin ja voittomiin? Entä makaronilaatikon munalliseen ja munattomaan?

Meidän mokamme ovat kuitenkin tapahtuneet omassa kodissa, vanhempien itse tekeminä. Lapsen hoitoon jättäminen ei vapauta ajattelemisen vastuusta – päinvastoin – mutta eipä kotonakaan voi hellittää. Kumpikin tavallisella ilta-aterialla sattunut vahinkoaltistus johti ensiapuun eli adrenaliinikynään, ambulanssikyytiin ja noin 12 tunnin seurantaan sairaalassa.

Kokemus oli varsinkin ensimmäisellä kerralla hirveä. Toisella se oli hirveä mutta tuttu.

Pelko jää olemaan. Se tarttuu kiinni. Ruoanlaitto ei ole enää huoletonta, sillä ikinä ei voi olla ihan varma, kaatoivatko kädet perunamuusiin juuri lehmän- vai kauramaitoa. Joskus kuvittelen, miten ruoanlaittajan kädet liikkuvat astioiden, ruoka-aineiden ja kauhojen välillä. Näen työtason ylle piirtyviä punaisia lankoja. Lusikkaan, tölkkiin, kattilankorvaan, kanteen. Meneekö lanka ikinä sekaisin?

Vahdimme niiskautuksia. Aivastus virittää meidät taajuudelle, jonka energialla pyörittäisi allergiasairaalaa.

Ravintoloissa yritämme ensin maistattaa lapselle vähän ruokaa ja odotella mahdollisia oireita, jos ne eivät vaikka tajunneet. Vahdimme niiskautuksia. Aivastus virittää meidät taajuudelle, jonka energialla pyörittäisi allergiasairaalaa. Mukanamme on aina omaa leipää vatsantäytteeksi, sillä aina ei jaksa kysellä.

Dairy products. Yes, even butter. Jo, havre är bra. Sitä oppii kysymään, sihtaamaan tekstejä, etsimään reittejä keittiöön kokin tykö. Oppii tuplatsekkaamaan puolison kanssa ja taktikoimaan kastikkeiden kanssa. Muistan senkin, kun Latviassa kysyttiin hyllyjen välissä ohikulkijalta, mikä on kananmuna latviaksi. Enää en muista, mutta sitä oli yllättävän monessa leivässä.

Lopulta kysymysten tarkoitus ei olekaan välittää tietoa vaan piirtää näkyviksi vakavuuden rajat. Harjoittelija katoaa pitkäksi aikaa takahuoneeseen. Jono kasvaa. Muut lapsemme saavat sitä mitä on, heiltä hädin tuskin kysytään. Silti en voi olla täysin varma, että puhumme samasta asiasta edes silloin kun kieli on yhteinen.

– – –

Ohitseni juoksentelee lapsia. Niin monia suita ja vatsoja. On vapautta olla ajattelematta ruokaa. Minun vapauteni on valita kahvimaitoni ja matkakohteeni. Ruotsissa kun ollaan, on kahviin tarjolla myös soijamaitoa. Se osoittautuu pahanmakuiseksi virheeksi, mutta vahinkojahan tapahtuu.

Asetelma on iänikuinen: miten pidämme tämän lapsen hengissä.

Olen alkanut ymmärtää ruoka-aineallergian kuormittavuutta vasta vahinkojen virittämän jännitteen jälkeen. Lopulta asetelma on iänikuinen: miten pidämme tämän lapsen hengissä. Vaatii uskomatonta tunneakrobatiaa vähät välittää samalla kun vähän välittää.

Meri on erisävyinen kuin taivas vaikka ei sen varmaan kuuluisi olla. Vapaus on aina ollut tuolla toisella puolen. Sinne viikingit seilasivat vuosituhat sitten. Heidänkin piti varmasti olla koko ajan tarkkana, ja silti aina on lähdetty, saavuttu perille. Mekin olemme matkalla koko jengi, liikumme eteenpäin ja pysymme pinnalla.

Toimittaja-kirjailija Aino-Mari Tuuri tarkkailee perhe-elämää ja sen muutosta kiinnostuksella – niin yhteiskunnassa kuin omalla kohdallaan. Lapsista kaksi on alakoulussa ja yksi päiväkodissa.

Lue seuraavaksi:

Lapsen allergia – nämä 5 perusasiaa on hyvä tietää

Allergialapset ry tukee allergiaperheitä

Kirjailija Aino-Mari Tuuri: Lasten kanssa elämä on täynnä rakkautta

Kommentit

2 kommenttia
Avatar

Tätä meidänkin elämä on vakavien allergioiden kanssa – joka ikinen päivä.

Kunpa osattaisiin tehdä ero vakavien, henkeä uhkaavien, allergioiden ja ns.normiallergioiden (menevät ohi antihistamiinilla) välillä. Asiaan osattaisiin suhtautua oikealla tavalla. Ei vähätellen. Ei väheksyen.

Varsinkin kun kyse on toisen hengestä, ei vatsan pömpötyksestä (mikä sekin on varmasti ikävää, muttei vie ambulanssikyydillä sairaalaan ja pahimmassa tapauksessa johda sydänpysähdykseen).

Avatar

Nyt oli kyllä hieno teksti ja varmasti moni vanhempi pystyi samaistumaan.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä