Mistä poikalasten äitien järjestäytyminen #boymom-liikkeeksi kertoo?

"Ooh, two boys. You’re so lucky”, ihasteli hotellityöntekijä kahta poikaamme. Olisipa hän kuullut kolmannesta. Tämän synnyttyä olisin voinut tatuoida #boymomin otsaani, kirjoittaa Aino-Mari Tuuri.

Teksti Aino-Mari Tuuri
Kuvat Mirva Kakko
Lapsen sukupuolen kautta identifioitumisella on valtava kääntöpuoli, kirjoittaa Aino-Mari Tuuri kolumnissaan.

Vietin tyttöjen ympäröimän tyttölapsuuden. En tiennyt pojista oikein muuta kuin että koulussa he oppivat hitaasti ja häiritsivät. Kun minusta 11 vuotta sitten tuli #boymom, se tuntui seikkailulta: pääsen viimein tutustumaan tähän pienten poikien erityiseen ihmisryhmään. Olin suunnattoman ylpeä, sillä mielikuvissani poikien äidit olivat kovia mimmejä. Pakkohan heidän oli olla, eikö niin? Jaksaisiko kukaan muuten taukoamatonta juoksemista, intiaani- ja ritsaleikkejä tai rosvoja ja poliisia, joista olin kuullut?

Poikien äidit olivat mielessäni kuin koripalloilija Lauri Markkasen äiti Riikka, joka kerran pyöritti 99 lihapullaa. Pojat tulivat koulusta ja söivät ne yhdellä aterialla, tuosta vain. Poikien äidit olivat mielikuvissani taipumattomia.

Poikien äideistä on kasvanut liike, joka näkyy erityisesti netissä. He ovat järjestäytyneet Instagramissa muun muassa hashtageilla #boymom (10,2 miljoonaa tägäystä), #momofboys (3,6 miljoonaa) ja #boymomlife (850 tuhatta). Päälle tulevat versiot erilaisilla poikien ja sinisten sydämien määrillä. Näillä kaikilla on yli kolminkertaisesti tägäyksiä kuin tyttöäitiversioilla.

Poikien äidit tuovat lapsensa sukupuolen esiin moninkertaisesti innokkaammin kuin tyttöjen. Siitä on maailmalla muodostunut kokonainen alakulttuuri t-paitoineen ja lukuisine someryhmineen. Pojissa on jotakin, jonka äidit haluavat yltävän itseensä saakka. Mutta millainen poikien äiti oikein viestittää olevansa?

Poikien äidit olivat mielikuvissani taipumattomia.

Digitaalinen kulttuuri on kehittynyt aika lailla esikoisemme tahtiin. Visuaalisuus on noussut määrittäväksi tekijäksi juuri tänä aikana. Sillä on osansa näiden ilmiöiden kiihdyttäjänä, sillä me kuvitamme monimutkaisia ilmiöitä raikkaasti kuin koiranhännän tupsukat. Urheilullinen ja menevä, sopivan instalihaksikas äiti. Äiti, jonka pohjimmainen viesti tuntuu olevan: Pärjään poikatouhuissa, siis kaikessa muussakin. Jalkapallo, skeittilauta, työkalut. Ne voivat osua tai ne voivat mennä huti.

Järjestäytymistä selitetään yleensä vertaistuella: ”Huh, onko teillä muilla tällaista?” Tietenkin tunnistan stereotyyppisistä asetelmista monta asiaa. Poikien biologia on omanlaistaan ja yhteenkuuluvuuden tunne vaikka sitten palstoilla lienee hyödyllistä. Mutta jätänkö vain huomiotta ne yleistykset, jotka eivät osu – katoilevat sukat tai levällään olevat lelut vain poikien ominaisuuksina? Luokittelu ei kunnioita rauhallisia poikia jos ei tyttöjäkään.

Mutta kyse taitaakin olla äideistä. Poikalapsen arvostus on vanhaa perua, ja monissa kulttuureissa yhä tätä päivää konkreettisesti ja ainakin alitajuisesti. Jos ei itse ole syntynyt arvostettuun sukupuoleen, saisiko sen synnyttämällä edes hitusen tuosta taikapölystä?

Nykyäidit ovat kuitenkin kasvaneet sukupuolineutraalien legopalikoiden aikaan. Miksi ihmeessä juuri me olemme ottaneet lapsen sukupuolen uudelleen esiin, värjänneet sen tummemmalla sinisellä ja kauniisti filtteröidyllä vaaleanpunaisella? Miksi juuri me annamme sen vaikuttaa itseemme, vaikka koskaan maailmanhistoriassa emme ole saaneet näin vapaasti valita, mitä olemme?

Konservatiivinen aate on saanut uutta vauhtia samalla kun 1950-luku on tullut hiukan muotiin – niin sohvapöydissä kuin arvoissa. Perinteisten vaimojen tradwife-liike saattaa olla kapea ääripää, mutta voisiko #boymom olla saman liikkeen laakea etupiha?

Miksi ihmeessä juuri me nykyäidit olemme ottaneet lapsen sukupuolen uudelleen esiin?

Tutkija Tiina Piilola kirjoittaa Kalevalan naiset -kirjassaan, että Kalevalassa tytärten äideille ei ole tarjolla glooriaa toisin kuin poikien äideille­ – heille, jotka teoksessa edustavat ”äitiyden ylintä aatelia”. Tutkija Satu Apon mukaan niin Ilmatar, Lemminkäisen äiti, Kullervon äiti kuin Marjatta ovat täysin positiivisia naisia, joilla on yhteinen nimittäjä: pojan vuoksi koettu kärsimys.

Sivuaako tämä klassinen kärsimys hiuksiin tarttunutta nerf-ammusta? Pikkuautoa jalan alla? 99 lihapullaa ja kaikkea mitä äidit tuottavat ja pojat miehiksi kasvaessaan maailmasta kuluttavat?

Lapsen sukupuolen kautta identifioitumisella on valtava kääntöpuoli. Se palauttaa naisen takaisin tuttuun rooliin, jonkun toisen kautta elämiseen. On canth’laisesti puolikuollutta, jos elämän sisältö tulee kenen tahansa kautta elämisestä: puolisona, äitinä, tyttärenä. Se unohtaa isät ja korostaa äitien vastuuta kaikesta. Se on myös epäreilua lapsia kohtaan. Jokainen ainutlaatuinen persoona jää etanoiden ja sammakoiden alle, tukehtuu sokeriin ja kaneliin.

Toimittaja-kirjailija Aino-Mari Tuuri tarkkailee perhe-elämää ja sen muutosta kiinnostuksella – niin yhteiskunnassa kuin omalla kohdallaan. Lapsista kaksi on alakoulussa ja yksi päiväkodissa.

Kommentit

2 kommenttia
Avatar

Taitaa olla ihan luonnollista kehitystä tämä sukupuolen (yli)korostaminen. Moni nykyvanhempi on kuitenkin elänyt lapsuuttaan 80- ja 90-luvulla, jolloin 70-luvun sukupuolineutraalius jäi taakse ja markkinamiehet mainostivat ja myivät samaan perheeseen 2 palloa ja kaikkea muutakin, pinkin ja vaaleansinisen, kun ennen riitti 1, ruskea tai lapsen kakan kelrainen tai vaikka kirkkaan punainen. Äitiys on projekti, johon satsataan, ei jotain siinä sivussa hoituvaa, niin kuin ennen. Ehkä siksikin idetiteettiä rakennetaan sen kautta, kenen äiti on.

Avatar

Itse näen tämän pikemminkin vastaiskuna tyttöjen ja ”tyttömäisen” poikien ihannointiin. Poikamaiset pojat ovat..no.. VAIN poikia. Tytön huono käytös (keskeyttäminen, huomion hakeminen, pikku kiusaaminen somessa..) tulkitaan monesti ”vahvuudeksi” kun taas poikamaisen poikien hyväkin käytös on monesti näkyvämpää kuin tyttöjen.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä