Mommy brain oli syvältä, mutta pandemia-aivot? Ne vasta surkeat ovatkin

Nyt on yhtä monotonista kuin vauvakuplassa. Tosin aivot ovat pahemmin jumissa sekä sanat ja tavarat syvemmällä hukassa, kirjoittaa Inka Isotalo.

Teksti Inka Isotalo
Kuvat Mirva Kakko
Inka Isotalo
Nyt ymmärrän täydellisesti hulttiotaiteilijoita, jotka eivät saaneet inspiraatiota normiarjesta, kertoo Inka Isotalo kolumnissa.

On olemassa selitys, millä saa lähes aina ymmärtäväisen vastaanoton unohduksille ja yleiselle töppäilylle. Mutsiaivot, mommy brain, vauvakupla, tiedättehän.

Puutteellinen lepo, yksipuoliset virikkeet, horisontti vinossa pienen elinpiirin takia ja hormonit täysillä. Kun tasapainottavat tekijät eli ystävät, urheilu, oma aika ja vaihtuvat maisemat poistetaan, on yksinäisen vauva-arjen vetäjän lisäksi myös omistautuneen koronavanhemman elo suhteellisen samanlaista.

Päivät venyvät monotonisena mössönä ja motivaatio vaikkapa virkistävään kotiijoogaan kaiken melun ja hässäkän keskellä on nollissa, puhumattakaan virtuaaliviineilystä, jossa kankkunen tulee väistämättä, mutta ilo ei välttämättä.

Mindfulness-ohjeiden mukaisesti olen revitellyt pienillä asioilla ja ollut tietoisesti läsnä omassa, koronakuplaksi muuttuneessa arjessani. Olen hämmästellyt ympäri asuntoa leviävien höyhenien pöyristyttävää määrää, kun virkaatekevä kevyttoppatakki räjähtää kuivausrummussa.

Sain tuloksellista voittajafiilistä repimällä omatoimisesti ripsienpidennykset irti vauvan kynsisaksilla – siitäs sait, huoltokierre. Vein tutun teinin eräretkelle luonnonpuistoon ja eksyin, kun kyltit loppuivat. Olo oli kuin Tokion metrossa vanhoina hyvinä aikoina.

Hiivin kyräillen tavarataloon ja pudotan avaimet jonnekin kerrosten 8 ja -3 väliin.

Lopulta, 1,5 kuukautta eristyksen jälkeen, hiivin kyräillen kaupungin suurimpaan tavarataloon ja vapauspäissäni tiputin auton avaimet jonnekin kerrosten 8 ja -3 väliin. Oli kuin olisi päässyt itse järjestämäänsä aarrejahtiin, missä palkintona on saada auto ulos hallista, ennen kuin parkkimaksu ylittää viikon ruokabudjetin. Jännää.

Yleinen tekemättömyys väsyttää, sillä vaikka aloittaa kymmenen asiaa aamulla, on niistä illalla kasassa puolitoista ja risat. Valmiita aikaansaannoksia ei voi eritellä ranskalaisilla viivoilla, koska horisontaalisesti pidemmälle venyvä lista on surkeudessaan nolo.

Ajatus toimii tehokkaasti kuin märkä tulitikku – vaikka kuinka raapii, menee vain poikki.

Lukemattomat automatkat ovat valuneet vartin sakkolenkille ja väärästä liittymästä ulos, koska olen unohtanut, mihin oikeastaan olen menossa. Moneen pystyvä mieli on vajonnut säästöliekille, koska arjesta on tullut liian yksitoikkoista.

Mutsiaivot aktivoituvat toivottavasti, kun epidemia antaa tilaa rajoitusten kevennyksille.

Moni suuri taitelija ja visionääri eli hulttioelämää, koska inspiraatio harvemmin löytää hellan ja pyykkikorin väliin. Luulen ymmärtäväni heitä nyt täydellisesti.

Korona-aivot ja mutsiaivot aktivoituvat toivottavasti kesällä, kun epidemia hiljalleen antaa tilaa rajoitusten kevennyksille.

Lupaan sortua ylilyönteihin kaikilla sektoreilla, kun mahdollisuus normaalimpaan elämään koittaa. Aivan kuten aikanaan synnytyksen jälkeen, kun vauvan ensimmäisellä yökyläilyllä pääsi kumppanin kanssa viimein konkreettisesti jonnekin, aion suorittaa koronaeristyksen päättymistä samalla hartaudella.

Toistaiseksi tyydyn vielä pieniin voittoihin, kuten siihen, että höyhenet on nyt imuroitu.

Inka Isotalo viettää matkalaukkuelämää 3-vuotiaan Mirella-tyttärensä ja maailmalla kilpailevan puolisonsa, ratamoottoripyöräilijä Mika Kallion kanssa. 

Lue myös:

3 koskettavaa tarinaa äitien yksinäisyydestä: ”Sanoisipa joku joskus, että sinulla on kiva lapsi”

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä