Kolumni: Silloin, kun kaikki puhuivat lapsista elämänpilaajina
Lapsiperhepuhe on nyt muutoksessa aidompaan ja iloisempaan, sanoo kolumnisti Aino-Mari Tuuri.
Kotonani torkahteli toivottu vauva. Valtavaa onnea oli kuitenkin jopa noloa näyttää. 2010-luvun vaihteessa keskustelu oli täynnä paskaäitejä.
Toimittaja Laura Saarikoski pohti Helsingin Sanomien kolumnissaan, onko hänkin syyllinen lapsiperhe-elämän huonoon maineeseen. Hän kirjoitti aiheesta kielteissävytteisiä kolumneja vuosikymmenen takaisessa Suomessa.
Saarikoski on oikeilla jäljillä. Tässä on kyse myös sukupolvierosta.
Syntyvyys on romahtanut varsinkin niin kutsutun y-sukupolven, siis noin kolmekymppisten kohdalla. Romahdus on valtava eivätkä sitä selitä yksittäiset syyt, mutta perhepuhe, perheen brändi tai maine on ilmiön ytimessä.
Olin saanut esikoiseni 2008 ja muistan, miten hankalaa kaikki tuntui julkisen puheen perusteella kaikille olevan. Vanhemmat puhuivat perheistä kuin missään ei olisi ilon häivähdystäkään. Siinä oli ristiriita siihen, mitä itse tunsin juuri äidiksi tulleena.
Saarikosken ja Reetta Rädyn tuolloiset perhekolumnit menevät tähän kategoriaan – äitiydestä toisaalta haluttiin puhua, mutta jonkinlaisena vastaliikkeenä aiemmalle: myös vaikeat asiat ja oman aseman ristiriitaisuus haluttiin tuoda esiin. Kyllä, se oli uutta.
Netissä se vasta onnistuikin. Esimerkiksi y-sukupolvi on saanut varhaisesta nuoruudestaan alkaen löytää vastauksia netissä anonyymisti itse, kasvot säilyttäen. Se oli ja on internetin voima. Siellä voi avautua ja löytää kanssakokijoita yli kotikylän rajojen.
Ongelmaksi tämä muodostui, kun syntyi ongelmia. Enää oma suku tai perinnetieto ei välttämättä ollut lähellä. Netistä etsittiin apua kaikenlaiseen. Muutamia vuosia sitten mitä tahansa, vaikka lapsen hampaita tai passia googlannut päätyi keskustelupalstalle. Jokainen ensimmäisistä hakutuloksista oli keskustelupalstalta, jossa hätääntyneet, väsyneet ja nettilogiikan sokaisemat äidit harjoittelivat anonyymia keskustelua. Tuntui ettei siellä eli koko maailmassa ollut muuta kuin huolta.
Puhetavaksi tuli sarkasmi ja negatiivisuus.
Miten se ei voisi olla jättämättä jälkeä nuoreen, joka silloin mietti: miksi hankkisin lapsen, mitä siitä saisin?
Samalla avautuminen laajeni yleiseksi perhepuheeksi, jonkinlaiseksi diskurssiksi. Vallitsevaksi puhetavaksi tuli sarkasmin ja negatiivisuuden yhdistelmä. Sillä on helppo kätkeä oikeat tunteet. Oksennustauti, tosi kiva. Äiti ottaa vähän viiniä. Tai kuten Saarikoski kirjoitti: olisipa oma kotirouva.
Kotirouvuus ei tule puheeksi sattumalta. Olen tulkinnut, että nämä nyt yli nelikymppiset paskatäidit ja huonotmutsit käsittelivät identiteettiään myös työn ja perheen yhdistämisen hankaluuden äärellä. Siinä on käsitelty oman roolin epävarmuutta helpolla keinolla: virheitä osoittaen. On se voinut jonkinlainen avunpyyntökin olla.
Muutos on ollut nopea. Uskon, että niinkin vähän aikaa kuin vuosikymmen sitten juuri naisen oli vielä tätä päivää vaikeampaa yhdistää perhe ja työ – ainakin omassa päässään. Voiko olla feministi, jos ylipäätään saa lapsia? Jos kirjoittaa julkisesti nauttivansa äitiydestä, pettääkö naisille työelämätilaa raivanneet polvet? Suostuuko pienenemään naiselle osoitetulle paikalle, jos äitiys ei olekaan vain hirveää?
Saako kaikki ylipäätään olla ihan hyvin?
Oli vain yksin taistelevat äidit, jotka superäideistä erottautuakseen päättivät keskittyä selviämään negaation kautta. Kohti uusia pettymyksiä. Rakkaudesta ei liian intiiminä puhuttu, Saarikoski kirjoittaa.
Kolmekymppiset ministerimme puhuvat häpeilemättä lapsiperheen onnesta.
Tunnetaitojen harppaus on ollut onneksemme suuri. Millenniaalista positiivisuutta on pidetty naiivina ja vähän hölmönä, mutta luojan kiitos nuoremmat vanhemmaksi tulleet polvet eivät välitä. Y-sukupolvea käsittelevässä radio-ohjelmassani isät puhuivat rakkauden tunteistaan lasta kohtaan suoraan, häpeilemättä ja nolostelematta. Kolmekymppisten vetäjien suosittu Ruuhkavuosirakkautta-podcast puhuu juuri siitä: rakkaudesta. Kolmekymppiset ministerimme puhuvat häpeilemättä lapsiperheen onnesta ja ilosta, niin miehet kuin naiset.
Se ei ole avain syntyvyyden kasvuun, mutta kyllä se yhteiskuntaa tervehdyttää.
Te y-sukupolvea edeltäneet sukupolvet, aikoinanne äitiroolienne kanssa painineet: olen pahoillani, jos ette saaneet vielä olla kokonaisia itsejänne työ- ja perhe-elämässä. Kiitos kuitenkin siitä, että aloititte rajoja siirtävän keskustelun.
Kommentit (1)
Jaa-a. Itse olin kyllä ihan perhemyönteinen negatiivisesta puheesta huolimatta, kunnes…. ensimmäinen lapsi syntyi. Olin kuvitellut elämän aivan erilaiseksi lapsen kanssa, kuin mitä se lopulta oli. Jos totta puhutaan, sanon, että lapsi jopa pilasi elämäni. Tai ei se hänen syytään ole, mutta olen monesti miettinyt, että olisi pitänyt jättää tekemättä. Raskaana olin vielä elämäni kunnossa ja voin hyvin. Kun lapsi syntyi, alkoi alamäki. Vauva ei nukkunut ollenkaan eikä syönyt rintaa (myöhemmin paljastui, että minulla oli synnynnäinen kehitysvamma rinnoissa) ja huusi, kuin hyeena aivan jatkuvasti. Pulautteli niin, että lakanoita sai vaihtaa joka yö, samoin käydä pesemässä hiuksia. Koska vauva ei syönyt rintaa, piti monta kertaa yössä herärä lämmittämään pulloon korviketta. Neuvolassa mainitsin ettemme nuku öitä. ”Ettekö tienneet, että vauvat valvottavat?”. On ihme, etten ole hypännyt kerrostalon parvekkeelta, niin kovaa oli väsymys, ja niin kovaa oli vauvan itku vuorokauden ajasta toiseen, eikä sitä pienessä KT-asunnossa päässyt pakoon minnekään. Mies pakeni pitkiksi päiviksi töihin. Enkä ihmettele, ettei huvittanut tulla hyvissä ajoin kotiin. Mies alkoi olla pahantuulinen, koska en enää jaksanut harrastaa seksiä. Kyllä minä yritin, mutta olin niin väsynyt, että saatoin nukahtaa kesken aktin. Kunnes taas vauva alkoi huutaa. Tai mies. Kyllä hän öisin auttoi vauvan ruokkimisessa. Hänkin nukahteli töissä työpöydän viereen. Vauva valvotti yötä päivää reilun vuoden. Siihen mennessä parisuhde oli ehtinyt rakoilla, kahden keskistä aikaa ei ollut eikä kyllä jaksamistakaan sille. Nukkua haluttiin. Sukulaiset eivät halunneet pitää vauvaa hoidossa, koska hän itki niin paljon. Lapsen ollessa puolentoistavuoden ikäinen, paljastui miehen salasuhde. Lapsi romahdutti terveyden ja vei mennessään vielä ennen lapsen syntymää niin ihanan parisuhteen. Olin ja olen äärimmäisen pettynyt enkä ikinä enää halua lapsia. Ehkä koko salasuhdettakaan ei olisi koskaan ollut , jos lapsi ei olisi vienyt kaikkea energiaa ja aikaa. Suoraan sanottuna ymmärrän oikein hyvin, miksi mies pakeni arkeamme toisen syliin työpäiviensä jälkeen eikä tullut kotiin. Minäkin olisin paennut, jos olisin voinut. Lapsi täyttää nyt 8-vuotta, ja vaikka häntä rakastankin, ei aika ole vieläkään kullannut muistoja. Olen katkera, että olen lapsen takia jumissa minua pettäneeseen mieheen, ja toisaalta uskon, että ilman lasta, sitä ei olisi koskaan tapahtunut. Ja jos olisi, siitä olisi helppo haistattaa v*tut ilman mitään huoltajuuskiistoja. Jos vauva olisi ollut helpompi, ehkä asiat voisivat olla toisin. Mutta minä voin rehellisesti sanoa, etten halua tätä koskaan enää kokea uudelleen. Siksi haaveeni kahdesta lapsesta jäi yhdeksi.