Silloin, kun kaikki puhuivat lapsista elämänpilaajina

Lapsiperhepuhe on nyt muutoksessa aidompaan ja iloisempaan, sanoo kolumnisti Aino-Mari Tuuri.

Teksti Aino-Mari Tuuri
Kuvat Mirva Kakko.
Aino-Mari Tuuri
Positiivisuutta on pidetty hölmönä. Luojan kiitos nuoremmat polvet eivät välitä, kirjoittaa Aino-Mari Tuuri.

Kotonani torkahteli toivottu vauva. Valtavaa onnea oli kuitenkin jopa noloa näyttää. 2010-luvun vaihteessa keskustelu oli täynnä paskaäitejä.

Toimittaja Laura Saarikoski pohti Helsingin Sanomien kolumnissaan, onko hänkin syyllinen lapsiperhe-elämän huonoon maineeseen. Hän kirjoitti aiheesta kielteissävytteisiä kolumneja vuosikymmenen takaisessa Suomessa.

Saarikoski on oikeilla jäljillä. Tässä on kyse myös sukupolvierosta.

Syntyvyys on romahtanut varsinkin niin kutsutun y-sukupolven, siis noin kolmekymppisten kohdalla. Romahdus on valtava eivätkä sitä selitä yksittäiset syyt, mutta perhepuhe, perheen brändi tai maine on ilmiön ytimessä.

Olin saanut esikoiseni 2008 ja muistan, miten hankalaa kaikki tuntui julkisen puheen perusteella kaikille olevan. Vanhemmat puhuivat perheistä kuin missään ei olisi ilon häivähdystäkään. Siinä oli ristiriita siihen, mitä itse tunsin juuri äidiksi tulleena.

Saarikosken ja Reetta Rädyn tuolloiset perhekolumnit menevät tähän kategoriaan – äitiydestä toisaalta haluttiin puhua, mutta jonkinlaisena vastaliikkeenä aiemmalle: myös vaikeat asiat ja oman aseman ristiriitaisuus haluttiin tuoda esiin. Kyllä, se oli uutta.

Netissä se vasta onnistuikin. Esimerkiksi y-sukupolvi on saanut varhaisesta nuoruudestaan alkaen löytää vastauksia netissä anonyymisti itse, kasvot säilyttäen. Se oli ja on internetin voima. Siellä voi avautua ja löytää kanssakokijoita yli kotikylän rajojen.

Ongelmaksi tämä muodostui, kun syntyi ongelmia. Enää oma suku tai perinnetieto ei välttämättä ollut lähellä. Netistä etsittiin apua kaikenlaiseen. Muutamia vuosia sitten mitä tahansa, vaikka lapsen hampaita tai passia googlannut päätyi keskustelupalstalle. Jokainen ensimmäisistä hakutuloksista oli keskustelupalstalta, jossa hätääntyneet, väsyneet ja nettilogiikan sokaisemat äidit harjoittelivat anonyymia keskustelua. Tuntui ettei siellä eli koko maailmassa ollut muuta kuin huolta.

Puhetavaksi tuli sarkasmi ja negatiivisuus.

Miten se ei voisi olla jättämättä jälkeä nuoreen, joka silloin mietti: miksi hankkisin lapsen, mitä siitä saisin?

Samalla avautuminen laajeni yleiseksi perhepuheeksi, jonkinlaiseksi diskurssiksi. Vallitsevaksi puhetavaksi tuli sarkasmin ja negatiivisuuden yhdistelmä. Sillä on helppo kätkeä oikeat tunteet. Oksennustauti, tosi kiva. Äiti ottaa vähän viiniä. Tai kuten Saarikoski kirjoitti: olisipa oma kotirouva.

Kotirouvuus ei tule puheeksi sattumalta. Olen tulkinnut, että nämä nyt yli nelikymppiset paskatäidit ja huonotmutsit käsittelivät identiteettiään myös työn ja perheen yhdistämisen hankaluuden äärellä. Siinä on käsitelty oman roolin epävarmuutta helpolla keinolla: virheitä osoittaen. On se voinut jonkinlainen avunpyyntökin olla.

Muutos on ollut nopea. Uskon, että niinkin vähän aikaa kuin vuosikymmen sitten juuri naisen oli vielä tätä päivää vaikeampaa yhdistää perhe ja työ ­– ainakin omassa päässään. Voiko olla feministi, jos ylipäätään saa lapsia? Jos kirjoittaa julkisesti nauttivansa äitiydestä, pettääkö naisille työelämätilaa raivanneet polvet? Suostuuko pienenemään naiselle osoitetulle paikalle, jos äitiys ei olekaan vain hirveää?

Saako kaikki ylipäätään olla ihan hyvin?

Oli vain yksin taistelevat äidit, jotka superäideistä erottautuakseen päättivät keskittyä selviämään negaation kautta. Kohti uusia pettymyksiä. Rakkaudesta ei liian intiiminä puhuttu, Saarikoski kirjoittaa.

Kolmekymppiset ministerimme puhuvat häpeilemättä lapsiperheen onnesta.

Tunnetaitojen harppaus on ollut onneksemme suuri. Millenniaalista positiivisuutta on pidetty naiivina ja vähän hölmönä, mutta luojan kiitos nuoremmat vanhemmaksi tulleet polvet eivät välitä. Y-sukupolvea käsittelevässä radio-ohjelmassani isät puhuivat rakkauden tunteistaan lasta kohtaan suoraan, häpeilemättä ja nolostelematta. Kolmekymppisten vetäjien suosittu Ruuhkavuosirakkautta-podcast puhuu juuri siitä: rakkaudesta. Kolmekymppiset ministerimme puhuvat häpeilemättä lapsiperheen onnesta ja ilosta, niin miehet kuin naiset.

Se ei ole avain syntyvyyden kasvuun, mutta kyllä se yhteiskuntaa tervehdyttää.

Te y-sukupolvea edeltäneet sukupolvet, aikoinanne äitiroolienne kanssa painineet: olen pahoillani, jos ette saaneet vielä olla kokonaisia itsejänne työ- ja perhe-elämässä. Kiitos kuitenkin siitä, että aloititte rajoja siirtävän keskustelun.

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä