Äidinäiti on lapsiperheelle kaikkein tärkein tuki – ”Isä ei koskaan voi olla täysin varma”
Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, miksi lapsiperheet pyytävät useimmiten apuun äidinäitiä?
Ystävä laittaa viestiä, että kahden viikon kuluttua hänen luonaan pidetään juhlat. Kutsu houkuttelee, mutta toinen vanhemmista ei pääse vahtivuoroon. Voisiko isovanhempi hoitaa lasta?
Moni äiti kysyy omaa äitiään kaitsemaan lasta. Tutun ja luotettavan sukulaisen pyytäminen avuksi tuntuu usein parhaalta vaihtoehdolta. Voi luottaa siihen, että lapsen jättää hellään huomaan.
Väestöliiton sukupolvien ketju -tutkimushankkeen tulostenkin mukaan äidinäiti on se, jonka hoiviin lapsenlapsi useimmiten uskotaan.
Turun yliopiston erikoistutkija Hans Hämäläinen kertoo, että ilmiö on maailmanlaajuinen.
– Sellaisissakin kulttuureissa, joissa lapsen saanut perhe elää isän vanhempien kanssa, äidinäidin läsnäololla on tutkimuksissa havaittu olevan myönteinen vaikutus lapseen, Hämäläinen kertoo.
Miksi ympäri maailman perheet suosivat äidinäitiä, kun he kaipaavat apua lastenhoidossa?
Hämäläinen kertoo syyn olevan evolutiivinen.
Ihmisillä on taipumus antaa auliimmin apua niille, jotka ovat heidän lähisukulaisiaan. Eli mitä lähempää geenit ovat, sitä pyyteettömämpää apua ihmiset yleensä tarjoavat. Yksi esimerkki tällaisesta avusta on se, kun isovanhempi hoitaa lasta.
Aihetta käsitellään myös huhtikuussa julkaistavassa Suomalainen auttaminen. Tukiverkostot suurten ikäluokkien ja heidän lastensa elämässä -kirjassa. Hämäläinen kuuluu teoksen kirjoittajakaartiin, joihin lukeutuvat myös Turun yliopiston sosiologian dosentti Mirkka Danielsbacka ja sosiologian professori Antti O. Tanskanen.
– Äiti voi olla aina varma geneettisestä sukulaisuudestaan lapseen, sillä lapsi kasvaa hänen sisällään. Sen sijaan isä ei koskaan voi olla täysin varma, ellei oteta huomioon mahdollisuutta dna-testiin, Hämäläinen lisää.
Näin ollen äidinisällä on sukupolvien ketjussa yksi epävarmuustekijä, kuten myös isänäidillä. Isänisältä lastenhoitoapua saadaan neljästä isovanhemmasta vähiten. Hänen kohdallaan epävarmuustekijöitä onkin eniten.
Luontaista taipumusta ei tarvitse toteuttaa
Toisaalta kaikilla ei ole varaa valita neljästä isovanhemmasta. On perheitä, joille on harvinaista herkkua, että isovanhempi hoitaa lasta.
Lapsi ei myöskään ajattele sitä, kuka on häntä geneettisesti lähinnä.
Tärkeintä on, että lasta hoitava henkilö on turvallinen ja lapsi viihtyy hänen seurassaan.
Vaikka siis vanhemmilla on taipumusta suosia äidinäitiä hoitoapuna, kannattaa muitakin kynnelle kykeneviä isovanhempia kysellä lapsenvahdiksi. Isän vanhemmat ovat lähtökohtaisesti aivan yhtä hyviä isovanhempia lapselle kuin äidinkin.
– Muutama vuosikymmen sitten, 1970–1980-luvuilla, ajateltiin, että perhesuhteiden merkitys tulee suurella todennäköisyydellä vähenemään. Näin ei ole kuitenkaan vielä tänäkään päivänä käynyt, Hämäläinen toteaa.
Toisinaan auttamishalu saattaa olla valtava, mutta isovanhemmat eivät silti jaksa olla pitkiä pätkiä hoivavastuussa pikkuisista vipeltäjistä. Hoitovastuun jakaminen on tärkeää siksikin, ettei yksi isovanhempi uuvu.
Kun isovanhempi hoitaa lasta, on tärkeää kuulla myös mummon ja papan toiveita, kuinka pitkä hoitorupeama on heistä sopiva. Mummo on muutakin kuin isovanhempi lapsenlapselleen, vaikka viettäisi eläkepäiviä.
Lue myös: Puuttuvatko isovanhemmat lasten kasvatukseen? Näin asetat heille rajat
Kommentit (15)
Olen samaa mieltä Näin kirjoittajan kanssa ettei ole kyse geeneistä. Asun Ruotsissa jossa kotityöt ja lastenhoito jaetaan paljon tasapuolisemmin kuin Suomessa(tai muissa maissa) isän ja äidin välillä ja isien äitejä pyydetään apuun yhtälailla kuin äitien äitejä. En ystäväpiirissä enkä omalla kohdallani tunnista ollenkaan artikkelissa mainittua käytäntöä/tapaa.
Ollaan erottu ja hyvä niin, mutta lasten äidin äiti ei viihdytä lapsia muuta kuin telkkarilla ja ostamalla muoviroinaa. Näkyy tämä kasvatus metodi lasten äidissäkin joka välittää vain itsestään ja pyytää edelleen minun äitiä hoitamaan lapsia että pääsee omiin juttuihinsa.
Tällä hetkellä isovanhemmuussuhteessa näkyy -80-90-luvuilla syntyneiden vanhempien työnjako, joka oli se, että äiti hoitaa kodin (oman työn lisäksi) ja isä tulot. Näin ollen tällä hetkellä on luonnollista pyytää mummeja ennen pappoja, jotka eivät ole yhtäkään lasta elämässään hoitaneet.
Se, miksi valikoituu juurikin äidinäiti, johtuu siitä, että me -80-90-lukujen lapset olemme todennäköisemmin jakaneet tai yrittäneet jakaa tasapuolisemmin kotitöitä. Kuitenkaan tässä täysin onnistumatta, sillä mallia ei omasta lapsuudesta ole. Kun äiti on huolehtinut raskauden, synnytyksen ja vauvan ensikuukausien lähihoidon imetyksen vuoksi, äitiysloma varmistaa, että neuvolat, lääkärit, vaatteet, vakuutukset ja kotityöt hoitaa tällöin äiti. Vaatii vahvaa päättäväisyyttä, että tämän jälkeen tehtävä metatyö jakautuu tasan ja molemmat vanhemmat antavat arvon kotona tehtävälle ja suunnittelutyölle.
Jos siis suunnitellaan illanviettoa, on se siis äiti, joka pyytää omalta äidiltään suunnitteluvaiheessa lastenhoitoapua. Tässä ei ole kyse geeneistä tai muusta kukusta, mitä artikkelissa ehdotettiin, vaan sukupuolittuneesta kulttuurista, joka on muovautunut vuosisatoja ja jota yritetään tällä hetkellä purkaa monessa uudessa perheessä.
Oma isäni olisi ollut tärkein apu ja tuki lasten kanssa,mikäli hän olisi saanut elää. Äitini on auttanut joskus,puolisoni vanhemmat ihan turhat lastenlastensa elämässä kun kummastakaan ei mitään apua ole ollut eikä heitä tunnu lapset edes kiinnostavan. Anoppi asuu samalla paikkakunnalla,mutta ei ole näkynyt yli 10 vuoteen (riitaa ei ole ollut,mutta ei niin ei.) Appiukko asuu alle tunnin päässä mutta käy vain jos itse tarvitsee jotain tai korkeintaan jouluna ja ehkä lasten syntymäpäivänä. Mutta silloinkaan ei lasten kanssa koskaan mitään touhua,joskus ei edes puhu minulle ja lapsille,vain pojalleen..ja näprää puhelintaan. Eli tässä suhteessa jos apua tarvitsisin niin ainut kelpa apua edes voisi kysyä,olisi oma äitini. Kaikilla ne isovanhemmat eivät ole edes vaihtoehto,vaikka elossa ja lähellä olisivatkin. Onneksi on ollut oma sisko,jonka kanssa asioita jakaa ja jolta apua saada tarvittaessa.
Yhteydenotto pitäisi olla molemminpuolinen. Ehkä isän vanhemmat eivät tunne olevansa tärkeitä pojan perheelle. Olemme Kyllä hoitaneet kaikkien lastemme lapsia. Kyllähän lapsetkin perheineen voisitte sponttaanisti olla yhteydessä vanhempiinsa,eikä vain silloin kun heistä on hyötyä.
Nainen pitää yleensä yhteyksiä sukulaisiin enemmän kuin mies, joten senkin takia nainen luontevimmin pyytää lastenhoitoapua omilta sukulaisilta. Varsinkin eron jälkeen on yhteydet anoppilaan olleet aika vähissä.
Hauska lukea artikkeli, kun olen tyttärenpoikia hoitamassa. Tällä viikolla tulen kolmesti iltahoitajaksi. Itse täytän pian 50v. ja työelämässä täysillä mukana, niin nämä murut pakottavat jättämään työasiat ja keskittymään ihan muuhun. Ihanaa olla mummu.
Pojan vanhempina me koettiin olevamme miniän silmissä tois arvoisia iso vanhempia.
Miniän äiti oli läheinen tyttärelleen (ainoa lapsi) ja osallistui kaikessa nuoren perheen lapsi elämään. (Liikaakin)
Rahallisesti / hoidollisesti.
Pahinta oli se meille esitetty hiljainen ja suora moite, koska emme osallistu niin paljon taloudellisesti …( luotimme siihen ja annoimme aina ymmärtää pojallemme, että jos ”paha”
paikka tulee niin soita meille.)
Emme edes lapsen lapsiamme nähneet kovin paljon! Halusta ei ollut kysymys. Todellakaan!!
Itkin niin monet monet kerrat ja me vaarin kanssa kärsimme tilanteesta molemmat 🥲
Asumme 2,5 tunnin matkan päässä heiltä.
Miniä sanoi aina ”voitte tulla piipahtamaan”,
Vaikka yösijaakin olisi löytynyt varmasti.
Nyt voin sanoa (surullista kyllä lasten kannalta)
Heidän avioeronsa myötä meidän poika saa nauttia meidän ohella terveestä ja luonnollisesta poika- isä- äiti – lapsi ja isovanhemmuus suhteesta ja ennen kaikkea suuresta ilosta olla poikamme lapsien kanssa pitkiäkin aikoja ilman kontrollia ❣️
Omaa äitiäni ei ole voinut pyytää lastenhoitoon, mutta oma isäni on ollut ensisijainen tässä tehtävässä. Lasten oma pullantuoksuinen ukki.
Itselläni ei ole ollut isovanhempia auttamassa lapsieni hoidossa. Oma äitini oli alkoholisoitunut ja puolison äiti sairas. Lisäksi puolisoni oli komennustöissä ulkomaita myöten, joten sain/jouduin olemaan lapsilleni äiti, isä, mummo sekä ukki.Muitakaan lapsenhoitajia ei ollut. Työssä käyvälle pikkulapsiaika oli aika rankkaa.
Itse olin lapsena nimenomaan isänäidin hoidossa koska hän oli turvallinen ja rakastava isovanhempi, toisin kuin sotalapsuudesta traumatisoitunut äidinäiti jolta ei hellyyttä tai kauniita sanoja herunut kuten ei myöskään omalta äidiltäni joka oli kaiken ylisukupolvisen tarumatisoitumisen lisäksi vielä vaikeasti masentunut varhaislapsuudessani. Hän koki vielä toisen masennuskauden erotessaan isästäni ja jäänyt vellomaan katkeruuteen ja pelkkään negatiivisuuteen eikä tietenkään halua hakea ammattiapua vaikka siitä voisi olla hänelle paljon hyötyä. Joten hänelle en antaisi lapsiani hoitoon mistään hinnasta. En ennenkuin tai jos hän saa oman psyykeensä joskus kuntoon. Mutta ymmärrän kyllä tuon että mielummin äiti antaisi lapsensa hoitoon parhaiten tuntemalleen luotettavalle ja rakastavalle henkilölle jonka itsekin kovasti toivoisin olevan oma äitini mutta hän ei sitä ole..
Siksi että isän äiti ei koskaan käy meillä muutenkaan ja lapset pelkäävät häntä
Ei meillä. Äidinäiti hilluu humalassa pitkin kyliä, kun känni on parempaa seuraa mitä lapsenlapset
Oletko miettinyt mistä tämä on mahtanut johtua? Missähän lienee vika ollut?
Voi, oma äitini ei ole koskaan ollut kiinnostunut hoitamaan lastani. Lapsi on jo nyt sen ikäinen, että ei kaipaa enää mummia, joka ei hänestä ole liiemmin välittänyt. Mummin silmäteriä sen sijaan ovat lapseni serkut, joita mummi on hoitanut voimiaan säästämättä jo vuosikausien ajan. Anopin hoidossa lapseni on onneksi saanut nauttia mummulan kivasta yhdessäolosta.