Inka Isotalo kolumnissaan: Suomessa kasvatetaan liikaa lasilapsia
– En ole Suomen lisäksi törmännyt toiseen kulttuuriin, jossa suojellaan lapsia niin lujaa, että osa tärkeistä elämäntaidoista jää saamatta, kirjoittaa Inka Isotalo kolumnissaan.
Aamu alkoi kuten tavallista. Tönäisin isommat nukkujat pois tieltä ja asetuin poikittain talon mukavimpaan sänkyyn. Komensin pädiä pitelevää kättä asettamaan ruudun ylemmäs ja tilasin aamiaiseksi keksejä. Ulkona satoi, mutta laitoin juhlasandaalit jalkaan ja asetuin autossa kuskin paikalle, vaikka en osannut ajaa.
Vasemmassa kädessä oleva nalle ja oikeassa kädessä oleva puhelin eivät hidastaneet menoani, kun väänsin virrat päälle ja Fröbelin Palikat täysille. Olin matkalla rannalle.
Tältä näyttäisi taaperoni jokainen aamu, jos hän saisi päättää.
Joudun ikäväkseni tuottamaan hänelle pettymyksiä vartin välein, mutta tähän mennessä niistä on selvitty ilman henkilövahinkoja. Taaperollani ei ole samanikäisiä taistelutovereita, joten vanhemmat ja ympäristö hoitavat sen rastin, jonka sisarukset perinteisesti tarjoavat. Niissä kohtaamisissa luonteet jalostuvat ja alkavat joustaa.
Tasapäistämistä ja kielto kieltämiselle
Kasvatusympäristöissä on tosin vinhoja eroja. En ole reissatessa törmännyt vielä Suomen lisäksi toiseen kulttuuriin, jossa suojellaan lapsia niin lujaa, että osa tärkeistä elämäntaidoista jää saamatta.
Tahtoikäisiä ei hennota kieltää, ettei tule paha mieli. Esiteinit eivät saa vielä koulussa kunnon arvosanoja, eikä liikuntatunneilla harrasteta enää lajeja, vaan pelaillaan, ettei ketään ala harmittaa. Kilpailuasetelmia paheksutaan, koska ne tuottavat voittajia ja häviäjiä.
Kun kyselin Suomessa mustia sukkiksia, myyjät tarjosivat eioota ja ihmettelivät, että ei kai kukaan ota sen ikäistä arvokkaaseen tilaisuuteen.
Tasapäistetään, pehmitetään, ja pian koko maailma on pumpulipötköä. Ei tule onnistumisia, epäonnistumisia, sisuuntumisia, lohdutuksia ja kasvutarinoita. Tulee pumpulia.
Välimalli olisi kiva
Uskon, että suru, ilo, empatia, sekä voittaminen ja häviäminen ovat tärkeitä taitoja jo pienestä saakka. Sama koskee elämän suurien käänteiden kohtaamista ja niistä selviämistä.
Kun valmistauduimme vuoden vanhan tyttäreni kanssa isoäitini hautajaisiin alkuvuodesta, jouduin perustelemaan pitkään kantaani ottaa hänet mukaan tilaisuuteen. Olimme kolunneet Espanjassa taaperoiden hautajaisvaateosastoa ja etsineet mieluisaa mekkoa. Sukkahousut unohtuivat, ja kun kyselin Suomessa mustia sukkiksia, myyjät tarjosivat eioota ja ihmettelivät, että ei kai kukaan ota sen ikäistä arvokkaaseen tilaisuuteen. Tai suremaan sitä, ettei isoäitiä enää ole.
Mitä etelämmäs mennään, sitä enemmän elämä tulee iholle. Lapset otetaan kaikkialle mukaan, pussataan märiksi ja räyhätään ruotuun. Hautajaisissa arkut ovat auki, ja kolmevuotiaana alkanut koulu pisteyttää lapset tiukkaan arvojärjestykseen. Tämäkin ääripää tuntuu oudolta, mutta välimalli olisi kiva.
Itkin äskettäin lapseni edessä. Kuulemma näin ei saisi tehdä, mutta säikähdyksen sijaan sainkin puhalluksen pipiini ja paijausta. Sitä seurasi pyyntö puhelimesta ja kekseistä. Vihelsimme tasapelin, yksi pettynyt riitti siihen iltapäivään, aamulla olisi taas lapsen vuoro.
Kaksplussan kolumnisti Inka Isotalo viettää matkalaukkuelämää 1-vuotiaan Mirella-vauvan ja maailmalla kilpailevan puolisonsa, ratamoottoripyöräilijä Mika Kallion kanssa. Välillä hän piipahtaa kotonaankin Nizzassa Ranskassa.
Kommentit (2)
Olen taysin samaa mielta ja jos saa kilpailla, niin olisi kai sitten parasta lopettaa kaikki urheilumuodot, seka tietenkin kaikki erillaiset koulutukset……takaisin vain kivikauteen, ei sen kummempaa……mutta miten ne nykyaikaan tulevat pullamossot kykenisivat sen kivikauden hoitamaan.
Elama on edelleen enemman tai vahemman jonkinasteista kilpailua, eika se varmaan muuttu, vaikka siirryttaisiin johonkin tulevaan avaruusaikaan…..ja jos ei opita vastuunottamiseen ja toisten huomioimiseen, niin miten voidaan odottaa, etta lapsestamma kasvaa ihan yleisesti ihminen joka kestaa sen kovan mailman, missa me edelleenkin eletaan.
Itse olin vasta 11 vuotias kun olin Isani sahall ottamassa lautoja vastaan, eli opin varhain elaman todellisuutta…….Isani kuoli kun olin 13 ja ainoana miespuolisena perheessa otin siita vastuuta……ei ollut paljon koulutusta alla, mutta Armeijassa minut koulutettiin Tiedustelujoukkueenjohtajaksi…….armeijakoulutuksen loputtua minut pyydettiin salaiseen tehtavaan, jossa piti olla komppania miehia valmiina 24:ssa tunnissa ja siita heti ensikosketustaisteluihin vihollisen kanssa…….eli taysin vastakohta nykyiseen jossa 20% varusmiehista paattaa palveluksen ennen aikoja pullamossoina.
26 vuotiaana pistin oman yrityksen pystyyn edellisen vuoden palkkasaastoillani, konttori oli makuuhuoneessa ja nukuin noin 4 tuntia yossa……olimme 4:ssa vuodessa 4:n suurimman yrityksen joukossa omalla alallamme.
Opin aikaisin vastuuta itsestani, josta seurasi vastuuta Isanmaastani ja lopuksi vastuuta yrittajana, jossa tyotatekevat sai elantonsa.
Kylla ne elaman tarkeat asiat opitaan jo lapsena ja nuorena…..enka ymmarra etta mika on Suomessa mennyt niin vikaan, etta tata ei enaan ymmarreta.
Muuten olen samaa mieltä, mutta koululiikunta oli omassa lapsuudessani liian kilpailullista. On hyvä jos lapsia sen sijaan kannustetaan oikealla tavalla liikkumaan ja opetetaan liikunnallinen elämäntapa jo pienestä pitäen,ihan kaikkia huomioiden eikä vain taitavimpia. Liikunta vaikuttaa myös terveyteen joten tämä on siksikin tärkeää. Mutta muuten, kyllä Suomessa on outoa kun lasten mukanaoloa esimerkiksi hautajaisissakin ihmetellään.