Miten selittää lapselle kuolemaa? Kirjailija Anna-Maria Eilittä: ”On oltava rehellinen”

Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Voiko lapsikin kuolla? Kun Anna-Maria Eilittä lukee pojilleen Veljeni Leijonamieltä, syntyy keskustelua aiheista, joista lapsi janoaa tietoa.

Teksti Piia Sainio
Anna-Maria Eilittä
Anna-Maria Eilittä ei välttele vaikeita puheenaiheita lastensa kanssa.

Voiko äitikin kuolla? Miten siihen voi vastata lapselle niin, ettei aiheuttaisi tälle ahdistusta?

Esikoiskirjailija ja kolmen lapsen äiti Anna-Maria Eilittä, 43, uskoo, että ainut vaihtoehto on olla rehellinen.

– Vastaan omille lapsilleni, että minä uskon, että en kuole vielä pitkään aikaan. Niin minä uskon, mutta varmasti en voi tietää.

Koska kyllähän äiti kuolee joskus eikä kohtalonhetkeään voi kukaan tietää.

Teologiaa opiskelevan Eilitän kirja Kun olen poissa alkaa siitä, kun perheenäiti Ilona on joutunut auto-onnettomuuteen ja kuollut. Ilona jää kirjassa välitilaan: hän on edelleen läheistensä luona, mutta nämä eivät sitä tiedä.

Hän näkee lastensa ja miehensä surevan. Ja sitten: jatkavan elämäänsä.

Iltasatu, joka aiheuttaa keskustelua

Kirjan Ilonalla on kaksi jo aikuista lasta. Anna-Marialla on kolme poikaa: 13-, 9- ja 7-vuotiaat.

Lasten kanssa hän on keskustellut kuolemasta muun muassa silloin, kun iltasaduksi on luettu Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä. Se on yksi poikien lempikirjoista.

– Tietyllä tavalla Veljeni Leijonamieli on rankka kirja. Riippuu ihan lapsesta, voiko sitä lukea. Minä olen lukenut sitä nuorimmallekin, Anna-Maria sanoo.

– Tarina vie mukanaan. Ja millaisia keskusteluja siitä onkaan syntynyt!

Pojat ovat kysyneet äidiltään muun muassa sitä, voiko lapsikin kuolla. Hän on vastannut, että voi.

– En pidä hyssyttelymeiningistä. Mielestäni on oltava rehellinen, mutta tietenkin tuntosarvia pitää käyttää. Vastausta kannattaa pehmentää lapsen ikätason mukaisesti, niin ettei siitä tule hirvittävää peikkoa.

Usein keskustelut lasten kanssa jatkuvat pitkänkin tauon jälkeen.

– Lapsi saattaa kelailla asiaa mielessään ja tulla hyvinkin pitkän ajan päästä kysymään jotain siihen liittyen.

Unelmana papin ammatti

Keminmaalta kotoisin oleva Anna-Maija haaveili seurakuntapapin työstä jo yläasteella. Elämä vei kuitenkin toisaalle. 36-vuotiaana Anna-Maija asui Helsingissä, hänellä oli takanaan ura pankissa ja meneillään vanhempainvapaa toisen lapsen kanssa. Silloin hän havahtui.

Jos hän haluaisi toteuttaa unelmansa papin ammatista, hänen olisi se tehtävä ennen kuin on liian myöhäistä.

Nyt opinnot ovat loppusuoralla ja Anna-Maija toivoo valmistuvansa tänä syksynä. Pääkaupunkiseudulla seurakuntapapin virkoihin on paljon hakijoita, joten virkaa Anna-Maija ei pidä mitenkään varmana.

Työtä ihmisten ja uskonkysymysten parissa hän haluaa kuitenkin tehdä tavalla tai toisella.

Anna-Maria Eilittä

Anna-Maria uskoo kuoleman jälkeiseen elämään ja kertoo siitä myös lapsilleen, mikäli nämä kysyvät.

Siihen kuuluu myös sen pohtiminen, miten kuolemaa käsitellään lapsen kanssa. Tälläkin hetkellä on lapsia ja vanhempia, joille kuolema on lähellä jokaista päivää. On vanhempia, joiden on vaikea käsittää asiaa itsekään – ja silti heidän on keskusteltava siitä lapsensa kanssa.

Mitä Anna-Maria on vastannut omille lapsilleen, kun he ovat kysyneet, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?

– Kerron, mihin minä uskon, ja kerron, ettei kukaan sitä varmasti tiedä. Sen me tiedämme, että ruumis maatuu maahan osaksi luonnon kiertokulkua.

Anna-Maria uskoo kuoleman jälkeiseen elämään, siihen että elämä jatkuu jossain muodossa.

– Kerron lapsille, että uskon sielun jatkavan matkaansa. Selitän heille, että sielu on meidän sisimpämme, se mikä me olemme.

Lohdullinen tapa käsitellä kuolemaa

Pienellä lapsella lähin kokemus kuolemasta voi liittyä vaikkapa lemmikkieläimen menettämiseen.

Anna-Maria kertoo siitä, miten hän kerran löysi poikiensa kanssa loukkaantuneen oravan.

– Yritimme elvyttää sitä. Pidimme sitä meillä kotona laatikossa, juotimme ja syötimme sitä. Kuitenkin se kuoli.

Lapsen saivat katsoa kuollutta oravaa, jotta käsittäisivät, mitä kuoleminen tarkoittaa.

– Pidimme oravalle hautajaiset. Laitoimme sen arkkuun eli pahvilaatikkoon ja asettelimme päälle kukkia. Lopuksi laatikko haudattiin maahan ja lauloimme, Anna-Maria muistelee.

– Se oli hyvin lohdullinen tapa käydä kuolemaa läpi.

Perheenäidin kuolemasta kirjoittanut Anna-Maria Eilittä: ”Puhuminen hälventää pelkoa”

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä