Ylisuojeltu lapsi ei usko pärjäävänsä yksin

Vanhemmalla on luontainen tarve suojella lastaan. Mutta voiko suojelu mennä liiallisuuksiin?

Teksti Liisa Järvinen
ylisuojeltu lapsi

Varo! Vieraan äidin kiljahdus herättää huomioni leikkipuistossa. Katselen, kun äiti kävelee taaperonsa kannoilla kädet ojossa. Hän kieltää lastaan juoksemasta ja hyppimästä, jotta taapero ei vaan kaatuisi.

”Ei saa juosta. Voi sattua”, äiti toruu sylissään rimpuilevaa itkevää lasta.

Oma kaksivuotias poikani hihkuu ylhäällä kiipeilytelineen tasanteella ennen kuin laskee liukumäen alas. Jostain syystä en ole ikinä osannut pelätä, että juostessa tai hyppiessä voisi sattua jotain vakavaa.

Olen huomannut, että esimerkiksi leikkipuistoissa olen luottavaisempi kuin moni muu vanhempi: en juokse lapseni perässä vaan annan hänen mennä ja touhuta – ja välillä kaatua ja muksauttaa takapuoltaan. Uskon, että näin toimimalla opetan lastani luottamaan itseensä.

Olen kuitenkin alkanut pohtia, olenko liian huoleton vai onko puistossa tapaamani äiti ylisuojeleva vanhempi?

Nyt se tippuu ja kuolee!

Niin, mikä itse asiassa on ylisuojelua? Voiko sellaista edes olla?

Lastenpsykoterapeutti Saara Saulio ei uskalla lähteä kuvailemaan sopivan ja liiallisen suojelun eroa. Ylisuojelevalta vanhemmalta vaikuttava huolehtija voikin vain tietää asioita, joita tilannetta ulkopuolelta seuraavat eivät.

– Rajanveto on todella vaikeaa, koska suojelun tarve on niin tilanne- ja lapsisidonnaista.

Saulio kuitenkin näkee, että ylisuojelu on ilmiönä varmasti yleistynyt.

– Nykyään vanhemmat altistuvat enemmän uutisille esimerkiksi leikkipuistoissa sattuneista tapaturmista. Uskon, että tänä päivänä vanhemmilla on suurempi riski suojella liikaa kuin liian vähän, Saulio pohtii.

– Lisäksi lapsia hankitaan vähemmän kuin ennen ja perhe perustetaan harkitummin ja myöhemmällä iällä. On siis luonnollista, että lapsiin halutaan satsata. Ylisuojeleva vanhempi usein perustelee itselleen, että suojeleminen on tärkeää ja tarpeellista. Hän ajattelee toimivansa lapsen parhaaksi.

Saulion näkemyksen mukaan voimakkaan suojeluhalun taustalla on useimmiten pelko lapsen menettämisestä.

– Jos lapsi vaikka kiipeää puuhun, vanhemmalle saattaa nousta valtava hätä, että nyt se tippuu ja kuolee.

Ajatukset, joita vanhemmalla tilanteessa herää, eivät kuitenkaan välttämättä ole tietoisia. Ylisuojeleva vanhempi voi ajatella toimivansa aivan normaalilla tavalla. Voi olla, että vanhempi tunnistaa pelkonsa vasta puhuessaan asiasta jollekulle ääneen: hän todella pelkää, että lapsi kuolee.

ylisuojeleva vanhempi

On eri asia huolehtia lapsen turvallisuudesta kuin estää häntä oppimasta omista kokemuksistaan.

Ylisuojeleva vanhempi kokee sisäistä turvattomuutta

Usein menettämisen pelko juontaa juurensa vanhemman omasta lapsuudesta.

– Ehkä omien vanhempien kasvatustyyli on ollut hyvin suojeleva, ja malli on periytynyt, Saulio sanoo.

Ylisuojeltu lapsuus on myös saattanut Saulion mukaan synnyttää sisäisen turvattomuuden tunteen, mikä on huomaamatta seurannut aikuisuuteen asti. Omien vanhempien varoitukset kaikkialla vaanivista vaaroista ovat jääneet soimaan korviin.

Tällainen vanhempi näkee maailman hyvin synkkien silmälasien läpi: joka puolella tuntuu olevan epäilyttäviä ihmisiä tai mahdollisia vaaranpaikkoja. Luonnollisesti vanhemmalla herää kova tarve suojella niiltä omaa lastaan.

Toisaalta sisäisen turvattomuuden tunteen taustalla voi yhtä lailla olla ylisuojellun lapsuuden vastakohta: näkyvästi turvaton lapsuus, jossa vanhemmat ovat laiminlyöneet tai jopa jättäneet lapsensa heitteille.

– Tällaisen lapsuuden kokenut saattaa vanhempana tuntea voimakasta tarvetta tarjota omalle lapselleen täysin päinvastaisen, omasta mielestään mahdollisimman hyvän lapsuuden, Saulio sanoo.

Saulion mukaan ylisuojeleva vanhempi ei kuitenkaan välttämättä ole samanlainen kaikille lapsilleen. Voimakas suojelunhalu saattaa liittyä vain yhteen lapseen.

– Ehkä alku juuri tämän lapsen kanssa on ollut erityisen hankala: lasta on yritetty pitkään tai raskaus tai synnytys on ollut vaikea. Tällöin menettämisen pelko on voinut jäädä päälle.

Vaarojen maailma

Ylisuojeleva vanhempi kuvittelee siis antavansa lapselleen turvallisuudentunteen. Todellisuudessa voi käydä täysin päinvastoin.

Jos lasta suojelee liikaa, on vaarana, että motoriset taidot eivät kehity ikätason mukaisesti, kun lapsi ei pääse harjoittelemaan niitä kunnolla. Psyykkisiä haittoja on vielä enemmän.

– Ylisuojellun lapsen silmissä maailma on täynnä vaaroja. Hän ei usko pärjäävänsä yksin vaan tarvitsee aina aikuisen vierelleen. Lapsesta saattaa tulla turhan arka ja pelokas, Saulio sanoo.

Verrattuna niihin lapsiin, jotka saavat mennä vapaammin ja yrittää itse, ylisuojellun lapsen arviointikyky ei Saulion mukaan kehity samalla tavalla. Jo vauva oppii päätään kolhimalla, missä oma päälaki ja vaikkapa sohvan reuna kohtaavat. Seuraavalla kerralla vauva osaa jo arvioida, että sohvan alle ei ehkä kannatakaan ryömiä.

Myös sitkeyden ja kärsivällisyyden kehittyminen kärsivät, jos lapsen ei anneta yrittää itse. Kun vanhempi on aina auttamassa, lapsi ei joudu kokemaan pettymyksiä, jotka ovat tärkeä oppi elämää varten.

– Vanhemman ja lapsen suhde saattaa lisäksi muodostua liian tiiviiksi, jos vanhempi ei uskalla päästää lapsesta irti. Silloin myöskään lapsen itsenäistyminen ei pääse kehittymään, Saulio sanoo.

Jos maailmankuva on muodostunut sellaiseksi, että joka puolella on uhkia ja vaaroja, lapsen aikuisuudessa ylisuojelevuus voi siirtyä edelleen omiin lapsiin.

– Kovin suojeltu lapsuus voi aiheuttaa aikuisuudessa ahdistuneisuutta ja pelkoja ja vaikeuttaa elämästä nauttimista. Myös ihmissuhteissa ja töissä voi ilmetä ongelmia, jotka voivat näkyä esimerkiksi vaikeutena ottaa riskejä tai kestää painetta, Saulio sanoo.

ylisuojeleva vanhempi

Jatkuvan kieltämisen sijaan vanhempi voi mennä mukaan tilanteisiin, joissa lapsi saattaa esimerkiksi satuttaa itsensä. Näin lapsi voi turvallisesti testata rajojaan.

Luottavaiseksi aikuiseksi

Itseluottamusta, sitkeyttä, kärsivällisyyttä. Lapselle, joka saa kokeilla ja epäonnistua kehittyy tärkeitä ominaisuuksia, joita tarvitaan elämässä.

– Lapsi oppii luottamaan maailmaan ja omiin keinoihinsa selviytyä. Hän oppii tunnistamaan omia rajojaan ja sietämään pettymyksiä. Myös onnistumisen kokemukset ovat todella tärkeitä, sillä ne tukevat hyvän itsetunnon kehittymistä, Saulio sanoo.

Mistä sitten tietää, että omaa lasta tulee suojelleeksi turhan paljon? Saulion mukaan sen tunnistaminen voikin olla hankalaa. Ylisuojeleva vanhempi ei usein tiedosta ongelmaa.

Lapsen protestointi voi olla ensimmäinen havahduttava asia.

– Lapsi saattaa alkaa kiukutella, että hän haluaa mennä ja yrittää itse, Saulio sanoo.

Myös toisten vanhempien seuraaminen voi toimia herätyksenä. Jos muut antavat lastensa kiipeillä puissa, vaikka välillä tuleekin muksahduksia, ylisuojeleva vanhempi voi herätä tarkastelemaan omaa toimintaansa.

Miten voisi varmistaa, että ei tee omalle lapselle karhunpalvelusta liiallisella suojelulla? Lähtökohtana Saulion mukaan on, että uskaltaa kyseenalaistaa kasvatustyylinsä.

– Ylisuojelevan vanhemman olisi tärkeää altistaa itseään uhkakuville: Kuinka realistista on oikeasti, että lapselle sattuu jotakin? Mikä on pahinta, mitä voi käydä? Kuinka todennäköistä on, että pahin uhkakuva toteutuu? Entä onko uhkakuva sittenkään niin kovin paha? Saulio kuvailee.

Ajatuksia kannattaa vaihtaa jonkun läheisen kanssa tai neuvolassa, josta ohjataan tarvittaessa ammattilaisen puheille. Omien kipukohtien tunnistaminen on tärkeää lapsen tulevaisuuden kannalta.

– Asiaa voi lähestyä myös näin: haluanko, että lapseni tuntee itsensä turvattomaksi vai haluanko, että hän oppii luottamaan itseensä?

Jäin kuitenkin miettimään, olenko liian rento, kun en vahdi taaperoni jokaista askelta, kuten osa leikkipuistossa olleista vanhemmista. Tuskin. Saulion mukaan on tärkeää kuitenkin olla herkkä sille, milloin lapsi tarvitsee apua ja milloin haluaa selvitä yksin tai opetella uutta taitoa aikuisen avulla. Huokaisen helpotuksesta: enhän minäkään päästä taaperoani koululaisille tarkoitettuun rimpuilutelineeseen.

Kommentit

2 kommenttia
Avatar

Minä sain kasvaa vapaasti 70-luvulla. Kiipeilin puissa ja kävin kaikkien lähitalojen katoillakin. Lapsuus oli lähinnä aurinkoista, villiä ja vapaata. Muistan luottaneeni itseeni ja olin hyvin liikunnallinen. Ihan näin huolettomana omat lapseni eivät ole saaneet kulkea, mutta ylihuolehtivainen en ole koskaan ollut. Enemmän tsemppaan ja kannustan, että kyllä sinä pystyt /osaat.Lapseni ovatkin reippaita ja liikunnallisia kilpa -urheilijoita. Luottavat itseensä ja ovat elömän iloisia. Veikkaan että muiden äitien silmissä olin joskus leikkipuistossa turhan huoleton. Mutta minkäs teet, en osaa ylisuojella ja uskon että vain tekemällä /kokeilemalla oppii mihin omat taidot riittävät.

Avatar

En ole ylisuojeleva ja lapsesta on tullut varma liikkuja telineissä ja maassa. Muksahdukset eivät ole vaarallisia vaan opettavat lasta. Töissä tapaa vanhempia jotka kulkevat taaperoa suojellen kaikelta pihalla ja puistossa, ei saa kiivetä,ei saa juosta, ei saa…itse olen pudonnut telineestä ja muistona arpi, opin vahingon kautta ja kiitän vanhempiani oppimisen sallimisesta.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä