124-senttisen äidin tarina: ”Sain 5 tervettä lasta koostani huolimatta”
Viiden lapsen äidin Miia Apajan onni syntyy arjesta, jossa saa olla melua, pölyä ja meininkiä.
Jos kiipeän tuolle keittiöjakkaralle, yllän juuri ja juuri laittamaan luistinlaatikon yläkaappiin, ja sitten yksi sotku on siivottu, ajattelee Miia Apaja, 38, ja katselee eteisen lattialle kasaantunutta luistinten röykkiötä.
Ajatus käväisee mielessä kuitenkin vain hetken, ja Miia hyväksyy, että luistimet ovat tovin lattialla. Henkilökohtainen avustaja Mia Jurmu saa nostaa laatikon iltapäivällä kaappiin.
Miia Apajalla on viisi alle 10-vuotiasta lasta: Lauri, 9, kaksoset Venla ja Sampo, 7, Kaisa, 4, ja Reima, 2. Talven ja kevään vaihteessa kaksien kausivaatteiden ja eri harrastusvälineiden määrä eteisessä on melkoinen.
– Nuorempana olisin jo keikkunut tuolilla, mutta olen oppinut pyytämään apua, Miia kertoo.
– Esikoisemme Laurin raskausaikana kiipesin siivouspuuhissakin mattotelineelle, kunnes huomasin, etteivät muut raskaana olevat äidit kiipeile ympäriinsä samalla tavalla, Miia naurahtaa.
En halunnut ottaa riskejä raskausaikana
Raskausaikana Miia ymmärsi, että on vastuussa myös jonkun toisen hengestä ja antoi aviomiehensä huolehtia mattojen tamppaamisesta.
– En halua ehdoin tahdoin ottaa turhia riskejä. Muut voivat huolehtia raskaiden tavaroiden nostelusta ja kantamisesta.
Oululainen Miia on ollut liikunnallinen ja omatoiminen lapsesta asti, vaikka se ei ole ollut hänelle yhtä helppoa kuin yleensä. Hän on joutunut tekemään monet asiat omalla tavallaan, koko 124 sentin pituudellaan. Miialla on rusto-hiushypoplasia eli synnynnäinen luuston kasvuhäiriö.
– Ehkä se on aikuistumista, että olen hyväksynyt, ettei minun tarvitse pystyä kaikkeen.
Vauvani pelastui, kun kuuntelin äidinvaistoani
Lyhyttä vauvaa alettiin tutkia
Miia syntyi toukokuussa 1979 Seinäjoen aluesairaalassa. Perheessä oli äidin ja isän lisäksi jo 3-vuotias tytär Marika.
– Painoin yli kolme kiloa, mutta pituuteni oli 43 senttiä. Vanhempani ovat kertoneet, että minua mitattiin monesti ja pituuttani ihmeteltiin.
Kun pituus ei lähtenyt kasvuun, Miia sai 1-vuotiaana lähetteen Helsingin yliopistollisen keskussairaalan perinnöllisyyslääketieteen poliklinikalle. Hän sai diagnoosin heti ensimmäisellä käynnillä.
– Vanhemmilleni oli valtava helpotus, että olin vain lyhytkasvuinen, koska he olivat ehtineet pelätä vaikka mitä.
Miia pyrkii huomioimaan lapsia iän ja tarpeen mukaan. Pienemmät tarvitset erilaista apua äidiltä kuin isommat.
Minua ei kiusattu kokoni takia
Miia kertoo tiedostaneensa sairautensa jo lapsena mutta ymmärtäneensä erilaisuutensa vasta kouluikäisenä.
– Sain muita pienemmän pulpetin ja olin luokan lyhin: ekaluokalla metrin, kun luokkakaverini olivat 130–140 senttisiä. En kuitenkaan muista koskaan kokeneeni asian vuoksi kiusaamista tai että opettajat olisivat korostaneet vammaani jotenkin erityisesti, Miia kiittelee.
Pienessä kyläkoulussa oli hyvä opiskella.
– Kouluaikana vain se harmitti, että olin juoksukilpailuissa aina viimeinen.
Pieni koko ei estänyt Miiaa harrastamasta. Hän valitsi lajeikseen ratsastuksen ja sirkuksen.
– Liikunta oli jo lapsuudessa intohimoni, ja haaveilin telinevoimistelusta ja taitoluistelusta. Niiden lajien harrastaminen ei valitettavasti vain onnistunut 1980-luvun Peräseinäjoella.
Teini-ikä meni peruskipuilulla
Miia kävi myös yläasteen Peräseinäjoella. Hän muistelee teinivuosiensa olleen yhtä kaameita kuin muillakin saman ikäisillä.
– Toki ylimääräistä huolta aiheutti se, pääsenkö porukkaan mukaan ja jäänkö vamman takia ulkopuolelle ihastumis- ja seurustelukuvioista. Kun niin ei käynyt, teini-ikä oli Miian mukaan ”sellaista peruskipuilua.”
– Ajeltiin mopoilla ja tehtiin teinijuttuja.
Poikaystävä Jaakko löytyi lukion loppuvaiheessa Seinäjoen yöstä. Kaikki alkoi ystävällisestä hymystä. Jaakkoa ei Miian pituus häirinnyt. Muiden reaktiot Miiaa kohtaan kuitenkin mietityttivät sen verran, että asia piti pureksia läpi.
Yhteiselämä alkoi Oulussa, jossa Jaakko opiskeli yliopiston teknillisessä tiedekunnassa ja Miia luokanopettajan koulutusohjelmassa.
Avustaja auttaa kotitöissä
Mutta ne luistimet! Ulko-ovi käy, kun avustaja Mia tulee. Luistinlaatikko pääsee omalle paikalleen yläkaappiin.
Miia on oikeutettu henkilökohtaiseen avustajaan ja hän hyödyntää avustajatunnit siivouksessa ja lastenhoidossa. Näin hän ehtii käydä rakkaassa ja tärkeässä harrastuksessaan, jumpassa.
– Haluan hoitaa ja suojella kehoani, jotta se jaksaa kantaa minua vielä 100-vuotiaanakin.
Miia työskentelee Ylikiimingin peruskoulussa liikunnan ja terveystiedon opettajana.
– Olen unelma-ammatissani ja kiitollinen oppilaista ja ihanasta työyhteisöstä. Suuri kiitos kuuluu myös rehtori Jussi Vimparille, joka ennakkoluulottomasti palkkasi minut liikunnanopettajaksi 2004, kun olin vastavalmistunut.
Kun Miia haki Ylikiiminkiin töihin, rehtori kertoi puhelinhaastattelun aikana tietävänsä Miian lyhytkasvuisuudesta ja korosti, ettei asia vaikuta hakuprosessiin millään tavalla.
– Poikien liikunnanopettaja oli kehunut Jussille minun olevan mahtava tyyppi.
Oppilaat eivät mieti Miian kokoa
Tällä hetkellä Miia opettaa yläkoululaisia neljänä päivänä viikossa.
Oppilaat saattavat alkuun ihmetellä Miian kokoa, mutta kun he ovat jutelleet opettajan kanssa hetken yhdessä, ei asia yleensä herätä sen kummempaa ihmetystä.
– Oppilaat unohtavat pituuteni, kun tullaan tutuiksi. Pojat haluavat aina tietää, voinko ajaa autoa. Kun kerron, että se onnistuu ajohallintalaitteilla, ei heillä tule enää mieleen muuta, mitä en voisi vammani takia tehdä. Ja eipä kyllä tule itsellenikään mieleen, nauraa Miia.
– Olen kokenut syrjintää vain Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan aineopintojen pääsykokeissa. Olin etukäteen kertonut lyhytkasvuisuudestani, mutta vain telinevoimistelussa oli sovellettu testi. Jouduin esimerkiksi sukeltamaan suhteettoman painavia renkaita yhtä syvältä kuin muutkin hakijat.
Miia kuitenkin pääsi opiskelemaan. Hän muistuttaa, että liikunnanopetus on muutakin kuin sitä, että opettaja luistelee tai voimistelee hienosti.
– Se on nuoren kasvun näkemistä ja tukemista. Haluan auttaa nuorta löytämään oman tapansa liikkua. Sellaisen, josta nauttii ja tulee hyvä fiilis.
Oppilaiden on Miian mukaan helppo yrittää parhaansa, kun vastassa on opettaja, joka ei voitakaan heitä juoksussa.
– Liikunnan taikaa on se, kun saa innostuneen porukan avulla houkuteltua mukaan jonkun, joka ei ole niin innostunut lajista.
Miialla riittää puuhaa arjessa, sillä perheen isä Jaakko on viikolla töissä toisella paikkakunnalla.
Kokoni aiheuttaa joskus ihmettelyä
Myös terveystiedon tunneilla käydyt antoisat keskustelut oppilaiden kanssa tuntuvat Miiasta työn tähtihetkiltä.
– Keskustelemme tunneilla isoistakin aiheista kuten eutanasiasta, vaikka illalla kotona saman teinin dialogi vanhempiensa kanssa saattaa kulkea tasolla ”mitä ruokaa meillä on?”
– Koulun ja kodin ero on hyvä muistaa myös omassa arjessa, kun hienoja keskusteluhetkiä ei myöskään koeta aina illalla, Miia naurahtaa.
Vaikka Miia ei ole kokenut kiusaamista, hän kertoo kohtaavansa ihmettelyä omasta koostaan, yleensä ventovieraiden taholta.
– Ihmettely voi olla positiivista tai negatiivista: ”Vau, sinulla on noin iso perhe” tai ”Pystytkö sinä tuohon?”
Omat lapset ovat välillä jo kyllästyneitä ulkopuolisten ihmettelyyn äidin koosta. Eräänä iltana Venla mietiskeli asiaa iltapalapöydässä.
Miia oli juuri aloittamassa keskustelua ihmisten erilaisuudesta, kun Kaisa hyppäsi alas tuolistaan, kurkisti pöydän alle ja totesi iloisena: ”Voi, voi, kun meidän äiti on niin lyhytkasvuinen!”
Suunnittelu takaa toimivan arjen
Suurperheen äiti pyörittää arkea yksin maanantaista perjantaihin, koska aviomies Jaakko työskentelee viikot Pyhäsalmen kaivoksessa työturvallisuuspäällikkönä.
Arjen täytyy olla hyvin suunniteltua ja viikko-ohjelman tiedossa etukäteen. Koska Miian on hyvä välttää raskaiden taakkojen nostamista ja kantamista, Jaakko hoitaa kauppareissut valmiiksi viikonloppuna.
Jos kaupassa täytyy käydä viikolla, avustaja tai joku ystävä kantaa kauppakassit.
– Jos se ei ole mahdollista, jaan ostokset moneen kassiin ja vien ne auton viereen matalilla ostoskärryillä. Kotipihalla käytän apuna lastenrattaita.
Miian töiden on myös joustettava, jos tulee yllättäviä sairastumisia.
– Toki Jaakko tulee kotiin, jos lapset sairastavat pidempään tai on jotain etukäteen sovittua yhteistä menoa, mutta jos päiväkodista tai koulusta soitetaan, että lapsi oksentaa tai on kuumeessa, minä haen hänet kotiin, Miia kertoo.
Arki alkaa aikaisin
Arkiaamut alkavat kello 6.30, kun kello pärähtää soimaan. Miia herättelee lapset, tarkastaa säätilan, nostaa ulkohaalarit esiin ja päästää koirat Ennan ja Epun hetkeksi ulos aidatulle pihalle.
– Vien pienimmät eli Kaisan ja Reiman päiväkotiin puoli kahdeksaksi varakinttaat ja unirätit kainalossa. Tämän jälkeen palaan kotiin hätistämään koululaiset eli kaksoset Venlan ja Sampon, 7, sekä Laurin, 9, kouluun. Syön, jos ehdin, ja lähden ajamaan töihin kahdeksalta.
Jos koululaisilla on myöhäisempi kouluaamu, heille jätetään ajastettu kello hälyyttämään, kun pitää alkaa pukea ulkovaatteita ja lähteä matkaan.
– Ajattelen niin, ettei vastuu kasva, jos sitä ei koskaan anna. Kun on monta lasta, on pakko uskoa, että vastuu on hyväksi lapsille – kunhan sitä osaa annostella oikeassa määrin.
Jokaiselle apua tarpeen mukaan
Apajan perheessä on periaate, että lasta pyritään auttamaan sen mukaan, mitä hän tarvitsee.
– Lapset tarvitsevat eri asioita, vaikka istuvat saman pöydän ympärillä. Kaksivuotias on onnellinen, kun pääsee syliin tai vanhempi ehtii tehdä hänen kanssaan palapelin, Miia kertoo.
– Mutta koululainen tarvitsee jo paljon enemmän, vaikka näennäisesti pärjää paremmin itse, hän huomauttaa.
Kun Miiasta tuntuu siltä, ettei arjesta tule mitään, hän muistuttaa itseään: ”Tämä on pieni hetki minun elämässäni, mutta näiden lasten lapsuus”.
Elämä vauvan kanssa: kuvitelmat vs todellisuus
– Kun tuntuu raskaalta, tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti. Olen jo selvinnyt yksin kaksosten vauva- ja taaperovaiheesta yhden uhmaikäisen kanssa, joten enköhän selviä tästäkin.
Nyt kaksosten vauva-ajalle voi jo nauraakin.
Jaakko ja Miia ovat olleet yhdessä lukioiästä asti.
Kuntoutus auttaa jaksamaan
– Mieleeni on jäänyt tilanne, kun kaksoset huutavat nälkäisinä sittereissään ja keitän hiki päässä iltapuuroa. 3-vuotias Lauri keinuttaa sittereitä ja minä huudan keittiöstä, että keinuta lujempaa.
Jotta Miia jaksaa arjen pyöritystä, hänen on pidettävä huolta myös itsestään. Rusto-hiushypoplasia-diagnoosiin kuuluvat Miian kohdalla myös yliliikkuvat nivelet ja infektioherkkyys.
Tänä vuonna Miia käy työkykyä ylläpitävässä kuntoutuksessa 5–6 kertaa viikon ja vammaan pohjautuvassa kuntoutuksessa 20 vuorokautta.
– Kuntoutus on paljon muutakin kuin fyysisen puolen hoitoa, koska siellä käydään läpi myös henkisiä juttuja ja jaksamista, Miia kertoo.
Kuntoutuspätkien aikana Miian vanhemmat huolehtivat tyttärensä pesueesta.
Iso perhe oli haave jo nuorena
Miia kertoo aina haaveilleensa isosta perheestä, koska hänellä itsellään on vain yksi sisko. Miian aviomies on perheensä ainoa lapsi.
– Oma sisareni on minulle tosi läheinen, vaikka tapaammekin valitettavan harvoin. Siskoni asuu Porissa. Toivon omillekin lapsilleni yhtä läheisiä sisarussuhteita; ovathan he jakaneet lapsuuden ja kaikki siihen liittyvät kokemukset.
Miia ei kerro kokeneensa ihmettelyä lapsiluvusta, koska on aina avoimesti puhunut suurperhehaaveestaan. Kaikki raskaudet ovat onneksi myös sujuneet normaalisti.
– Toisessa raskaudessani kärsin erilaisesta, kovasta pahoinvoinnista, ja syykin selvisi, kun olimme ensimmäisessä ultrassa. Lääkäri ilmoitti, että sykkeitä on kaksi. Muistan ensin miettineeni, että ei voi olla totta.
5 asiaa, jotka vain kaksosten vanhemmat ymmärtävät
Alkujärkytyksestä selvittyään Apajan pariskunta ymmärsi, että kyseessä on kuitenkin positiivinen yllätys.
– Tämä oli tietyllä tapaa odotettavissa, sillä suvussani on kaksosia. Sekä mummini että isosiskoni ovat kaksosia, mutta isosiskoni kaksosveli menehtyi valitettavasti kohdussa.
Keisarileikkaus oli ainoa vaihtoehto
Kaikki Miian ja Jaakon lapset ovat syntyneet keisarinleikkauksella, koska alatiesynnytys ei olisi ollut mahdollinen Miian ahtaan lantion vuoksi.
– Oman jännitysmomenttinsa on siis joka kerta tuonut se, ehditäänkö sektiopäivään ennen synnytyksen käynnistymistä, Miia kertoo.
Lääkäri päättää keisarileikkauksesta
Kaikki Miian ja Jaakon lapset on myös testattu Miian geenipoikkeaman takia. Kaikki kantavat rusto-hiushypoplasiageeniä.
Sairaus on kuitenkin peittyvästi periytyvä, joten siihen sairastuu vain, jos saa altistavan geenin molemmilta vanhemmilta. Miian lapset siis ovat terveitä.
– Kun lapset ovat isompia, aion kertoa asiasta heille, koska haluan, että heillä on kuitenkin tieto tilanteesta.
Geenin olemassaolo on hyvä tiedostaa silloin, kun alkaa miettiä oman perheen perustamista.
Vertaistuki auttaa paljon
Miia toimii aluevastaavana Lyhytkasvuiset ry:ssä ja pitää järjestötoimintaa yhtenä polkuna itsensä hyväksymiselle.
– Vertaistuki on äärimmäisen tärkeää, koska se antaa näköalaa ja uskoa, että tästä selvitään. Kun vanhemmat tulevat ensimmäisen kerran yhdistyksen tapaamiseen lyhytkasvuisen vauvansa kanssa, voi olla vaikea kuvitella, mitä vauvan elämä tulee olemaan, Miia tietää.
– Kun he näkevät lyhytkasvuisia lapsia ja aikuisia touhuamassa aivan tavallisia asioita, he ymmärtävät, että elämä jatkuu.
Miia on loistava esimerkki siitä itsekin.
– Minulle hyvä elämä ei tule siitä, mitä voin fyysisesti saavuttaa, vaan ammennan sen tästä arjesta ja omista lapsista.
– Pahimmillaan elämäni on tulipalojen sammuttelua, mutta parhaimmillaan sitä, että leikin lukevani lehteä, mutta todellisuudessa salakuuntelen, kun lapset keskustelevat elämän suurista kysymyksistä, Miia kertoo hymyillen.
Juttu julkaistiin Kaksplussassa 3/17.
Lue myös:
Selkäkipu olikin yllätysvauva
Tositarina: poikani sairastui leukemiaan
Jaa oma kokemuksesi