24 viikkoa & 670 grammaa kämmenellä: ”Pelkäsimme, että rikomme hänet”

Kukaan ei antanut toivoa. Eelan ei pitänyt selvitä, niin pienenä tyttö syntyi. Pitkän sairaalajakson aikana Maiju-äidin suurin haave oli päästä hiekkalaatikolle kahden lapsensa kanssa. Tänä kesänä se toteutui.

Teksti Kaisa Pastila
– Aikaisemmin olisin tehnyt elämään kaikenlaisia suunnitelmia. Nyt tuntuu, että kaikki mitä haluan on tässä, Islan ja Eelan äiti Maiju sanoo.

Verta!

Kaiken piti olla täydellistä. Toinen, odotettu lapsi tulossa ja esikoinen valmiina astumaan isosiskon rooliin. Vain neljä viikkoa aikaisemmin hämeenlinnalaiset Maiju ja Jani olivat juhlineet 12. raskausviikon täyttymistä.

Nyt Maiju yritti pitää paniikkiaan piilossa Islalta, 3, ja rukoili, että Jani vastaisi puhelimeen töissä. Äitipolin hoitaja ei ollut antanut mitään toivoa: keskenmeno. Maiju halusi kuitenkin vielä, että vatsa ultrattaisiin.

Jani vastasi. ”Tulisitko äkkiä kotiin, niin lähdetään käymään äitipolilla. Isla pääsee mummille”, Maiju sanoi Janille ja yritti puhua selkeästi, vaikka itku pyrki esiin.

Paria tuntia myöhemmin tulevat kahden lapsen äiti ja isä tuijottivat ultraruutua: siellä sykki pikkusydän.

Maiju lähetettiin kotiin. Kaikki huokaisivat helpotuksesta.

Mutta kaksi päivää myöhemmin Maiju tunsi taas vuotavansa.

– Taas sama juttu. Menimme polille ja ultrassa näkyi, että pikkuinen oli kunnossa. Lääkärit pystyivät sanomaan ainoastaan, että katsotaan.

Maijun käskettiin makoilla ja välttää liikkumista. Siihen oli tyytyminen. Vuotoa tuli silti joka toinen tai kolmas päivä, jolloin Jani vei Maijun polille. Välillä äiti vietti yön sairaalassa ja palasi taas sitten kotiin.

– Meille ei annettu mitään toivoa. Vuoto aiheutti sikiölle infektiovaaran. Tulehdusarvoni olivat kohollaan, ja söin antibioottia.

Maijulle teroitettiin myös, että ennen 23. raskausviikkoa syntyneitä ei edes yritettäisi pelastaa.

– Ajattelin monta kertaa, että tämä vauva ei selviä. Tunsin voimattomuutta. Turhautti, etten voinut tehdä mitään.

Antakaa toivoa

Raskausviikolla 22 Maiju meni taas polille, koska hänellä oli kovia kipuja ja runsasta vuotoa. Samalla huomattiin, että kohdusta vuoti lapsivettä. Äiti kiidätettiin ambulanssilla Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Oli tammikuu 2017.

– Olin poissa tolaltani. Tärisytti ja pelotti. Syntyykö lapsi ja millainen sieltä edes syntyy? Sehän on ihan keskeneräinen.

Kivut laantuivat, ja Maiju otettiin sisään osastolle. Hoitajat ja lääkärit vakuuttelivat, että jokainen päivä auttaisi vauvaa. Se tuntui hurjalta, koska laskettuun aikaan oli vielä kuukausia.

– Jollain ihmeellä pakotin itseni olemaan ajattelematta vauvaa. En yleensä katso telkkaria, mutta nyt katsoin hömppää tuntikaupalla. Ikävöin Islaa, mutta laitoin sen tunteen sivuun.

Maiju ei muista kauheasti sairaalaviikostaan. Yhtä valopilkkua hän ei kuitenkaan unohda.

– Kukaan, ei kukaan antanut mitään toivoa lapsen selviytymisestä. Pikemminkin minulle painotettiin, kuinka pieni prosentti 23. tai 24. viikolla syntyneistä selviää ja kuinka moni vammautuu. Se oli lamaannuttavaa.

Mutta sitten Maiju sai vieraakseen vastasyntyneiden tehohoidon ylilääkärin ja hoitajan.

– He kertoivat, että heillä on laitteet ja koneet, joilla vauva saadaan selviämään. He sanoivat, että kyllä me paljon hoidetaan tällaisia pieniä. Ensimmäistä kertaa aloin ajatella, että meille syntyy ehkä vauva. Soitin Janillekin ja vakuuttelin häntä: ei tässä ehkä olekaan mitään hätää.

keskonen

Eela oli syntyessään pikkukeskonen: 670 gramman ihme. © Maijun kotialbumi

670 grammaa kämmenellä

Synnytys alkoi raskausviikolla 24. Salissa oli Maijun ja Janin lisäksi 10 ihmistä – synnytyslääkäreitä ja kätilöitä sekä lasten teho-osaston väkeä.

– Ensimmäinen reaktioni oli, että en halua synnyttää! Vauva ei ole vielä valmis.

Sitten Maijun keho tunnisti supistukset, ja yhtäkkiä hänelle kasvoi hirveä itseluottamus: tämän minä osaan.

– Kätilö yritti ehdottaa epiduraalia, mutta sanoin, että haluan synnyttää luomuna. Tuntui hyvältä, että vihdoinkin sain tehdä jotain itse vauvan hyväksi. Hymyilin koko synnytyksen.

Jania ja Maijua oli valmisteltu tulevaan: Maiju ei saisi vauvaa rintansa päälle, eikä Jani ei saisi katkaista napanuoraa. Pieni napattaisiin lennosta virvotteluhuoneeseen.

Mutta Maiju oli päättänyt toisin. Hän näkisi vastasyntyneensä.

– Kun olin ponnistanut tytön ulos, nousin salamana istumaan ja näin synnytyslääkärin kämmenellä pienen ihmisen.

30-senttinen, 670 grammaa painava tyttö näytti Maijusta pieneltä mutta täydelliseltä. Äiti tunsi helpotusta ja onnea.

Kun hän tunteja myöhemmin pääsi katsomaan vauvaansa, hän ei voinut uskoa, että tyyppi oli sama. Letkuja, putkia ja johtoja oli kaikkialla.

– Syntymän onni kesti vain joitakin minuutteja, sitten tipuin kovaa ja aloin pelätä, mitä tytölle käy.

Sissiksi nimetty vauva oli osaston pienin.

– Hoitohenkilökunta oli ihana. Silti kukaan ei voinut luvata, selviäisikö Sissi.

Maijua ja Jania rohkaistiin koskettamaan pientä. Kädet sai laittaa keskoskaapin luukuista sisään, kun ne desinfioi hyvin. Silittämistä pikkuinen ei kestänyt, mutta käsiä sai pitää pesänä hänen ympärillään.

– Oli tietysti ihanaa koskea omaa lastaan, mutta samalla todella pelottavaa. Pelkäsimme, että rikomme hänet tai että käsiemme mukana kulkeutuu jokin pöpö ja menetämme hänet.

Vauvan korvat olivat kuin silkkipaperia. Kolmantena päivänä vanhemmat saivat vaihtaa vaippaa, joka oli kuin nuken vaippa.

Uskallanko kiintyä?

Oma kotiinlähtöpäivä on jäänyt Maijun mieleen synkkänä.

– Satoi vettä. Ajattelin, että taivaskin itkee kanssani. Kastuin märäksi Taysin parkkipaikalla, mutta en halunnut autoon. Ajattelin, että ei tämän näin kuulu mennä. Synnytyksestä palataan kotiin vauvan kanssa. Minun vauvani jää toiseen kaupunkiin.

Sissi jäi teholle kolmeksi kuukaudeksi. Maijulle ja Janille kehittyi päivärutiini, joka oli sama, oli sitten arkipäivä, viikonloppu tai pääsiäinen: Joka aamu kahdeksalta he ajoivat Tampereelle. Mummi hoiti Islaa. Kello 16 he palasivat kotiin.

Ja koko ajan Maiju tunsi olonsa riittämättömäksi: hän oli aina väärässä paikassa. Sairaalapäivät olivat silti tärkeitä vanhemmille.

– Minulle oli tärkeää, että olimme siinä molemmat. Taistelimme yhdessä. Emme jutelleet paljon, mutta välillä kävimme läpi, mitä edellisinä viikkoina oli tapahtunut.

Parasta terapiaa oli Sissin hoitaminen. Toisesta viikosta alkaen Sissi sai kenguruhoitoa äidin tai isän paljasta ihoa vasten.

– Kun vauva laitettiin ensimmäisen kerran paitani sisään, pelkäsin, että hän menisi rikki hengityksestäni. En uskaltanut liikuttaa rintakehääni. Toisella kerralla oli varmempi olo.

Maiju piteli pieniä jalkoja varovasti kämmenellään. Varpaat olivat nuppineulanpään kokoiset.

– Hetkittäin tunsin varovaista onnea, mutta samassa pelko imaisi taas mukaansa.

Maijua hämmensi: suunnitteliko hän ristiäisiä vai hautajaisia. Välillä hänen oli pakko lukea blogeja, joissa kerrottiin, että vauva oli kuollut.

– Valmistelin itseäni. Kamppailin myös, annanko itseni kiintyä vauvaan vai en: mitä jos hänet viedäänkin minulta heti pois? Lopulta päätin, että annan. Muuten ei ole mitään, jonka edestä tehdä surutyötä.

Isosiskoa vanhemmat suojelivat ja kertoivat hänelle, että sisko oli syntynyt liian aikaisin, ja siksi hänen pitäisi kasvaa ensin sairaalassa.

– Sitä emme pystyneet kertomaan, että vauva ei ehkä koskaan tulisi kotiin. Sen sanominen olisi ollut liian musertavaa.

keskonen

Maiju ja Jani ajoivat päivittäin Hämeenlinnasta Tampereelle katsomaan vauvaansa. © Maijun kotialbumi

Pelon yö

Vaikka Sissin eteen tehtiin kaikki mahdollinen ja Maiju pumppasi hänelle rintamaitoa nenämahaletkuun, vauvan paino laski.

– Tyttö muuttui ihan rusinaksi. Sinivalo kuivatti häntä, ja vatsa ei toiminut. Suurin ongelma oli kuitenkin keuhkojen epäkypsyys. Hapettuminen ei meinannut millään onnistua.

Tilanne oli vakava. Maiju ei silti ihan tajunnut kuinka vakava, ennen kuin lääkäri soitti hänelle eräänä yönä.

– Olimme soitelleet pitkin iltaa Sissin tilanteesta, mutta kello kolmelta yöllä puhelimeni taas soi. ”Tilanne on huono, mutta soitamme, jos näyttää siltä, että pieni hiipuu pois”, lääkäri sanoi. Se kolahti. Istuin pimeässä sohvalla, itkin ja syytin itseäni: miksi en ole Tampereella.

Sissi selvisi. Vähitellen paino alkoi nousta. Kilojuhlia vietettiin kuuden viikon ikäisenä. Iso juttu oli myös kevyempään hengityslaitteeseen siirtyminen viikkoa ennen kolmikuukautispäivää.

– Happiviiksillä saimme viedä hänet ensimmäiseen kylpyyn. Tuntui taianomaiselta, että sain pestä omaa lastani. Viimeinkin saimme pois kaikki synnytyksestä jääneet liat. Vedestä tuli likaista.

Happiviikset mahdollistivat myös siirtymisen kotisairaalaan.

– Oli haikeaa hyvästellä teho-osaston ihmiset. Itkimme ja halasimme.

Viimeisenä Maiju hyvästeli osaston ylilääkärin.

– Koputin hänen oveensa ja pystyin sanomaan vain kiitos, sitten iso itku jysähti päälle. Hän halasi ja ymmärsi.

Koko perhe kotiin

Tampereella Maiju ja Jani olivat kyselleet lääkäreiltä, milloin voisi sanoa, että Sissi selviää. Lupausta ei kuulunut. Aina voisi tulla tulehdus, joka nujertaisi heikon vauvan, lääkärit sanoivat.

– Se oli raastavaa. Olisin niin toivonut, että joku olisi sanonut, että hän selviää ja että olisin saanut nauttia ajatuksesta, että saamme vauvan joskus kotiin. Mutta koko ajan takaraivossani jyskytti ajatus, että tämä saattaa päättyä pienen kuolemaan. Emme uskaltaneet hankkia kotiin mitään vauvalle emmekä uskaltaneet kertoa ihan kaikille, että meillä on vauva. Oli suojeltava itseään.

Kotikaupungin sairaalassa kaikki kuitenkin muuttui.

– Yhtäkkiä meille alettiin puhua kotiutumisesta. Pääsisimme kotiin neljän viikon päästä. En ollut vielä edes uskaltanut ajatella, että meillä on kaksi lasta.

Paria päivää ennen kotiutumispäivää Maiju sijasi onnellisena vauvalle vuoteen ja kävi tutti- ja vaippaostoksilla.

– Oli kutkuttavan jännää, että saisimme lähes neljän kuukauden ikäisen pikkuisemme kotiin. Janikin sanoi, että hänellä on perhosia vatsassa.

Viimeisen yön perhe vietti yhdessä sairaalan perhehuoneessa. He saivat totutella vauvan hoitoon ja pukivat hänelle 42-senttiset kotiinlähtövaatteet.

– Olin valvonut edelliset kaksi yötä ja stressannut, miten selviäisimme kotona, kun emme tietäisi, mikä happisaturaatio tai verenpaine on. Monet keskosvanhemmat ostavat mittauslaitteet kotiin, mutta meille sanottiin tiukasti, että älkää.

Maiju on iloinen tästä neuvosta.

– Oli tärkeää alkaa elää tavallista arkea ja päästä irti laiteriippuvuudesta. Halusin myös pitää ristiäiset mahdollisimman pian.

Ristiäisiin kuukautta myöhemmin Maiju ja Jani kutsuivat kaksikymmentä perheen läheisintä ihmistä. Sissistä tuli Eela. Maiju muistaa, että ihmiset olivat vähän jännittyneitä.

– Me olimme jo tottuneet käsittelemään Eelaa, mutta tuskin kukaan vieraista pyysi vauvaa syliin. Tyttö näytti heistä ehkä hauraalta. Aistin kuitenkin, että ihmiset rentoutuivat juhlan aikana. Omassa sydämessäni oli vain suuri kiitollisuus: en olisi ikinä uskonut, että saisin pitää tälle vauvalle ristiäiset.

Kun Eela syntyi, vain harva oli onnitellut perhettä. He saivat vain yhden vauvalahjan.

– Se tuntui surulliselta.

Nykyään, jos Maiju kuulee, että jonkun lähipiiriin syntyy keskonen, hän kannustaa ihmisiä onnittelemaan perhettä: Laittakaa kukat ja lahja ja kortti menemään! Syntymä on aina ilon hetki.

keskonen

Eela on nyt puolitoistavuotias 7,5-kiloinen, hiekkalaatikolla leikkivä tyttö. Maiju-äitikään ei enää juuri mieti vuoden takaisia hetkiä.

Vain saman kokenut ymmärtää

Itkuhälyttimestä kuuluu älinää. Eela Sissi Karoliina heräilee kuistilla päiväuniltaan. Hän on nyt aurinkoinen 7,5-kiloinen tyttö. Maiju, 32, hakee Eelan syömään. Pian puolitoistavuotias istuu syöttötuolissa ja levittää tarmokkaasti sosetta ruokapöydälle.

– Joillekin vanhemmille keskosuus tekee sen, että he muuttuvat entistä tarkemmaksi. Minulle kävi juuri toisinpäin: ajattelen, että kyllä me selviämme. Olen rennompi kuin esikoisen kanssa.

Käsienpesupakko on ehkä ainoa, josta enää arjessa huomaa keskosuuden. Eelalle on jäänyt vakava keuhkosairaus. Pöpöt tarttuvat herkästi, ja kun Eela sairastuu, hän voi mennä nopeasti huonoon kuntoon. Siksi käsihygieniasta pidetään supertarkkaa huolta.

Tulevaisuus ei huoleta Maijua.

– Tiedän, että keskosuus voi aiheuttaa oppimisvaikeuksia, mutta en murehdi sitä vielä. Kun Eela oppii kävelemään, menemme vielä viimeiseen keskoskontrolliin, mutta sitten kaikki on ohi.

Myös vanhempien oma selviytyminen alkaa olla läpikäytynä. Maiju sanoo huomanneensa, että hän miettii enää harvoin vuoden takaisia tapahtumia.

– Mieheni on purkanut tunteitaan rakenteluun, minä olen taas halunnut puhua ja puhua.

Maijun onneksi hän ystävystyi Hämeenlinnan sairaalassa toisen keskosäidin kanssa. He viestittelevät monta kertaa viikossa ja kyläilevät.

– Vaikka kuulostaa kliseeltä, on totta, että vain toinen saman kokenut ymmärtää tunteitani, esimerkiksi miltä tuntuu synnyttää tietäen, ettei tule saamaan vauvaa syliin.

Hänen kanssaan Maiju on saanut jakaa myös kommentteja, jotka ovat satuttaneet.

– Parikin puolituttua sanoi minulle, että onpa hienoa nähdä näin pienen vauvan kuva. Olisi tehnyt mieli sanoa: itse en olisi koskaan toivonut, että joudun näkemään näin pienen lapsen. Mieluummin olisin ottanut täysiaikaisen.

Mutta nyt sylissä on Eela ja elämä on tässä ja nyt.

– En ole vieläkään keksinyt, mikä merkitys vaikealla raskaudellani oli ja miksi se annettiin minulle, mutta siitä on nyt selvitty. Se on tärkeintä.

Unelma todeksi

Moni on kysynyt perheeltä, mitä kesäsuunnitelmia heillä on. Vastaus kuuluu: ei mitään.

Maija muistaa yhden maaliskuisen päivän, kun he olivat taas ajamassa Tampereelle teholle.

– Näin yhdessä pihassa äidin, jolla oli kaksi lasta. He istuivat hiekkalaatikolla. Ajattelin, että tuo on minun haaveeni. Kun tuossa saisi vain istua, en muuta toivoisi. Jos minulle olisi silloin kerrottu, että haave toteutuu, en olisi uskonut.

Mutta tässä se nyt on: Maijun unelma.

 

Keuhkosairauden vuoksi Eelan tulee vältellä infektioita, mutta muuten perheessä eletään normaalia arkea.

 

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä