Äitiysajan masennuksesta selvinnyt Irene Naakka: ”Vain nukkuessani en voinut pahoin”

Irene Naakka haaveili äitiydestä, mutta kun hän tuli raskaaksi, alkoi tunteiden vuoristorata. Häntä pelotti ja itketti niin, että hän toivoi jäävänsä auton alle. Toimivaa apua ei tuntunut löytyvän.

Teksti Oili Urmas
Irene Naakan rakkaus vastasyntyneeseen lapseensa oli täynnä pelkoja. Nykyään hän osaa nauttia Ellin äitinä myös niin, ettei huoli paina koko ajan harteilla.

Itkin hysteerisesti sohvalla sitä, että olin raskaana, kun vielä hetki sitten olin itkenyt sitä, että en ole raskaana. Eihän tämä ole yhtään sellainen kevyt, iloinen ja onnellinen asia kuin luulin.

Irene Naakka, 32, oli vimmatusti halunnut tulla raskaaksi. Mutta kun niin tapahtui, hän oli vain hetken onnensa kukkuloilla. Sitten alkoi ahdistaa.

– Iso elämänmuutos pelotti minua. Olen luonteeltani murehtija ja muutokset ovat aina ottaneet koville. Aloin miettiä, miten tästä selvitään, miten käy työuralleni ja parisuhteelleni. En ajatellut järjellä vaan täysin tunteella, Irene muistelee.

Alkushokin jälkeen Irene alkoi tottua ajatukseen vauvasta. Olihan vauva kuitenkin toivottu, Irene oli jo pienestä pitäen tiennyt haluavansa lapsen. Mutta sitten oli vuorossa seuraava järkytys. Irene alkoi kärsiä raskauspahoinvoinnista, johon ei auttanut mikään: ei lääke, ei lepo, ei välipalat.

– Sain ihmisiltä miljoona erilaista neuvoa, jotka jo tiesin kaikki. Mikään ei auttanut. Vain nukkuessani en voinut pahoin, Irene kertoo.

Oksentelu ei loppunut ensimmäisen raskauskolmanneksen jälkeen, vaan se jatkui koko raskauden ajan aina synnytykseen asti. Irene päätti kuitenkin käydä töissä pahoinvoinnista huolimatta.

– Jos olisin jäänyt kotisohvalle, olisin vain miettinyt pahoinvointia koko ajan. Toimittajan työssäni sain muuta ajateltavaa.

Irenellä todettiin myös raskausdiabetes, joka tuntui hänestä jo lähes kohtuuttomalta. Pahoinvoinnissakin oli tarpeeksi kestämistä.

– Olin niin raivoissani kohtalostani, että silmissäni musteni. Söin sitä, mitä sain vain pysymään sisällä, mutta raskausdiabeteksen vuoksi sen olisi pitänyt vielä olla terveellistä. Minun ei pitänyt edes kuulua raskausdiabeteksen riskiryhmään, Irene kertoo.

Vaikka Irene ei hehkunut elämänsä kunnossa, odotuksessa oli myös onnellisia hetkiä.

– Raskauden aikana minussa vaikuttivat jotkin harmoniahormonit, sillä olin tavallista rauhallisempi.

Ultraäänitutkimukset olivat odotusajan kohokohtia. Ne myös vakuuttivat Irenelle, että vauva voi hyvin. Irene haaveili tytöstä, ja kun toive varmistui todeksi, hän oli suunnattoman onnellinen.

–Odotin aina ultraa, jotta näkisin vauvani, Irene kertoo.

Alkuraskaus tuntui Irenestä loputtoman pitkältä, mutta sitten aika alkoi mennä vauhdilla. Raskauden loppuvaiheessa Ireneä alkoi ahdistaa tuleva synnytys. Hän oli luonut mielessään siitä kohtuuttoman kärsimysnäytelmän.

– Pelkään sairaaloita ja sairauksia. Minulle oli jäänyt mieleen kaikki kuulemani kauhutarinat synnytyksistä. Murehdin, jos minunkin kohdallani kaikki menisi pieleen.

irene naakka masennus

Nykyään Irene Naakka muistelee vaikeaa aikaa rakkaudella.

Raivoisaa leijonaäidin rakkautta

Irene sai lähetteen synnytyspelkopoliklinikalle. Siellä kätilö kirjasi ylös Irenen pelot ja toiveet synnytykseen liittyen. Mutta varsinaista apua pelon käsittelemiseen Irene ei kokenut saavansa. Hänelle ei riittänyt hyväntahtoinen tsemppipuhe, jossa vakuutetaan, että kaikki menee hyvin. Sen sijaan hän olisi halunnut tietää, mitä sitten tehdään, jos kaikki menee pieleen.

– Minusta pidettiin näennäisesti huolta, mutta kätilön kanssa juttelu oli pinnallista, hän kertoo.

Synnytyksessä kaikki ei sitten mennytkään hyvin, vaikka niin oli etukäteen vakuuteltu. Irene sai pahoja repeämiä, joiden vuoksi hänet vietiin heti synnytyksen jälkeen leikkaussaliin operoitavaksi.

– Synnytyksen jälkeen hoitajien huomio keskittyi vain vauvaan. Hoitohenkilökuntaa ei enää kiinnostanut minun vointini. Minut unohdettiin täysin, Irene kertoo.

Vauvan syntymän jälkeen tunnemyrsky tempaisi Irenen mukaansa. Rakkaus ja vastuu rysähtivät harteille lähes musertavalla voimalla.

– En ollut voinut kuvitella sitä rakkauden määrä. Myös vastuu tuntui suunnattomalta. Pelkäsin, että vauvalle käy jotain. Rakkauteni tytärtäni kohtaan ei ollut iloista rakkautta vaan leijonaemon raivoisaa rakkautta.

Vauva oli niin ihmeellinen. Hän oli juuri sellainen kuin olin haaveillut. Mustatukkainen pieni menninkäinen, niin kaunis, että itkin häntä katsellessani. Samalla tunsin lohdutonta surua siitä, mitä synnytys oli tehnyt keholleni. Se oli repinyt minut riekaleiksi tavanomaista pahemmin, perusteellisemmin kuin suurimman osan synnyttäneistä äideistä. Se oli tehnyt sen, mitä olin pelännyt hirvittävästi koko ajan.

Ei koliikkivauva, vaan koliikkiäiti

Itkin sitä, että oli paha olo. Itkin sitä, että lapseni oli niin rakas. Mieheni sanoikin, että meille ei sitten tullutkaan koliikkivauvaa vaan koliikkiäiti.

Irene osasi varautua synnytyksen jälkeiseen masennukseen, koska hänellä oli aiempaa kokemusta masennuksesta.

– Jo sairaalassa tajusin, että kaikki ei ole kunnossa. Kotona minulla oli koko ajan paha olla. Puhuin masennuksesta neuvolassa ja sain lähetteen lääkärille sekä vauvaperheterapeutille.

Irene ei kuitenkaan kokenut saavansa terapiasta ja lääkkeistä kaipaamaansa apua.

– Suomessa masennus ja synnytyksen jälkeinen ahdistus niputetaan usein saman sairauden alle. Kaikki saavat samat lääkkeet ja terapiat, vaikka ne eivät toimi kaikilla samalla tavalla.

Irene tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi. Hänestä tuntui, että kukaan muu ei jakanut valtavaa vastuuta ja huolta, jota uusi ihminen tuotti.

– Koin, ettei kukaan todella ymmärtänyt, mitä kävin läpi.

Ei edes hänen aviomiehensä. Siltä Irenestä ainakin tuntui. Puoliso näytti jatkavan elämäänsä samalla tavalla kuin ennen lapsen syntymää, vaikka Irene pystyi hädin tuskin käymään suihkussa rauhassa.

– Muuttuneet roolit perheessä olivat kaikkein vaikeimpia käsitellä ja hyväksyä. Tuntui epäreilulta ja ahdistavalta, että olin päävastuussa vauvasta ja minun elämäni oli totaalisesti muuttunut.

Myös imettäminen sitoi Irenen kiinni vauvaan. Se oli aluksi myös tuskallista. Välillä kipu oli niin kova, että Irene itki syöttöhetken alusta loppuun. Mutta hän kuitenkin jatkoi sinnikkäästi.

– Jokin alkukantainen vaisto sai minut jatkamaan imettämistä kivusta huolimatta. Sitä ei voi selittää järjellä. Joskus annoin vauvalle myös äidinmaidonkorviketta. Häpesin sitä jostain syystä niin, että minun teki mieli kaupan kassalla selitellä ulkopuolisille, että kyllä minä myös imetän lastani.

irene naakka masennus

Raskausaika oli Irene Naakalle koettelemus, sillä hän voi pahoin aina synnytykseen asti.

Minuuttiaikataulu toi turvaa

Irene oli koko ajan ahdistunut. Hän näki jatkuvasti ympärillään vaaroja, joiden vuoksi hänen piti olla valppaana. Hänen pahin pelkonsa oli, että lapselle kävisi jotakin, eikä hän pystyisi estämään sitä.

– Kun vauva nukkui ulkona, näin yhtäkkiä mielessäni, että rotta ryömii vaunuihin ja alkaa nakertaa vauvaa. Öisin tarkkailin, nouseeko ja laskeeko pieni vauvanrinta. Olin levoton ja yksin pelkojeni kanssa.

Irene alkoi suorittaa arkea minuuttiaikataululla, jotta hän sai pidettyä pelon kurissa ja asiat hallinnassa. Hän kontrolloi kaikkea, mitä vain pystyi, jotta edes jotkut asiat olisivat hänen vallassaan. Siispä hän lähti joka päivä kellontarkasti vaunukävelylle, kulki saman reitin joka ainoa päivä.

– En voinut kuvitella matkustavani lapseni kanssa 40 minuutin matkaa junalla keskustaan tapaamaan työkavereitani. Se ei sopinut päiväaikatauluumme puhumattakaan junamatkan riskeistä. Pakkoajatukset voivat kuulostaa muiden korvissa hulluilta, mutta ne olivat minulle totisinta totta, Irene sanoo.

Masennus vie usein tarmon toimia, mutta Irene hoiti reippaasti niin kodin, lapsen kuin Mutsie-bloginsakin.

–Minun oli pakko hoitaa kaikki täydellisesti, Irene kertoo.

Yhtenä päivänä mietin, millaista olisi jäädä auton alle. Ajatus tuntui houkuttelevalta. En halunnut kuolla, mutta halusin joutua sairaalaan. Toivoin, että joku hoivaisi minua, koska olin voimaton ja tuskissani. Ja jonkun muun olisi pakko hoitaa vauvaa, koska enhän minä voisi, sillä olisin sairaalassa.

Ahdistus olikin yhteinen kokemus

Irene sinnitteli puoli vuotta ahdistuksena kanssa saamatta siihen apua. Sitten Irenen kuukautiset alkoivat. Tilanne muuttui täysin.

– Omaan fyysiseen ahdistukseeni ei auttanut muu kuin hormonitoiminnan palautuminen. Minun oloani olisi saattanut helpottaa hormonilääkitys, mutta kukaan ei sitä minulle tarjonnut, Irene kertoo.

Irene ei ensin halunnut kertoa blogissaan, millaista on olla ahdistunut äiti. Sehän olisi aivan liian henkilökohtaista. Mutta sitten hän rohkaisi mielensä ja kirjoitti postauksen äitiytensä ensimetreiltä.

–Ajattelin lopulta, että olisi väärin piilotella asiaa. Mietin, että muille äideille voisi olla paljon apua ja tukea siitä, että jakaisin kokemukseni.

Irenen postauksen jälkeen monet äidit tulivat kiittämään häntä.

–Muut äidit sanoivat, että heillä on ollut samankaltaisia tunteita, Irene kertoo.

Irenellä oli ollut jo pitkään haaveena kirjan kirjoittaminen. Mutta sitä hän ei aavistanut, että kirja kertoisi hänen omista kokemuksistaan. Mutta kun silloinen työkaveri ehdotti aiheeksi Irenen kokemuksia äitiydestä, hän päätti alkaa kirjoittaa siitä. Lopulta syntyi kirja Hullu kuin äidiksi tullut.

irene naakka masennus

Irene Naakka ei vielä tiedä, uskaltaako haluta toista lasta, vaikka arki Ellin kanssa sujuu nyt oikein hyvin.

Äiti saa myös surra

Nyt Irene katsoo äitiytensä alkutaivalta kokeneempana ja viisaampana. Tänään hän tekisi monta asiaa toisin. Hän pyrkisi irti rutiininomaisesta suorittamisesta ja yrittäisi elää mahdollisimman normaalia elämää vaikka väkisin. Ja nyt hän uskaltaisi näyttää, että hän on heikko ja pyytäisi apua.

– Rohkenisin sanoa, että en pysty kaikkeen. Opettelen itse vieläkin, että äitikin on vain ihminen eikä yliluonnollinen hahmo. Perinteisesti ajatellaan, että äitiys on naisen tehtävä ja työ, josta ei saa valittaa.

Irene on myös ymmärtänyt, että äitiys herättää monenlaisia tunteita. Ja kaikki tunteet ovat myös sallittuja. Äitiys on valtava mullistus, johon liittyy niin saamista kuin luopumistakin.

Menetin entisen minäni, joka oli vapaa, huoleton ja fyysisesti ehjä nainen. Menetin entisen elämäni lopullisesti. Sureminen on oikeutettua. Tunteet ovat ohimeneviä ja sallittuja. Kun on ollut kuukausia ollut nukkumatta, silloin voi pelätä tehneensä elämänsä suurimman virheen. Ajatukset ovat sallittuja, ne eivät tee oma omasta lapsesta vähemmän rakasta. Kielletyksi koetut tunteet eivät ole kiellettyjä.

Eivätkä ne kaikki vauvavuoden asiat ole synkkinä hänen mielessään. Nykyään Irene pystyy suhtautumaan muistoihin lempeästi

– Olen osannut muistella vauva-ajan hullutuksiani rakkaudella. Olin turvallinen äiti.

Elli-tytär on nyt 2,5 -vuotias. Irene on palannut toimittajan työhönsä.

– Minulle oli tärkeää saada oma elämä takaisin. Lapsi ei voi olla koko elämä.

Irene ei ole varma, haluaako hän toista lasta.

–Minä olen läheinen pikkusiskoni kanssa ja haluaisin itsekin antaa Ellille samanlaisen sisaruussuhteen. Mutta asia on paljon monisyisempi. Minua pelottaa aloittaa kaikki taas alusta, enkä tiedä, riittäisivätkö rahkeeni siihen. Aika ei ole vielä kullannut muistoja. Myös mieheeni on jäänyt arvet, Irene sanoo.

– Mutta me kuitenkin selviydyimme.

Kursivoidut kohdat ovat Irene Naakan kirjasta Hullu kuin äidiksi tullutäitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva 2018).

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä