Helin ja Riikan vauva sai alkunsa, kun yksi munasolu oli enää jäljellä – ”Ehdin jo ajatella, ettei minun ole tarkoitus tulla raskaaksi”
Heli, 35, ja Riikka, 40, eivät aavistaneet, kuinka kauan lapsen saaminen voisi lopulta kestää. Synnytyksessä he luulivat jo menettäneensä kauan odotetun vauvansa.
Viimeisillään raskaana oleva Heli Keppola ja hänen puolisonsa Riikka Keppola olivat olleet koko sunnuntain liikkeessä. Päivä oli ollut mukava, ja Heli oli tuntenut olonsa energiseksi. Illalla häntä kuitenkin alkoi huolestuttaa: milloin vauva liikkuikaan viimeksi?
Normaalisti Heli kertoi aina, kun vauva potki. Riikka tajusi, ettei ollut koko päivänä päässyt tunnustelemaan vatsaa polkevia pieniä kantapäitä.
Pariskunta alkoi tehdä liikelaskentaa, mutta liikkeitä ei tuntunut. He päättivät testata ensimmäistä kertaa kotidoppleria, joka heillä oli lainassa.
– Ensin meni hetki hermoillessa, mutta sitten sydänäänet löytyivät – ja tosi vahvatkin. Rauhoituimme ja ajattelimme, että raskauden loppuvaiheessa vauva on jo isompi, eikä hän enää mahdukaan liikkumaan niin paljon, Riikka kertoo.
– Emme ymmärtäneet, että sydänäänet ja liikkeet ovat kaksi eri asiaa, Heli jatkaa.
”Vauva syntyy kahden tunnin sisällä”
Maanantaina Heli lähti verikokeisiin Hyvinkään sairaalaan. Synnytyspelon vuoksi hänelle oli varattu sektioaika torstaille, ja verikokeet olivat rutiinitoimenpide ennen keisarileikkausta.
Koska vauvan liikkeitä ei oikein vieläkään tuntunut, Heli päätti käydä äitiyspuolella kysymässä, ehtisikö joku katsoa ultralla, että kaikki on varmasti hyvin. Tiukka nainen tokaisi, että sairaalaan olisi pitänyt soittaa ensin, mutta Heli pääsi kuitenkin tarkistukseen.
Nopeasti selvisi, että Helillä oli kovia supistuksia. Hän oli kärsinyt omituisista alavatsakivuista jo jonkin aikaa, mutta neuvolassa oli kerrottu niiden olevan liitoskipuja.
Anturit paljastivat, että vauvan sydänkäyrä näytti jokaisen supistuksen aikana pelkkää viivaa. Pikkuinen oli ahdingossa.
– Minulle kerrottiin, etten pääse enää kotiin vaan jään sairaalaan tarkkailuun. Ja hyvin pian selvisi, etten jää edes tarkkailuun vaan vauva syntyy kahden tunnin sisällä. Se oli tosi pelottava hetki, Heli kertoo.
Heli on kärsinyt koko elämänsä synnytyspelosta ja kävi ennen synnytystä pelkopoliryhmässä. ”Pidämme äitien kanssa edelleen yhteyttä”, Heli kertoo.
Hän soitti heti puolisolleen, joka oli Helsingissä töissä.
– Menin ihan lukkoon ja ajattelin vain, että minun on pakko käydä kotona hakemassa synnytyskassi, Riikka kertoo.
– Sanoin Riikalle, että hän ei todellakaan lähde hakemaan mitään kassia, vaan tulee suoraan tänne. Pelkäsin, että joudun synnytykseen yksin, Heli jatkaa.
Riikka juoksi toimistoltaan rautatieasemalle ja ehti juuri lähdössä olevan junaan. Matka oli kauhea. Juna jumittui hetkeksi radalle ja Riikka pelkäsi myöhästyvänsä. Lopulta juna saapui Hyvinkään asemalle, josta Riikka nappasi taksin.
– Sanoin kuskille, että äkkiä sairaalaan, vauva syntyy. Hän kääntyi katsomaan vatsaani ja kurtisti kulmiaan. Huusin, että en minä synnytä vaan vaimoni, Riikka kertoo nyt tilanteelle nauraen.
Riikka ehti sairaalaan viime hetkellä. Kun hän pääsi leikkaussaliin, Heli makasi jo pöydällä. Sektio aloitettiin heti.
Heli ja Riikka luulivat menettäneensä poikansa
Heli ja Riikka odottivat malttamattomina vauvan parkaisua, kun he kuulivat leikkaavan lääkärin sanat: ”Soittakaa lastenlääkäri”.
Lapsivesi oli vihreää, ja napanuora oli kiertynyt kaksi kertaa vauvan kaulan ympärille.
Leikkauspöydällä makaava Heli ja vieressä jännittävä Riikka lukitsivat katseensa toisiinsa ja pidättivät hengitystään.
– Ajattelin vain, että ei voi olla totta: nyt me menetimme hänet, Heli kertoo.
Sekunnit tuntuivat ikuisuudelta, kunnes tilanne raukesi.
– Kuulimme, kuinka lastenlääkäri pyydettiin perumaan. Pojan sanottiin olevan täydellinen. Samassa hetkessä Albert parkaisi ensimmäisen kerran, Riikka sanoo.
Heli ei voinut nousta leikkauspöydältä, mutta Riikka lähti heti katsomaan kätilön putsattavana olevaa poikaa.
– Minut valtasi olo, että tämän takia meidän piti odottaa lähes kolme vuotta. Albert oli juuri se vauva, jonka kuului tulla meidän perheeseemme.
”Olemme alusta saakka olleet molemmat tosi tasavertaisesti Albertin kanssa. Haluan napata hänet syliini heti, kun pääsen töistä”, Riikka kertoo. Hän jäi juuri 3 kuukauden hoitovapaalle.
Kemiat kohtasivat, ajoitus ei
Heli ja Riikka tapasivat toisensa ensimmäisen kerran 13 vuotta sitten. Kemia naisten välillä oli heti vahva, mutta elämäntilanteet eivät kohdanneet.
– Näimme muutaman vuoden ajan toisiamme pari kertaa vuodessa, mutta aina kun näin Riikan, minulle tuli olo, että olen kotona, Heli kertoo.
Kun Heli muutti kuusi vuotta sitten Islannista takaisin Suomeen, molempien parisuhteet olivat hiljattain päättynyt. Naiset alkoivat tapailla.
– Ehdimme seurustella kuukauden, kun jo muutin Riikan luokse asumaan.
Vuoden kuluttua juhlittiin jo pariskunnan häitä. Sekä Helille että Riikalle oli alusta saakka selvää, että he haluavat vakavan suhteen – ja jossain vaiheessa myös lapsen.
– Odotimme täydellistä ajoitusta lapsen hankinnalle, kunnes ymmärsimme, että sitä ei koskaan tule. Elämä ei rauhoitu, jos sitä ei itse rauhoita, Riikka sanoo.
Naisparin hedelmöityshoidot olivat haastavat: Albert sai alkunsa viimeisestä munasolusta
Vuonna 2016 Heli ja Riikka astuivat ensimmäistä kertaa Dextran hedelmöityshoitoklinikan ovista sisään. He uskoivat, että hoidot olisivat nopeasti ohi ja pian heille tulisi vauva.
Ensimmäisen inseminaation jälkeen pariskunta kävi ostamassa alkoholitonta skumppaa ja tunnelma oli iloisen odottava.
Raskaus ei kuitenkaan alkanut.
– Koulun seksuaalivalistuksesta oli syntynyt kuva, että raskaus on asia, joka tapahtuu hyvin helposti. Niin helposti, että sitä pitää varoa ja pelätä. En yhtään ajatellut, että asiassa voisi olla jotain ongelmaa, Heli sanoo.
Hyvin nopeasti selvisi, että Helin anti-Müller-hormonin pitoisuus, joka kuvaa munasarjatoiminnan reserviä, oli pohjalukemissa. Arvo oli 1, kun luku 5 kuvaa hedelmällisintä aikaa ja 0 vaihdevuosia.
Silti sekä aviopari että heitä hoitava kokenut lääkärikin uskoivat, että naisparin hedelmöityshoidot sujuisivat ongelmitta ja pian tärppäisi.
Inseminaatiohoitoja tehtiin lopulta maksimimäärä, kuusi. Sen jälkeen siirryttiin IVF- eli koeputkihedelmöityshoitoihin.
Alkion siirtoja tehtiin 10, kunnes enää yksi talteen otettu munasolu oli jäljellä klinikan pakkasessa.
Tästä viimeisestä solusta nyt seitsemän kuukauden ikäinen pikkuherra sai alkunsa.
Albert, Heli ja Riikka tanssivat ja laulavat mielellään yhdessä. Albert tykkää pianon soittamisesta. ”Kukaan meistä ei osaa soittaa pianoa, mutta silti soitamme sitä päivittäin”, Heli nauraa.
Heli ehti jo ajatella, ettei hänen ole tarkoitus tulla raskaaksi
Pitkä hedelmöityshoitoprosessi oli pariskunnalle hyvin raskas. Molemmat muistavat pettymyksen tunteet, kun raskaustesti näytti negatiivista.
– Sitten aloin tavallaan jo odottaa, että ei se taaskaan natsaa. Jollain tapaa alistuin siihen, että testi ei kuitenkaan ole positiivinen, Riikka kertoo.
Taloudellinen puolikin painoi. Julkisella puolella ei vielä tehty naispareille hedelmöityshoitoja, ja yksityisellä puolella hoidot olivat hyvin kalliita. Välillä hoidoista oli pidettävä taukoa senkin vuoksi, että pariskunta sai kerättyä lisää rahaa.
Henkinen taakka oli kuitenkin kaikista raskain. Heli ehti jo ajatella, ettei universumi vain halua, että hän saa lasta. Toisaalta luovuttamisfiilistä ei tullut.
– Muistin lopulta oman perusajatukseni siitä, mikä on ihminen: se on sielu. Sillä, tuleeko sielun kuori minusta, ei ole väliä.
Vaikka molemmista oli tuntunut luontevammalta, että Heli kantaisi raskauden, he alkoivat puhua siitä, että hoitoja voitaisiin alkaa kokeilla Riikalle. Adoptiokaan ei ollut poissuljettu ajatus.
Kliseisesti kävi niin, että kun Heli luopui ajatuksesta, että hänen pitää tulla raskaaksi, hän tuli raskaaksi.
– Lakkasimme yrittämästä, niin kuin joku tilannettamme tuntematta kerran minua neuvoi, Heli nauraa.
Sitä hetkeä, kun raskaustesti näytti 2,5 vuoden yrityksen jälkeen plussaa, Heli ja Riikka eivät ikinä unohda.
Heli kurkkasi poikkeuksellisesti testituloksen yksin, ilman Riikkaa.
– Kuulin heti Helin äänensävystä, että no niin, nyt se tapahtui.
– Se oli pelottavaa ja hienoa yhtä aikaa, Heli sanoo.
Heli ja Riikka kertovat huomanneensa, että he ovat lapsuudenkuvissaan hyvin samannäköisiä. Ei olisi kummallista, jos Albertissa olisi Riikankin piirteitä.
Syttyykö rakkaus, kun lapsi ei ole biologisesti oma?
Raskausaikana Riikka hemmotteli puolisoaan sekä hankki vauvalle vaatteita ja tarvikkeita.
– Se oli asia, johon pystyin vaikuttamaan ja tapa, jolla pystyin osallistumaan raskauteen.
Hetkittäin Riikka mietti sitä, kuinka hänen tunteensa vauvaa kohtaan heräävät, kun hän ei ole lapsen biologinen äiti.
– Tein kuitenkin tietoisen päätöksen jo silloin, kun aloitimme hoidot, että hän on yhtä paljon minun kuin Helinkin lapsi.
Helpotus oli kuitenkin suuri, kun heti Albertin elämän ensimmäisillä sekunneilla Riikalle tuli vahva tunne siitä, että hän todella on pojan äiti.
Koska Albert syntyi sektiolla, Riikka vietti hänen kanssaan pari tuntia kahden kesken Helin ollessa heräämössä.
– Oli ihanaa saada olla hänen lähellään. Hän oli niin hieno ja täydellinen.
Se, ettei imetys onnistunut, oli Helille kova paikka
Vaikka Albert oli täydellinen vauva, ensimmäiset viikot olivat perheessä rankkoja.
Helille jäi synnytyksestä kauhutila päälle eikä imetyskään sujunut ongelmitta.
– Olin odottanut sitä hetkeä, kun saan Albertin rinnalle ja pääsen imettämään omaa lastani. Heti synnytyksen jälkeen käynnistyi kuitenkin todella raskas imetyssirkus, Heli kertoo.
Koska Albert painoi syntyessään alle kolme kiloa, hän tarvitsi lisämaitoa ja hänen syömisiään piti kellottaa. Se ei helpottanut tilannetta, että hoitajat vaihtuivat osastolla tiuhaan ja jokainen – toki hyvää hyvyyttään – halusi kokeilla uusia asentoja, joissa imetys onnistuisi.
– Lopulta sain hermoromahduksen. Ajattelin, ettei minusta ole äidiksi, kun en pysty imettämään omaa lastani. Se oli tosi stressaava ja kova paikka itselle.
”Odotin, että synnytyksen jälkeen oloni olisi ollut yhtä onnea ja rakkautta. Sitten realiteetit iskivät vastaan. Mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miten järjetön koko imetyskuvio oli ja pystyn arvostamaan sitä, että jaksoin yrittää niinkin pitkään”, Heli sanoo.
Heli sinnitteli imetyksen kanssa viisi viikkoa, kunnes perhe päätti siirtyä kokonaan pulloruokintaan. Arki alkoi helpottaa.
Jälkeenpäin Heli ymmärsi kärsineensä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
– Aikana, jolloin pitäisi olla maailman onnellisin, minulla oli epätoivoinen olo. Tunsin syvää äidinrakkautta Albertia kohtaan, mutta oli riistävää, kun en pystynyt mielestäni antamaan hänelle tarpeeksi.
Albertilla on kaksi äitiä
Pian 8 kuukautta täyttävä Albert on osoittautunut seuraa rakastavaksi hymypojaksi. Hän syö hyvin ja suurimmaksi osaksi myös nukkuu hyvin.
Heli ja Riikka kutsuvat molemmat itseään ja toisiaan sanalla äiti.
– Äiti on niin ihana termi. Olemme molemmat odottaneet sitä, että itseään saa kutsua äidiksi ja että lapsi sanoo ”äiti”. Kumpikaan ei halunnut olla mamma tai äiskä. Mutta jos asia alkaa aiheuttaa Albertissa joskus hämmennystä, mietimme sitä uudestaan, Riikka kertoo.
– Toisaalta Albertilla voi olla tosi hyvä tilanne. Kun hän huutaa ”äiti”, kaksi tyyppiä juoksee paikalle, Heli nauraa.
Vaikka lapsen saaminen oli pitkä prosessi, Helin ja Riikan haaveissa on saada jonain päivänä Albertille sisarus. He saattavat kokeilla hedelmöityshoitoja Riikalle tai aloittaa RIVF-hoidot, jolloin Riikan munasolu hedelmöitettäisiin, mutta vauva kasvaisi Helin vatsassa.
Vuoden 2019 syksystä alkaen myös naisparit ovat päässeet hedelmöityshoitoihin julkiselle puolelle, joten jatkossa hoidot eivät välttämättä aiheuta perheelle yhtä suurta taloudellista taakkaa kuin Albertia yritettäessä.
– Mutta Albert on kyllä 26 000 euron arvoinen. Ja enemmänkin. Itse asiassa mikään summa ei riitä, Riikka toteaa.
Lue myös: Päivin pitkä tie suurperheen äidiksi: kaksosten menetys ja lapsettomuushoidot
Jaa oma kokemuksesi