Minun tarinani 22.11.2020 Päivitetty 12.07.2022

Keskenmenon jälkeen toinen, ja kolmas – äiti kertoo, miltä peräkkäiset keskenmenot tuntuvat: ”Ensin sitä kysyy, miksi tämä tapahtuu minulle”

Keskenmenon jälkeen kysyn vain, kuinka kauan on oltava raskaana saadakseen vauvan. 39-vuotias nainen piti päiväkirjaa vauvahaaveistaan – ja keskenmenoistaan.

Teksti
nimetön
Kuvat
iStock

Täydellinen rakkaus löytyy silloin, kun täydellinen rakkaus löytyy.

Jos ei halua lisääntyä ihmisen kanssa, josta tietää eroavansa, saattaa raskaudesta haaveilu siirtyä aikaan, josta kaikki varoittavat. Minua eivät varoitukset kiinnosta.

Keskenmenoja ja muita katastrofeja on tippunut pommeina ystäväpiiriini tasapuolisesti kaikkina ikävuosina.

Ensimmäinen pommi

Ensimmäinen keskenmenoni ei ollut täystuho.

Ultrassa selvisi, että vauvoja oli kaksi, toinen kuollut viikolla kahdeksan, toinen edelleen hyvissä voimissaan viikolla kolmetoista. Hänestä tuli esikoiseni. Ehkä myös ainokaiseni. Hän sai alkunsa helposti, synnytys oli varsin kivuton ja lääkkeetön, olin opetellut synnytystaidon salat.

Ajattelin, että hah! Näin helppoa se on; vauvojen teko ja keskenmenosta selviäminen.

Todellisuudessa keskityin alitajuisesti elossa olevan vauvan hengissä pitämiseen koko raskausaikani; minulla ei ollut varaa huolestua, stressaantua, vaarantaa raskautta, joka oli jo puoliksi epäonnistunut.

Vauvan synnyttyä kaikki oli yhtä onnea. Mutta öisin puolisoni heräsi siihen, kun etsin toista vauvaamme hädissäni hänen tyynynsä alta, peiton uumenista.

Sitä kesti joitakin kuukausia, sitten alitajuntani oli kai tehnyt surutyön; toista vauvaa ei ole. Lapsemme on silti kaksonen loppu elämänsä. Kuten yksi viidestä kaksosesta, niin yleistä on, että toinen ei synnykään.

Toivoa keskenmenon jälkeen

Tyttöjen ilta on muuttunut naisten illaksi, eikä mitenkään nuorten naisten.

Iästä viis, minä olen vuorostani jälleen raskaana. Moni joukosta on tehnyt lapset nuorena, vaihtanut kouluttautumisen ja uran äitiyteen. Minä olen tehnyt toisinpäin.

Lähes puolet joukosta on saanut keskenmenon nuorena; joko esikoinen tai esikoista seuraava on valunut verenä viemäriin.

Yhdellä kesti kahdeksan vuotta tulla raskaaksi. Muutama meistä ei ole halunnut lapsia ja toiset eivät ole niitä saaneet, vaikka ovat antaneet kaikkensa.

Tämän joukon seurassa minä uskallan puhua haavoittuvuudestani: kertoa olevani yhdeksännellä raskausviikolla, vaikka vasta kolmannellatoista kannattaisi. Uskallan varovasti iloita siitä, että maaliskuussa meille ehkä syntyisi toinen lapsi.

Virhe. Viikon päästä ymmärsin, että ei synny.

keskenmenon jälkeen

Hävetti tiedottaa asiasta WhatsApp-ryhmässämme.

Iltapäivälehtien lööpit huusivat pääni sisällä: Vain idiootit jättävät lapsen tekemisen aikuisuuteen. Ne pitää tehdä teininä! (Jos olisin teiniäiti, sama ääni huutaisi: Vain idiootit tekevät lapset teininä!)

Nainen on oikean ikäinen ainoastaan ikävuosina 28–33, muuten on liian nuori tai liian vanha.

Ei tippa tapa?

Vähemmistössä ovat naiset, jotka eivät ole googlettaneet ”verenvuoto alkuraskaus”.

Ystäväni tuli meille viettämään kesälomaa. Pyöräilimme aamu-usvassa, söimme herkullisia aterioita, nauroimme nakuna kuistilla saunan jälkeen. Kaikki oli täydellistä paitsi että minä vuosin verta.

Yritin olla ajattelematta asiaa, en pystynyt, kerroin ystävälleni vaikka pohdin voiko moista kertoa kenellekään. Hänen lämmin läsnäolonsa osoitti, että todellisia ystäviä on päästettävä kotiin milloin tahansa – kun koti ja sielu muistuttavat kaatopaikkaa, kun koko hökötys romahtaa.

Vain siten ystävä voi päästä lähemmäs, ottaa kopin, kun kaadut suorilta jaloilta selällesi.

Toinen pommi

Verenvuodon todella alettua alkio syntyi vessassa niin selvästi, ettei sitä voinut ohittaa.

Puolisoni leikki taaperomme kanssa ja minä keräsin kasvimaaltani suuren kehäkukkakimpun, kaivoin kuopan, laitoin alimmaiseksi kehäkukkia, niiden päälle alkion vessapaperikääreessä, lisää kehäkukkia, multaa.

Se, ettei sylini ollut tyhjä, oli tietysti suuri onni. Vaikeampaa on heillä, jotka menettävät esikoisensa. Mutta tämä kymmenen viikon ikäinen alkio oli jo minun lapseni, erillinen ihminen. Hänellä oli jo nimi, oletettu syntymäpäivä, paikka perheessämme.

”No siinä oli jotakin vikaa, pakko ajatella niin…” Lohdutuksen sanoja, jotka eivät lohduta.

Ensinnäkin, sellaista lasta, jossa on jotakin vikaa, ei ole vielä keksitty. Ja toisekseen kromosomiviat, mikäli lohdutuksen sanat viittasivat niihin, aiheuttavat keskenmenon yleensä jo aiemmin. Positiivista tässä oli se, että syy saattoi olla tutkittavissa, selvitettävissä ja korjattavissa.

Toisen keskenmenon jälkeen

Kävin naistentautien poliklinikalla. Tuijotin vastapäisen synnytysosaston ovea – se oli minulle kuin taivaan portti. Josta en nyt saisikaan kulkea. Minä kuuluin nyt naistentautien osastolle.

Matka elämää synnyttävästä voimasta säälittäväksi potilaaksi on lyhyt ja ytimekäs.

Kysyin itkien aiheutinko keskenmenon juoksemalla, siinähän kohtu heiluu.

Lääkärit osoittivat myötätuntoa paijaamalla säärtäni ultrassa, kun kohtuni loisti tyhjyyttään ruudulla. Kysyin itkien aiheutinko keskenmenon juoksemalla, siinähän kohtu heiluu. Lääkärit olivat vakuuttavia: keskenmenoa ei voi itse aiheuttaa. Kun myöhemmin hyväksyin sen, aloin voida paremmin.

Samalla kuitenkin luin aiheesta kaiken mahdollisen, kuten amerikkalaisen tutkimuksen, jonka perusteella kahvinjuonti lisää keskenmenoriskiä merkittävästi. Sitä ei pitäisi juoda yhtään ja minä olin juonut neuvolan suositusten maksimimäärän ja vähän päälle.

Kiitos neuvola. Jos vielä joskus olen raskaana, käytän jakamanne pumaskan paskoja neuvoja saunan lämmittämiseen.

Ystävät, joille en ainakaan kerro

Keskenmeno jakaa ystävät heihin, joille haluaa kertoa ja heihin, joille kertominen tuntuu todella vastenmieliseltä. Onko kyse siitä, että joidenkin silmissä haluaa näyttää menestyjältä, eikä epäonnistujalta?

Ajattelen ystävyyden perustuvan aukiolon mahdollisuuteen. Mutta huomasin jakavani ystäväni heihin, joiden tiesin kokeneen keskenmenon ja muihin.

Tahattomasti lapsettomille en kehdannut itkeä suruani, koska minun suruni ei omasta mielestäni ole yhtään mitään heidän suruunsa verrattuna. Ja heille, jotka ovat säästyneet keskenmenoon liittyviltä tunteilta lapsikatraansa keskellä, en halunnut alkaa niitä avaamaan.

Kuolemaan päättyvä raskaus on suo, josta ei tiedä mitään ennen kuin humpsahtaa suon silmään itse.

Lue myös: Suru keskenmenon vuoksi – näin selviät siitä

”Teillä ei sitten raskaus jatkunut”

Taaperolla oli neuvola-aika.

Pari viikkoa aiemmin olin käynyt saman naisen luona äitiysneuvolakäynnillä, puhumassa tulevasta vauvasta. Hän tiesi minun saaneen keskenmenon, mutta sellainen ei äitiysneuvolaa ilmeisesti kiinnosta, koska en nyt olekaan tulossa uudestaan äidiksi. Äitiysneuvolan ovi on pamahtanut yhtä kiinni nenäni edestä kuin synnytysosaston.

Neuvolan nainen ei ole koskaan pitänyt minusta. Nyt hän aloittaa hymyillen ”Teillä ei sitten raskaus jatkunut”.

Harkitsen nousemista ja lähtemistä.

Sen sijaan valitsen ilmeettömyyden kuten kaikkina muinakin kertoina, jolloin olen hänen kanssaan joutunut keskustelemaan. Sanon ”ei niin”. Jatkamme muissa asioissa. Hänestä ei ole ollut ikinä apua, ja jos apua tarvitsen, en ikinä kertoisi sitä hänelle.

Luen prosenttilukuja – ne yrittävät sanoa, että vaikka tulisi keskenmeno, uuden raskauden ennuste on lupaava. Mutta kun se toinenkin meni jo kesken?

Internet kertoo, että edelleen kahdenkin keskenmenon jälkeen seuraava päättyy luultavasti synnytykseen. Samaa sanovat naistentautien lääkärit, jotka kertovat, että vaikka kansainvälinen suositus on tutkia toistuvien keskenmenojen syyt kahden keskenmenon jälkeen, niin Suomessa syyt tutkitaan vasta kolmannen keskenmenon jälkeen.

Herättää kysymyksiä omien korvieni välissä. Ovatkohan setämiehet päättäneet säästää rahaa naistentautien hoidossa?

Toivo elää kalenterissa

Kirjoitin kalenteriin tärkeät toivon päivät: kolmen viikon päästä raskaustesti, jos se on negatiivinen, niin keskenmeno on hoitunut alta pois.

Sitten ei tarvitse tehdä kuin menkkojen jälkeen ovulaatiotestejä ovulaation oletettuna aikana ja siitä yhdeksän päivän kuluttua voi tehdä raskaustestin. On mentävä uutta kohti.

Kaikki oli edennyt suunnitellusti. Selvitin jälleen Citymarketin vessassa olisiko meille tulossa vauva.

Jostain syystä selvitin asian aina siellä. Ehkä saadakseni sulatella pettymystä tai iloa. Testi oli positiivinen. Minä hymyilin jälleen siinä ällöttävässä vessassa, kuten olin hymyillyt kaksi kertaa aiemminkin.

Ostin kaupasta ihan mitä sattuu. Tuijotin onnellisena tuttihyllyä, joka pursusi kaikkea muovista, jota en ikinä ostaisi vauvalleni.

Nyt näyttäisin niille kuinka vauvoja saadaan. Olin taisteluvalmiudessa.

Oleellista olisi olla ajattelematta valmista vauvaa liikaa, häntä ei olisi tarpeen tällä kertaa nimetä ennen syntymää. Häntä oli ajateltava juuri sen verran, että toivominen tuntui mukavalta.

Oli turha murehtia miten kestäisin, jos tämäkin menisi kesken. Ajattelin mieluummin miten ankeaa olisi, jos kaikki huoli olisikin turhaa ja synnytettyäni ihanan vauvan, tajuaisin etten olisi nauttinut ainutlaatuisesta raskausajasta yhtään.

Pelosta oli osattava päästää irti. Mieleni tahkosi voima-ajatuksia taukoamatta.

Jostain syystä en juurikaan pelännyt, pikemminkin tuntui, että neuvola oli antanut minulle äitiydestä potkut ja nyt näyttäisin niille kuinka vauvoja saadaan. Olin taisteluvalmiudessa, en lainkaan aikeissa paeta.

Kolmas pommi

Minulla oli jälleen vatsa, jota joutui jo peittelemään. Kunnes vauvani valui jälleen viikolla kymmenen viemäristä alas.

Tällä kertaa annoin valua, en katsonut mitä sieltä tulee. En haudannut mitään.

Pariskunta lähti vauva turvakaukalossa uinuen. En vihannut heitä, mutta kadehdin.

Nyt kuuluin niihin yhteen prosenttiin naisista, jotka kokevat toistuvia keskenmenoja enemmän kuin kaksi.

Kävin jälleen tuijottamassa synnytysosaston ovea, pariskunta lähti sieltä vauva turvakaukalossa uinuen. En vihannut heitä, mutta kadehdin. Suuntasin vastapäisistä ovista Naistentautien poliklinikalle. Tyhjä kohtuni oli jälleen puheenaiheena. Säärtäni paijattiin ja lääkärit liikuttuivat. Olin siitä kiitollinen.

He sanoivat myös, etten voi päästä tutkimuksiin selvittämään toistuvien keskenmenojeni syytä, sillä vaikka olen saanut kolme keskenmenoa, niin neljästä alkiosta on kuollut vain kolme.

Kuinka ohuiksi liuskiksi pystytte hiuksen halkomaan, minä kysyin ja kävelin rappukäytävään.

Seinään oli teipattu lappu: ”On aika kaivaa esiin sisäinen sankarisi”. En kaiva, sillä minulla on kiire kaivaa hautoja vauvoilleni.

Ehkä perin kuolleilta lapsiltani viisautta

Aina kun on raskaana, on mahdollista, että vauva selviää ja syntyy. Sen sijaan, että ajattelisin kantavani jatkuvasti kuolemaa sisälläni – olevani vauvoja tuhoava voima – sen sijaan ajattelen harrastavani raskaana olemista.

Jotkut harrastavat riippuliitoa, toiset harrastavat äitiyttä ja ovat kykenemättömiä puhumaan muusta kuin maidon pumppaamisesta.

Mutta minä! Minä harrastan elämän kantamista salaa sisälläni, ja juuri kun kaunis salaisuuteni on paljastumassa, aloitan alusta, koska muutakaan en voi. Raskaus alkaa olla minulle normaali olotila.

Ensin sitä kysyy: ”Miksi tämä tapahtuu minulle?” Kunnes ymmärtää, että tämä tapahtuu kaikille.

Katastrofinsa kullakin, siihen ei ikä vaikuta. Minä otan omani vastaan, enkä ikinä lopeta toivomista. Aika näyttää, avautuvatko äitiysneuvolan ovet vielä minulle, vienkö vauvani sille neuvolan naiselle punnittavaksi. Vai koostuvatko unelmani jostakin muusta.

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X