Minun tarinani 12.12.2015 Päivitetty 05.08.2021

Pyörätuolissa istuvan äidin tarina: ”Sain perheen, koska terveyteni romahti”

Vielä muutama vuosi sitten Reeta Lindemanilla oli vain yksi tavoite: mitali paralympialaisissa. Haave mureni karusti, mutta tilalle hän sai jotain sellaista, josta ei pyörätuolissa istuvana huippu-urheilijana osannut edes unelmoida.

Teksti
Oili Urmas
Kuvat
Paula Kukkonen/Otavamedia

Reeta Lindeman, 28, pyörähtää katsomaan, minne yksivuotias Lea on ehtinyt vilahtaa. Pian paikalle pelmahtaa kolmevuotias Tom ja perheen isä Henri, 30. Tom esittelee ylpeänä diplomia, jonka hän on saanut päiväkodin olympialaisissa.

Lindemanien perhe elää tavallista lapsiperhearkea kerrostalossa Espoossa. Tosin tässä kodissa huoneet ovat siistit ja avarat. Tavararöykkiöitä tai leluja ei ole lattioilla, sillä Reetan pitää päästä kulkemaan pyörätuolillaan huoneesta toiseen. Reeta tarvitsee pyörätuolin, koska hänen jalkansa ovat olleet halvaantuneet syntymästä asti.

Mutta Reeta on toisellakin tavalla poikkeuksellinen. Jos hänen suunnitelmansa olisivat toteutuneet, hän ei olisi nyt puhumassa äitiydestä vaan urheilusaavutuksistaan.

Lue myös: Down-lapsen äiti: ”En vaihtaisi tytärtäni terveeseen lapseen”

Kova treeni vei terveyden

Reeta nautti jo lapsena uimisesta ja sen tuomasta vapauden tunteesta. Vedessä hän pääsi liikkumaan ilman apua.

15-vuotiaana hän pääsi mukaan vammaisuimareiden maajoukkueeseen ja aloitti harjoittelun tosissaan. Ateenan paralympialaiset vuonna 2004 olivat ensimmäiset arvokisat, joissa Reeta menestyi – jopa yli odotusten. Hän sijoittui neljänneksi 50 metrin vapaauinnissa.

Sen jälkeen Reetan kunnianhimo kasvoi ja hän omistautui treenaamiselle. Hän saattoi harjoitella jopa 12 kertaa viikossa.

Reeta sairastaa epilepsiaa, ja tiukka harjoittelutahti pahensi sitä. Jo Ateenan-kisojen aikana hän oli tarvinnut lääkärin apua epilepsian hillitsemisessä. Reeta ei kuitenkaan antanut sairauden hidastaa treenitahtiaan.

Perhe näki tilanteen Reetaa selkeämmin. Vanhemmat ja sisarukset olivat aina tukeneet Reetaa, mutta nyt he halusivat jarrutella häntä.

– Epilepsiani oli ollut kiikun kaakun jo pitkään. Treenasin todella kovaa ja käytin valtavan määrän tunteja altaassa. Sinnittelin enkä antanut itselleni lupaa antaa periksi. Kilpaurheiluun kuuluu myös kipu, koska siinä mennään äärirajoilla. Mutta minulta hämärtyi, mikä on vaarallista, Reeta muistelee.

Ateenan jälkeen seuraava tavoite oli Pekingin paralympialaiset vuonna 2008 ja mitali siellä. Elämään ei mahtunut mitään muuta kuin tuo tavoite ja harjoittelu. Reetan epilepsialääkitystä räätälöitiin niin, että hän pystyi treenaamaan – mutta sillä oli kova hinta. Lääkkeiden sivuvaikutuksena ruokahalu katosi.

– Harjoittelin kaksi kertaa päivässä ja luulin, että söin ihan kunnolla. Mutta en aistinut lainkaan nälkää, joten en saanut tarpeeksi ruokaa. Lopulta olin vakavasti alipainoinen. Olin vain puskenut eteenpäin enkä katsonut peiliin.

Vain pari kuukautta ennen kisoja Reetan kunto romahti.

Lue myös: Koskettava tositarina: Synnytysvauriosta toipuminen vei vuosia

Lääkärin uutinen musersi

Neurologilla oli huonoja uutisia Reetalle: kilpauinti piti lopettaa, koska Reetan keho ei enää kestänyt kovaa treeniä.

– Minulla oli jo käytännössä lentolippu ja kisapassi kädessäni paralympialaisiin! Uutinen oli musertaa minut, sillä tavoitteenani oli mitali. Sitä odottivat minulta muutkin.

On vaikea kuvailla, millaista arki oli heti lääkärin uutisten jälkeen. Reeta ei muista sitä, koska lopettaminen tuntui niin tuskalliselta.

– Oli todella kova paikka ilmoittaa valmentajalle ja sponsoreille lopettamisesta. En voinutkaan lunastaa minulle asetettuja odotuksia.

– Mutta tällaista kilpaurheilu on. Kroppa on työväline ja se voi pettää. Myöhemmin oivalsin, että minulla on vain yksi keho, jota pitää kunnioittaa. Jos se menee rikki, en voi tehdä mitään.

Elämä piti rakentaa uudestaan. Kun päivät eivät enää täyttyneet uinnista, Reetan piti miettiä, miten hän käyttää tyhjät tunnit.

Poikaystävä ei hätkähtänyt pyörätuolia

Reeta oli jo aiemmin saanut opiskelupaikan viittomakielen tulkiksi, ja nyt hän lähti koulunpenkille. Vähitellen opiskelusta löytyi uutta sisältöä elämään.

Uintiuransa aikana Reeta seurusteli lyhyitä aikoina, mutta hän ei osannut asettua aloilleen. Tavoitteet olivat niin vahvasti urheilussa eikä perheen perustamisessa. Nyt sekin asia oli toisin.

– Minulla ei ollut haku päällä, sillä mielessä pyörivät vielä uinnin lopettamiseen liittyneet tunteet. Katselin kuitenkin hupimielessä Facebookin deittisovelluksesta miehiä. Klikkasin erästä miellyttävän oloista kaveria, joka lähettikin minulle viestin.

Alkoi tiivis viestien vaihto. Lopulta, monen kuukauden kuluttua, Reeta ja mies, Henri, päättivät tavata.

Pyörätuolistaan Reeta kertoi Henrille vasta viime hetkellä ennen tapaamista. Hän ei näe itse vammassaan mitään ihmeellistä, koska on koko ikänsä elänyt sen kanssa.

– Pyörätuoli on aina ollut osa minua. Se ei tuntunut maininnan arvoiselta, sillä meillä oli paljon tähdellisempääkin sanottavaa. Sitten tajusin, että minun pitää kertoa. En halunnut nähdä ennakkoluulojen kuvastuvan toisen kasvoilta.

Henri ei kuitenkaan hätkähtänyt. Hänen isänsä oli valmentanut vammaisurheilijoita, joten pyörätuoli oli hänelle tuttu näky.

– Täytyy sanoa, että en toivo tyttäreni toimivan samalla tavoin kuin minä ensitreffeillä! Henri oli lähdössä Paraisille minifestareille. Sovimme, että jos tuntuu siltä, lähden hänen mukaansa, Reeta nauraa.

Ensitreffit kestivät vuorokauden. Sen jälkeen suhde eteni nopeasti. Eikä kulunut kuin kuukausi ja Henri muutti Reetan luo asumaan.

Reeta ja Henri Lindeman elävät Tomin ja Lean kanssa tavallista lapsiperhearkea.
Reeta ja Henri Lindeman elävät Tomin, 3, ja Lean, 1, kanssa tavallista lapsiperhearkea.

Liikuntavammainen kuulee satuttavia kommentteja

Huippu-urheilun lopettaminen näkyi pian Reetan kunnossa. Epilepsia pysyi kurissa, kun keho sai myös levätä. Kolmen vuoden kuluttua urheilu-uran lopusta Reeta oli jo niin hyvässä kunnossa, että hän uskalsi toivoa lasta. Epilepsialääkitystä säädettiin sellaiseksi, ettei siitä olisi haittaa raskaudelle.

Reeta ja Henri varautuivat odottamaan, mutta raskaus alkoikin yllättävän nopeasti.

Reeta on tottunut kohtaamaan ennakkoluuloja vammaisuutensa takia. Hän on oppinut myös sivuuttamaan asiattomat lausunnot. Odotusaikana hän kuitenkin kuuli kommentteja, jotka iskostuivat mieleen ja tekivät pitkään kipeää.

– Esimerkiksi eräs taksikuski kysyi minulta, enkö lainkaan pelkää, että lapsesta tulee samanlainen kuin minä. Olin parisuhteessa ja raskaana. Teki mieli kysyi, että olisiko se muka kova kohtalo, jos lapsestani tulisi yhtä onnellinen kuin minä?

– Jokaisella on omat ongelmansa. Minulla on liikuntavamma, joka on helppo huomata. Muiden ongelmat eivät välttämättä näy päälle päin.

Myös Henri sai osakseen kummeksuntaa siitä, että hänen vaimonsa ja tulevan lapsena äiti on pyörätuolissa.

– Eräs lääkäri sanoi loppuraskauden ultrassa Henrille, että sinulla on varmasti isot lihakset, kun joudut nostelemaan vaimoasi. Totesin, että minua ei tarvitse kantaa. Lääkäri kysyi, onko teillä kotona trukki.

Lue myös: Vauva ei ole yhtään näköisesi ja muut kommentit, joita tuore äiti ei halua kuulla

Kuopuksen dramaattinen synnytys

Kaksi touhukasta lasta takaavat nykyään sen, että Reetalla ja Henrillä ei tule aika pitkäksi. Tom tuo potkupyöränsä olohuoneeseen ja haluaa kokeilla, roiskuuko renkaista kuraa. Hän hakee keittiöstä ruokailuveitsen irrottaakseen rapaa pyörästä. Lea taas kaipaa puhdasta vaippaa. Henri nappaa tytön syliinsä, Reeta puolestaan nappaa veitsen pojaltaan.

Tom syntyi vuonna 2012. Vauva-aika sujui hyvin, joten Reeta ja Henri halusivat toisen lapsen pienellä ikäerolla. Taas raskaus alkoi nopeasti. Se myös eteni normaalisti, kunnes kuukautta ennen laskettua aikaa Reeta heräsi yöllä outoon oloon.

– Minulla oli vähän supistuksia, mutta ne eivät olleet edes kivuliaita. Minulle tuli kuitenkin tunne, että on pakko lähteä sairaalaan tarkistukseen.

Sairaalan aulassa Reetan vatsaan iski hirvittävä kipu. Viiden minuutin kuluttua hän oli leikkaussalissa. Istukka oli irronnut.

– Oli vain minuuteista kiinni, että olisimme vauvan kanssa menehtyneet. En osaa vieläkään selittää, mikä pakotti minut liikkeelle.

Pyörätuolissa istuva äiti on päiväkodin julkkis

Lea syntyi dramaattisesti, mutta sen jälkeen Lindemaneilla on eletty tavallista lapsiperhearkea.

Tom on osapäiväisesti ruotsinkielisessä päiväkodissa, jotta hän voi puhua ruotsia muidenkin kuin isänsä kanssa. Reeta hoitaa Leaa kotona.

– Teemme samoja asioita kuin muutkin perheet, mutta eri tavalla. Minulla on henkilökohtainen avustaja, joka hoitaa ne asiat, joihin en itse pysty. Avustajani esimerkiksi kantaa kauppakasseja ja työntää rattaita.

– Pystyn ulkoilemaan lasten kanssa myös ilman avustajaa. Tom on rauhallinen ja pysyy vierelläni. Lean kanssa käytän talutusreppua.

Reetta haluaa vielä toistaiseksi hoitaa lapsiaan kotona.

– Lapset ovat nyt ykkösjuttu, haluan viettää heidän kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Emme suunnittele lisää lapsia, mutta aina voi muuttaa mielensä.

Tom on jo kysynyt äidiltään, miksi tämä on pyörätuolissa.

– Kerroin, että jalkani eivät ole yhtä vahvat kuin sinun. Tom aistii, mitä pystyn tekemään. Hän on esimerkiksi sanonut mummolleen, että äiti ei voi kiivetä portaita.

Kun Reeta hakee Tomin päiväkodista sähkökäyttöisellä pyörätuolilla, muut lapset ympäröivät hänet.

– Lapset ovat innoissaan pyörätuolistani. Samalla voin jutella heille vammastani. Se onkin paras tapa kertoa, miksi olen erilainen kuin muut äidit.

Kaiken kokemansa myötä Reeta tietää, että jos jostakin luopuu, saa jotakin muuta tilalle.

– Jos olisin jatkanut kilpailemista ensi kesän paralympialaisiin saakka, minulla ei olisi perhettä. Minulla ei ole mitään syytä olla katkera, vaikka uintiurani jäikin huipennusta vaille.

Lue myös: 7 keskenmenoa saanut äiti: ”Lapsemme on ihme”

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X