Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsinyt Reena: ”En pystynyt edes viemään roskapussia”

Kun Reena Igel-Makuya, 31, sai lapsen syliinsä, hänen ajatuksensa karkasivat pimeään. Ennen kuin hän pystyi nauttimaan vauvasta, edessä oli vaikeita viikkoja kotona ja sairaalassa.

Teksti Maija Kajanto
synnytyksen jälkeinen masennus
Reena on vuoden ikäisen Cell Fernandon onnellinen äiti. Reena toivoo, että äidit hakisivat apua, jos sitä tarvitsevat.

”Tulin raskaaksi, kun asuimme mieheni kanssa Englannissa. En ole koskaan voinut niin hyvin kuin raskausaikana. Olo oli euforinen ja toiveikas, missään ei näkynyt huolen häivää, hiukset ja kynnet kasvoivat. En olisi ikinä osannut kuvitella, että romahdus tulisi lapsen syntymän jälkeen.

synnytyksen jälkeinen masennus

Seitsemännen raskauskuukauden alkuaikoja. Reenan kotialbumi

Kymmenen päivää lasketun ajan jälkeen synnytys alkoi ja eteni vauhdilla. Olin sairaalassa yksin, sillä turvallisuusalalla työskentelevä mieheni ei päässyt töistä luokseni. Kaikki tapahtui nopeasti, enkä oikein ehtinyt koko juttuun mukaan. Kun vauva laskettiin syliini, hän oli ihana ja täydellinen, mutta mieleeni nousi valtava ahdistus.

Minulla on masennustausta, mutta koska raskausaikanani voin hyvin, lääkitys oli laskettu minimitasolle. Synnytyksen jälkeen ahdistus jatkui. Tuntui, että koko kehoni olisi ollut jatkuvassa hälytystilassa. Kärsin sydämentykytyksestä, vatsaongelmista, ruokahaluttomuudesta ja huimauksesta. Itkusta ei tullut loppua. Ahdistuksen rajuus yllätti: en nähnyt mitään valoa tunnelin päässä.”

synnytyksen jälkeinen masennus

Elokuu 2017: Vuorokauden vanha vauva. Reenan kotialbumi

Paniikkikohtauksia joka ilta

”Kaiken keskellä vauva oli ainoa positiivinen ja hyvä asia, johon pystyin keskittymään. En halunnut laskea häntä sylistäni ja täysimetin alusta saakka. Vauvan kanssa oli kaikki hyvin – oma ahdistukseni oli vain aivan suunnaton. Välillä omat myönteisetkin tunteet vauvaa kohtaan tuntuivat vaikeilta kestää.

Olin synnytyssairaalassa lopulta 11 päivää. Kätilöt ehdottivat, että kävisimme synnytystä läpi yhdessä mieheni kanssa. Itkin keskustelun aikana aivan hysteerisesti. Pääsin psykiatrin arvioon, ja hän kyseli ennen kaikkea suhteestani vauvaan. Sanoin hänelle, että suhde vauvaan on hyvä, mutta omat tunteeni ovat niin sekaisin, etten pysty rauhoittumaan.

Pääsin synnytyssairaalasta kotiin, kun äitini tuli Suomesta hoitamaan minua ja vauvaa. Kotona olo oli kuitenkin aivan hirveää. Joka ilta sain paniikkikohtauksen, aloin täristä ja itkeä. Kotoa poistuminen ei ollut myöskään vaihtoehto – en pystynyt edes viemään roskapussia.

Englannissa terveydenhuolto auttoi tilanteessamme hyvin, ja saimme kotihoidon tiimin käymään. He ehdottivat minulle, että tulisin sairaalaan psykiatriselle äiti-lapsi-osastolle. Olin alussa rajusti sitä vastaan, mutta kun äitini oli palaamassa Suomeen, tajusin, etten selviäisi yksin.”

synnytyksen jälkeinen masennus

Syyskuu 2017: Vauvan kanssa osastolla. Reenan kotialbumi

Hoitohenkilökunta teki hienoa työtä

”Ensimmäiset viikot laitoksessa olivat vaikeita. Siellä oleminen oli kuitenkin välttämätöntä toipumiseni kannalta. En ollut nimittäin pystynyt nukkumaan ylikierroksiltani. Kolmen viikon sairaalajakson aikana syötin iltaisin pojan, luovutin hänet hoitajille ja otin lääkärin määräämän unilääkkeen. Nukuin aamuun asti ja olisin voinut nukkua kellon ympäri. Päivät taas menivät imettäessä ja maitoa pumpatessa.

Hoitohenkilökunta teki upeaa työtä: he kehuivat ja tsemppasivat. Kun tuli aamuja, jolloin tuntui, etten pystynyt mihinkään, he kannustivat.

Unen lisäksi toinen tärkeä juttu oli lääkitys. Aiemmin käyttämäni masennuslääke ei auttanut, joten se jouduttiin vaihtamaan. Tarvitsin lääkkeen, joka puri sekä masennukseen että ahdistukseen – sitten olo alkoi vähitellen parantua.”

synnytyksen jälkeinen masennus

Ulkoilua puistonpenkillä Englannissa. Reenan kotialbumi

Päätös palata Suomeen

”Olin sairaalassa kaksi ja puoli kuukautta. Kahden kuukauden jälkeen en enää ollut osastolla kokoaikaisesti: kävin välillä kotonakin. Kotona olo ahdisti silti edelleen, ja itsetuntoni oli aivan maassa. Tuntui, etten pärjää. Hoitajat kuitenkin jaksoivat vakuuttaa, että olen hyvä äiti.

Käänne tapahtui, kun huomasin, että pystyn nauttimaan hetkittäin vauvan kanssa olemisesta. Silloin aloin uskoa, että kyllä tästä selvitään. Jollain tasolla olin koko ajan tiennyt sen, mutta kehoni tuli tunteeseen mukaan vasta, kun ahdistus oli saatu purettua.

Kun aloin toipua ja arki asettui uomiinsa, päätimme palata Suomeen. Se oli hyvä ratkaisu. Koin aina Englannissa oloni vähän ulkopuoliseksi.

Kauhistuttaa ajatella, miten huonossa kunnossa olin. Oma mieheni on jaksanut aina tukea minua, mutta tilanne olisi ollut liikaa ilman ulkopuolista apua. Jos olisin jäänyt yksin oireideni kanssa, en tiedä, miten suhde vauvaan olisi muodostunut. Nyt voin rauhallisin mielin sanoa, että suhteemme on koko ajan ollut hyvä, koska minä olen äitinä saanut sellaista hoitoa, jota tarvitsin.

Haluan kannustaa muitakin hakemaan apua, jos äitiyden alku on syystä tai toisesta rankkaa. Toivoisin, että Suomessakin ymmärrettäisiin, miten kriittinen aika vastasyntyneen ja äidin elämässä on meneillään ensimmäisinä viikkoina. Jos silloin ei ole apua saatavilla, asiat voivat mennä tosi huonoiksi.

synnytyksen jälkeinen masennus

Cell Fernandon kanssa kahvilassa. Reenan kotialbumi

Nyt nautin jokaisesta hetkestä lapsemme Cell Fernandon kanssa. En mieti töihin paluuta enkä stressaa tiskeistä. Kun kuulen jonkun äidin hermoilevan uuden talvihaalarin ostoa, mieleni tekisi sanoa, että tuo on niin turhaa! Kun on itse terve ja lapsi on terve, kaikki on oikeasti aika hyvin.”

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä