Yhden lapsen äidit: Utelut toisesta lapsesta satuttavat

Vaikka yksilapsiset perheet ovat Suomessa tavallisia, yhden lapsen äideiltä kysytään usein, milloin teille tulee toinen lapsi.

Teksti Liisa Järvinen
Maria ei halua ottaa riskiä, että toinenkin lapsi perisi hänen geenivirheensä.

Kolme äitiä kertoo, miksi perheeseen riitti ainoa lapsi.

En pystyisi pelaamaan arpapeliä”

Maria Salonen, 32:

Kun aloimme toivoa vauvaa mieheni kanssa, tulin raskaaksi heti. Ensimmäiset raskausviikot olin onneni kukkuloilla, kunnes raskausviikon 12 ultrassa sikiöllä huomattiin jotakin hälyttävää: niskapoimu oli todella turvonnut.

Sikiöllä epäiltiin kaikkea kromosomiviasta sydänvikaan, mutta tutkimuksissa mitään ei löytynyt. Googlailin huolissani kaikki illat, millaista elämä olisi esimerkiksi sydänvikaisen lapsen kanssa.

Sitten turvotus laski, ja sikiöllä näytti olevan kaikki hyvin.

Raskausviikolla 28 ilmaantui uusia huolia: kävi ilmi, että sikiön keuhkoihin oli kertynyt nestettä. Jouduin synnytyssairaalan osastolle, ja muutaman päivän välein nestettä imettiin pois.

Asumme Jyväskylässä, ja minua hoidettiin Naistenklinikalla Helsingissä. Oli rankkaa olla siellä aivan yksin, sillä mieheni joutui olemaan töissä. Välillä töiden jälkeen hän ajoi kolme tuntia tullakseen katsomaan minua.

Suomalaisissa perheissä on keskimäärin 1,85 lasta.

Yritin pitää itseni kasassa ja keskityin selviytymään päivästä toiseen. Välillä itkin huoneessani yksinäisyyttäni ja sitä, että vauva ei välttämättä tulisi elossa maailmaan.

Kun olin maannut sairaalassa kolme viikkoa, vauva päätettiin leikata ulos. Emma syntyi keskosena kaksi kuukautta etuajassa raskausviikolla 31+6.

Siitä alkoi lähes kolmen kuukauden mittainen sairaalajakso. Emma oli ensin pari kuukautta teholla Lastenklinikalla Helsingissä, sitten vielä kuukauden Keski-Suomen keskussairaalassa Jyväskylässä.

Hoidosta huolimatta Emman keuhkoihin kertyi nestettä edelleen, ja Emman ollessa kolmeviikkoinen toinen keuhkopussi päätettiin poistaa kokonaan. Sitten tyttö alkoi toipua.

Vauvasta erossa oleminen oli hirveää. Muutaman kerran kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa tuntemuksistani. Se auttoi käsittelemään kaikkea, mitä oli tapahtunut. Mieheni tuki oli korvaamatonta.

Selvisi, että Emmalla on geenivirhe, joka oli aiheuttanut nesteen kertymisen keuhkoihin. Lastenklinikan lääkäri suositteli, että menisimme perinnöllisyyslääkärin vastaanotolle, jossa voitaisiin selvittää geenivirheen alkuperä.

Lääkärin suunnitelma kuulosti kamalalta

Perinnöllisyyslääkäriltä saimme kuulla, että Emma oli saanut geenivirheensä minulta. En ollut tiennyt kantavani sellaista.

Kyseinen geenivirhe on todella harvinainen, eikä siitä tiedetä paljoa. Se voi oireilla monella tavalla. Minulla turpoavat jalat.

Perinnöllisyyslääkäri kertoi, että jos tulisin uudestaan raskaaksi, geenivirhe periytyisi lapselle 50 prosentin todennäköisyydellä. Lääkärillä oli kuitenkin ratkaisu valmiina: Sikiön mahdollinen geenivirhe voitaisiin selvittää jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja raskaus voitaisiin keskeyttää. Sen jälkeen voisimme yrittää uutta raskautta.

”Munanjohtimien poistaminen antoi minulle rauhan. Nyt asiaa ei tarvitse enää miettiä, ja olen hyväksynyt tilanteemme.”

Suunnitelma kuulosti kamalalta. Tiesin heti, että en pystyisi pelaamaan sellaista arpapeliä. Mieheni oli samaa mieltä, ja päätimme pian, että emme yrittäisi toista lasta enää ollenkaan.

Pelkäsin uutta raskautta niin paljon, että ilmoittauduin sterilisaatiojonoon.

Kun Emma oli parivuotias, hyvä ystäväni alkoi odottaa toista lasta. Se iski syvälle, koska olisin halunnut Emmalle sisaruksen. Itselläni on läheinen sisko, ja miehellänikin on läheisiä sisaruksia.

Puhuimme asiasta paljon, ja itkin monena iltana. Huomasin kaipaavani korjaavaa raskauskokemusta, jonka toisen lapsen saaminen olisi ehkä tarjonnut. Olisin halunnut kokea tavallisen raskauden, synnytyksen ja vauva-ajan.

Valitettavasti se ei enää ole minulle mahdollista. Viime syksynä pääsin sterilisaatioon, ja minulta poistettiin munanjohtimet. Tuntuu, että se antoi minulle rauhan. Nyt asiaa ei enää tarvitse miettiä, ja olen hyväksynyt tilanteemme.

Olen huomannut, miten paljon hyvää ainoa lapsi tuo. Esimerkiksi matkustaminen on helpompaa, eikä vaikkapa huvipuistoon meneminen maksa maltaita. Yhdelle lapselle on myös helpompi löytää hoitaja kuin useammalle.

Sisaruksen puuttuessa me vanhemmat joudumme istumaan Emman huoneen lattialla Barbie-leikeissä, mutta se on mielestäni kivaa. Emma on nyt 4-vuotias, ja pian hänen omat kaverinsa alkavat olla hänelle tärkeitä. Emmalla on myös monta läheistä serkkua.

Arpia lukuun ottamatta Emmasta ei huomaa enää mitenkään, että hänessä olisi jotain erikoista. Kun hän kasvaa, aiomme puhua tarkemmin siitä, miten geenivirhe tulee vaikuttamaan, jos hän joskus haluaa omia lapsia. Hänellä on edessään sama valinta kuin meillä oli.

Eräs tuttuni kysyi kerran, että milloin meille tulee lisää lapsia. Vastasin hänelle suoraan, että mielestäni on tökeröä kysellä tuollaista. Ikinä ei voi tietää, mitä toinen on kokenut.”

Henna on tiennyt aina, että hänelle riittää ainoa lapsi. Siksi hän halusi keskeyttää toisen raskautensa.

”Haluan antaa lapselleni kaiken huomion”

Henna Kapanen, 24:

Olen aina tiennyt, että haluan vain yhden lapsen. Olin 21-vuotias, kun Jenelle, 3, syntyi. Enempää lapsia meille ei tule.

”Vaikka tiesin heti, että yksi lapsi riittää minulle, en huolehtinut kunnolla ehkäisystä.”

Minulla itselläni on pikkusisko ja isosisko, ja keskimmäisenä lapsena olen aina ollut vähän väliinputoaja ja joutunut jakamaan vanhempieni huomion sisarusteni kanssa. Vaikka tiesin heti, että yksi lapsi riittää minulle, en huolehtinut kunnolla ehkäisystä.

Tulin raskaaksi kolme kuukautta Jenellen syntymän jälkeen, vaikka käytimme kondomia. Olin järkyttynyt. En missään nimessä halunnut toista vauvaa heti perään. Raskaus keskeytettiin. Se oli oikea päätös.

Harkitsin kierukan laitattamista raskauden keskeyttämisen jälkeen, mutta se ei sopinut minulle. Sitten ehkäisyasioiden miettiminen jäi vauva-arjen jalkoihin, ja jatkoimme kondomin käyttämistä.

Viime kesäkuussa huomasin olossani jotain kummallista. Minua yökötti, ja päätin tehdä raskaustestin. Se oli taas positiivinen, vaikka olimme olleet huolellisia kondomin kanssa. En voinut uskoa huonoa tuuriamme.

Kaiken lisäksi kohdusta löytyi ultrassa kaksi sykettä. Kaksoset!

Hetkellisesti mieleeni tuli, onko kyse enää vain tuurista vai onko meidän sittenkin tarkoitus saada lisää lapsia. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut hyvältä. Mieheni Mikon, 27, kanssa puhuessani muistin, miksi olimme päättäneet, että yksi lapsi riittäisi.

Raskaus keskeytettiin.

En ole ylpeä aborteista, mutta meille ne olivat oikea ratkaisu.

Haluan, että Jenelle saa kaiken huomioni eikä joudu jakamaan sitä kenenkään kanssa. Välillä saatan miettiä, että jääkö hän jostain paitsi ilman sisaruksia. Toisaalta ainoa lapsi saa olla paljon tekemisissä samanikäisten serkkujensa kanssa, joista on tullut hänelle kuin sisaruksia.

Tiedän myös, että yhden lapsen kanssa jaksan paremmin. Tuntuu, että jo yhdenkin lapsen äitinä olen kuolla huolesta. En uskalla kuvitellakaan, mitä se olisi useamman lapsen kanssa. Haluan, että mielenterveyteni pysyy hyvänä.

Olen harkinnut munasolujen luovuttamista

Myös taloudelliset syyt vaikuttavat päätökseen. Emme halua tehdä lapsia yli varojemme. Haluamme, että rahamme riittävät tarjoamaan Jenellelle esimerkiksi mieluisat harrastukset. Tulevaisuudessa aiomme matkustella paljon, ja yhden lapsen kanssa se on edullisempaa.

Mieheni tärkein syy yhteen lapseen on se, että hänen mielestään ei ole järkevää tehdä enempää lapsia tähän maailmaan.

Kukaan ei ole kysellyt, miten voimme olla varmoja, että yksi lapsi riittää meille. Läheisemmekin ovat kunnioittaneet valintaamme, eivätkä ole puuttuneet siihen. Tiedän, että emme tule katumaan päätöstämme.

Hiljattain laitatin itselleni viiden vuoden ehkäisykapselin, ja Mikko menee steriloitavaksi muutaman vuoden päästä, kun kolmenkymmenen vuoden ikäraja tulee täyteen.

Vaikka emme enää halua lisää lapsia, olisi hienoa auttaa jotakuta, jolla on vaikeuksia saada oma lapsi. Siksi olen harkinnut munasolujen luovuttamista.

Voi olla, että Jenelle alkaa jossain vaiheessa kysellä, miksei hänellä ole sisaruksia. Silloin kerromme hänelle, että halusimme vain hänet ja hän riittää meille.”

Jos Neo-poika jossain vaiheessa ei enää halua olla ainoa lapsi, Jessikan täytyy miettiä päätöstään uudelleen.

”Pystyisinkö rakastamaan toista lasta?”

Jessika Lehto, 23:

En ole oikeastaan ikinä haaveillut äitiydestä. Siksi oli järkytys, kun tulin raskaaksi 20-vuotiaana – ehkäisystä huolimatta. Olin seurustellut poikaystäväni kanssa vuoden, mutta asuimme eri paikkakunnilla.

”Tein kuusi raskaustestiä, enkä siltikään ollut uskoa tulosta todeksi. Itkin sokissa.”

Siihen aikaan kävin paljon juhlimassa kavereideni kanssa ja yhtenä viikonloppuna ihmettelin, miksi alkoholi ei maistunut. Maanantaiaamuna havahduin, että voisinko olla raskaana. Kävin ostamassa läjän raskaustestejä. Tein niitä kuusi, enkä siltikään ollut uskoa tulosta todeksi. Testi oli positiivinen. Itkin sokissa.

Poikaystävänikin oli järkyttynyt, mutta päätimme pian, että lapsi on tervetullut. Muutimme yhteen.

Raskausaika oli todella rankka niin henkisesti kuin fyysisestikin. Liitoskivut alkoivat vaivata aikaisessa vaiheessa, ja käveleminen sattui. Tuntui kurjalta maata kotona, kun kaikki kaverini jatkoivat juhlimista.

Pahinta oli kuitenkin oksentaminen. Mikään ei pysynyt sisällä. Jouduin jäämään kokin työstäni pois jo aikaisessa vaiheessa, koska oloni oli koko ajan heikko ja jouduin ravaamaan oksentamassa. Kerran menin tajuttomaksi ravintolan keittiössä.

Henkisesti raskainta oli jatkuva pelko keskenmenosta. Raskaus alkoi niin yllättäen, että en ehtinyt valmistautua siihen. Olin juonut alkoholia ja polttanut tupakkaa raskaudesta tietämättäni, joten pelkäsin, että se on aiheuttanut vahinkoa vauvalle. Itkin poikaystävälleni, että vauva kuolee.

43 % perheistä on yksilapsisia.

Pelkoa pahensi se, että en tuntenut vauvan liikkeitä, koska kohtuni oli kallistunut taaksepäin. Kävin monta kertaa sairaalassa tarkistuttamassa, että vauva on elossa.

Neuvolassa vakuuteltiin, että oksentaminen loppuisi raskausviikolla 12 tai viimeistään raskauden puoliväliin mennessä. Se loppui vasta synnytykseen.

Kun synnytys käynnistettiin, olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että vauva kuolee viimeistään silloin. Mielessäni olin jättänyt hänelle hyvästit. En muista synnytyksestä mitään.

Olen lukenut papereista, että ponnistin puolitoista tuntia, menetin paljon verta ja vauva autettiin ulos imukupilla. Kätilön mukaan menin niin sanottuun synnyttäjän kuplaan, jossa en ymmärtänyt mitään, mitä ympärilläni tapahtui. Se oli todella pelottava kokemus.

Kun toivuin synnytyksestä ja tajusin, että pystyn syömään oksentamatta, olin elämäni voimissa. Yhtäk­kiä minulla oli valtavasti energiaa.

”Onhan lapsella sisarus oltava?”

Neo oli helppo vauva, ja arki hänen kanssaan oli ihanaa. Varmaan nuoresta iästäni johtuen minulla riitti virtaa pienen vauvan yöheräilyistä huolimatta.

Vauvat ovat ihania, ja olisi mahtavaa saada kokea vauva-aika uudestaan. Kaikki sanovat, että aika kultaa muistot. Neo on nyt 2,5-vuotias, mutta minun tekee edelleen pahaa muistella kamalaa raskautta ja synnytystä. En missään nimessä halua kokea samaa uudestaan. Tosin nyt osaisin valmistautua paremmin.

Tunteeni ovat ristiriitaiset. Toisaalta mietin, onko oikein Neoa kohtaan jättää hänet ilman sisaruksia. Sekä minulla että poikaystävälläni, nykyisellä aviomiehelläni, on läheisiä siskoja ja veljiä.

Jotkut tuttumme kommentoivat jatkuvasti, että onhan lapsella sisarus oltava. Se on rasittavaa, koska mielestäni kenenkään ei pitäisi puuttua toisten valintoihin.

Kahden lapsen perhe tuntuu kuitenkin olevan ihanne. Olemme itsekin ajatelleet, että kaksi lasta voisi olla hyvä määrä.

Mutta pystyisinkö rakastamaan toista lasta yhtä paljon kuin Neoa? Nyt olen aina Neon saatavilla, joten en tiedä, kykenisinkö antamaan itsestäni kahdelle lapselle.

Jos Neo alkaisi jossain vaiheessa toivoa sisarusta, se voisi rohkaista minua uuteen raskauteen. Onneksi meillä ei ole kiire tehdä päätöksiä. Olemme vielä nuoria.”

Munakoisoni ja minä: Tämän vuoksi kannattaa olla ainoa lapsi

 

Kommentit

3 kommenttia
Avatar

No olipas älytön kommentti, ei kaikki ainokaiset todellakaan näin koe. Toki minäkin lapsena välillä kaipasin sisarusta ja myöhemminkin olen miettinyt, millainen veljeni/siskoni olisi voinut olla, mutta en missään nimessä voi sanoa, että en olisi saanut elää onnellista lapsuutta. Ja olen onnellinen nyt aikuisenakin. Lisäksi tiedän paljon sisaruksia, jotka eivät ole läheisiä keskenään ja lapsuudesta muistavat enimmäkseen tappelut sisarensa kanssa, esimerkiksi mieheni ja hänen veljensä suhde on aika ongelmallinen.

Avatar

Marialle tiedoksi, toinen lapsi on hyvinkin mahdollinen, jos munasarjat ovat tallessa. IVF+alkiodiagnostiikka, tällä kombolla saa lapsen, jonka geenit on tutkittu jo ennen raskauden alkua, eikä tarvitse raskausaikana miettiä onko lapsi terve vai ei. Itsekin sain juuri tällä tavalla terveen lapsen.

Avatar

Olen perheeni ainoa lapsi. Olin lapsena kateellinen kavereille, minulla ei ollut kotona leikkikaveria (huonot ilmat ja loma-ajat vei kaverit pitkiksi ajoiksi pois). Teininä ei ollut sisarusta joka puolustaa ja näin aikuisena omilla lapsillani ei ole serkkuja puoleltani. Nyt minulla ei ole sisarusta, jolta pyytää hoitoapua, ei ollut kummiksi pyytää lähestä sukulaista.

Voin sanoa, että ainokainen lapsi ei ole onnellinen missään iässä. Ainoana lapsen olo vaikuttaa elämiseen koko eliniän. Mitä, jos lapsen vanhemmat ja isovanhemmat kuolee, lapsi jää ihan yksin.

Omasta kokemuksesta sanon, ehdottomasti oltava vähintään yksi sisarus. Jo pelkästään lapsen itsensä takia. Ainoana oleminen ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista, kuten monet luulee.

Jos haluatte lapselle onnellisen lapsuuden, suokaa hänelle sisarus. Tinkikää omista mieltymyksistä. Ajatelkaa esikoistanne. Aikuisen leikkikaverina oleminen ei korvaa toista lasta lapselle.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä