Päivi ja Esa menettivät kaksosvauvansa: ”Synnytyksen jälkeen olo oli tyhjä”
Turenkilaisen rivitalon päätyhuoneistossa on hiljaista. Jos Päivin ja Esan kevät olisi sujunut niin kuin piti, kodissa elettäisiin nyt vauvantuoksuista arkea. Viime toukokuuksi odotetut kaksosvauvat kiirehtivät kuitenkin maailmaan jo tammikuussa.
Syksyllä 2002 Päivi Kärkkäinen pyysi avomiestään Esa Lehtoa miettimään, milloin tämä olisi valmis perheenlisäykseen. Päivin oma mieli oli taipunut lasten suuntaan jo paljon aikaisemmin. Esa hautoi ajatusta puoli vuotta, ja sen jälkeen pariskunta alkoi yrittää lasta.
Päivin hormonitoimintaa vauhditettiin Clomifen-kuurilla. Munasolujen irtoamista helpottava lääke poltteli ja tuntui tukalalta, mutta raskaus lähti alulle yllättävän nopeasti.
Ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa kävi ilmi, että kohdussa oli kaksi vauvanalkua.
Päivi pohdiskeli pärjäämistään ja kaksosraskauden riskejä, selasi kirjoja ja surffaili netissä. Esa suhtautui uutiseen luontevammin; hän oli usein ajatellutkin esikoisensa kaksosiksi. Rakenneultran hyvien uutisten jälkeen myös Päivi uskalsi suhtautua luottavaisesti tulevaan. Kesän korvalla perheeseen olisi määrä syntyä tyttö ja poika.
Odotus sujui mainiosti, vaikka Päiviä vaivasivat tiheät harjoitussupistukset ja kiusalliset selkäkivut. Raskausviikon 20 tienoilla Päivi ja Esa alkoivat pikkuhiljaa hankkia vauvoille varusteita. Kotiin kannettiin hoitopöytä, ja vaatevarastot alkoivat kasvaa. Päivi oli selkäkipujensa vuoksi sopinut jäävänsä hyvissä ajoin äitiysvapaalle töistään Mannerheimin Lastensuojeluliitossa. Viimeiset vauvamuskarit tammikuun puolivälissä tekivät jo tiukkaa.
Viimeisen työpäivänsä iltana, raskausviikolla 22+1, Päivi tunsi olonsa huonoksi. Selkäkivut tuntuivat entistä ikävimmiltä, supistukset tihenivät, ja vessassa Päivi huomasi vuotavansa vähän verta.
Aihetta huoleen
Seuraavana aamuna Päivi oli yhä kivulloinen, ja verinen vuoto jatkui. Kanta-Hämeen keskussairaalan äitiyspoliklinikalta häntä patistettiin tulemaan heti tarkastettavaksi. Päivi soitti Esalle töihin. Mies ajoi perhefirman linja-auton tienpieleen, hälytti paikalle varakuskin ja lähti Päivin tueksi.
– Päivi oli tosi kipeänä. Supistukset olivat aika napakoita, ja tilannetta oli kurja katsoa vierestä. Pidin Päiviä kädestä ja koetin rauhoitella häntä. Siinä vaiheessa kumpikin meistä vielä ajatteli, että kohta lähdettäisiin takaisin kotiin, Esa muistelee.
Päivin supistuksia yritettiin rauhoittaa suonensisäisillä lääkkeillä, mutta lääkäri varoitti jo toisestakin mahdollisuudesta. Pariskunnalle kerrottiin, että mikäli vauvat lähtisivät syntymään, edessä olisi siirto Tampereen yliopistolliseen sairaalaan, jossa keskosia olisi paremmat mahdollisuudet hoitaa.
– Olin vakuuttunut siitä, että supistukset saataisiin aisoihin lääkkeillä. Myös puheet Tampereelle lähtemisestä kuulostivat lohdullisilta. Uskoin, että siellä lapsilla olisi hyvät selviytymismahdollisuudet, Päivi kertoo.
Kova koti-ikävä
Päivi ja Esa viettivät viikonlopun Hämeenlinnassa sairaalan synnytysosaston perhehuoneessa. Levossa supistelu rauhoittui hiukan, mutta lääkärit kertoivat tilanteen olevan vakava. Vauvat oli arvioitu vain puolen kilon painoisiksi, ja jos he syntyisivät nyt, heillä olisi mahdollisuuksia selviytyä hengissä. Päivistä ja Esasta tilanne tuntui epätodelliselta: hehän olivat tulleet tarkastukseen vain varmuuden vuoksi.
Pikkuhiljaa Päivin poltot alkoivat laantua ja kohdun tilanne näytti rauhoittuvan. Hänet siirrettiin synnyttäneitten osastolle lepäämään, ja Esa joutui lähtemään kotiin.
– Kun Päivi jäi osastolle ja tulin ensimmäistä kertaa yksin kotiin, romahdin. Epätietoisuus Päivin ja vauvojen voinnista kalvoi koko ajan, Esa kertoo.
Tekstiviestit ja puhelut risteilivät kodin ja sairaalan välillä. Ehdottomaan vuodelepoon määrätty Päivi odotti kovasti kotiin pääsyä. Samalla osastolla oli vastasynnyttäneitä äitejä vauvoineen. Omista vauvoistaan huolta kantava Päivi kuunteli hentoja vauvanparkuja myöhään yöhön.
– Keskityin suunnittelemaan kotielämää. Mietin, miten neuloisin vauvanvaatteita ja pitäisin
hyvää huolta sekä omasta voinnistani että vauvojeni voinnista.
Lääkäri kertoi, että Päivin olisi oltava sairaalatarkkailussa ainakin raskausviikolle 24 asti. Vauvojen keuhkoja alettaisiin kypsyttää kortisonipiikeillä, ja kohdunsuun tilannetta tarkkailtaisiin jatkuvasti. Vähin erin Päivin oli hyväksyttävä ajatus mahdollisesti viikkojenkin mittaisesta sairaalalevosta.
Synnytys käynnistyy
Päivin unet sairaalassa olivat täynnä ahdistusta ja pelkoja. Vatsassa möyrivät vilkkaat vauvat antoivat kuitenkin toivoa. Kolmantena sairaala-aamuna kohdunsuun todettiin lääkärintarkastuksessa olevan sormelle auki. Illalla tapahtui ratkaiseva käänne pahempaan: synnytys käynnistyi.
– Oloni oli tukala. Jalat eivät tahtoneet kantaa, ja tuntui siltä kuin maha olisi tipahtamassa irti. Vessassa käydessäni huomasin limatulpan irronneen ja tunsin, että lapset pyrkivät ulos, Päivi kertoo.
Lääkäri totesi kohdunsuun auenneen kymmeneen senttiin. Päivin selkäsäryt olivatkin olleet avaavia supistuksia. Oli päästävä vauhdilla Tampereelle.
– Ambulanssista koetin saada yhteyttä jääkiekkotreeneissä olevaan Esaan. Tilanne tuntui edelleen epätodelliselta, mielestäni en vieläkään ollut lähdössä synnyttämään. Järkeilin lääketokkurassa, että kun supistukset saatiin edelliskerrallakin lakkaamaan, sama onnistuisi nytkin.
Ambulanssin mukana kulkeneet sairaanhoitajat ja lastenlääkäri olivat kuitenkin täydessä valmiudessa, ja keskoskaapit otettiin matkalle mukaan.
– Treenien loputtua luin pukukopissa tekstiviestin: ”Meinaa syntyä! Tule Tampereelle pian!” Matkalla soitin Päiville, joka kuulosti hyvin rauhalliselta. Päättelin siitä, etteivät asiat sittenkään ole niin pahasti. Hetken puhuttuamme tajusin Päivin olevan vahvasti lääkkeissä. Hän ei selvästikään pystynyt arvioimaan tilannetta kunnolla. Taisin ajaa Tampereelle aika vauhdilla, Esa kertoo.
Päivi ei halunnut synnyttää
Keskiyöllä ambulanssi saapui Tampereelle Esa kintereillään.
– Meille todettiin melkein heti, ettei vauvojen pelastamiseksi olisi mitään tehtävissä. Tilanne muuttui kuin pahaksi uneksi. En suostunut ymmärtämään, että tulisimme menettämään kaksoset, Päivi kertoo.
– Hoitajien kysyessä nimiä hätäkastetta varten muistin joskus ajatelleeni Akselia ja Elinaa. Mekaanisesti mainitsin ne kirjattaviksi papereihin.
Synnytyshuoneessa Päivi pinnisteli pitääkseen vauvat sisällään, vaikka lääkärit ja hoitajat pyysivät ja lopulta vaativat häntä ponnistamaan.
– En tuntenut supistuksia. Olin aivan turta. Revin epätoivoissani tippajohdot ja vauvojen päissä kiinni olevat anturit irti. Raivosta sokeana koetin kaikin voimin estää lapsia syntymästä.
– Lopulta minua pideltiin kiinni kuuden ihmisen voimin ja jalkani sidottiin tukiin kiinni. Muistan yrittäneeni hengittää mahdollisimman rauhallisesti ja pinnistää lantionpohjalihaksilla vastaan. Kivusta ja surusta sekaisin kuvittelin toimivani lasten edun mukaisesti, Päivi kertoo hiljaa.
Kolmen aikaan yöllä monitori näytti, että tyttövauvan sydänäänet alkoivat hiipua. Päivi kuuli kuin unen läpi, miten hoitajat sopivat vievänsä vauvan heti pois huoneesta. Sikiökalvot puhkaistiin, ja lapsivesi lirahti lattialle. Liki viiden tunnin vastaanpinnistelyn jälkeen Päivi päätti viimein antaa periksi.
Akseli eli tunnin
Vaikka Päivi oli tilanteen keskiössä, ei Esan tuska ollut yhtään pienempi. Myös hän joutui katsomaan, kuinka hartaasti odotetut pienokaiset menehtyivät. Hän yritti kuitenkin parhaansa mukaan olla vaimonsa tukena.
– Päätin jo alkuillasta, että koetan pysyä rauhallisena. Silloin olisin Päiville parhaana apuna.
– Kun tyttövauva syntyi ensimmäisenä, tiesin hänet heti kuolleeksi. Poika syntyi viiden minuutin kuluttua, ja hänkin oli vain vaivoin elossa. Hänet vietiin hoidettavaksi. Yö oli helvetillinen. Ei sellaista toivoisi kenellekään, Esa kertoo.
– Synnytyksen jälkeen olo oli tyhjä, Päivi sanoo.
– Lapset vietiin pois, ja me jäimme Esan kanssa kahden. Söimme vähän aamupalaa ja itkimme. Viereisessä synnytyshuoneessa jonkun toisen perheen vastasyntynyt parkaisi ensimmäisen huutonsa.
Aamukuudelta pikkuruiset vauvat tuotiin vanhempiensa luokse. Molemmat olivat menehtyneet.
Elina painoi 515 grammaa ja Akseli 525 grammaa. Lapset näyttivät levollisilta kapaloissaan.
– Yllätyin, kun luin papereista pojan eläneen melkein tunnin. Jälkeenpäin mietin, olisinko halunnut nähdä hänet elävänä, mutta ei minusta olisi ollut mihinkään lähtemään. Loppujen lopuksi on varmaan parasta, etten nähnyt vauvaa silloin, Päivi miettii.
– Oman toipumisemme kannalta on tärkeää, että ihmiset ympärillämme tietävät, mitä meille on tapahtunut, sanovat Päivi, 26, ja Esa, 28.
Surutyöhön myös omaa rauhaa
Pian synnytyksen jälkeen Esa ja Päivi sopivat sairaalapastorin kanssa lasten siunaamisesta pienessä tilaisuudessa läheisten kesken. Kun kotikuntaan valmistuu uurnalehto, kaksoset lasketaan sinne yhteisessä uurnassa.
Traumaattista synnytystään Päivi ja Esa kävivät sairaalassa läpi hyvin pikaisesti psykologin kanssa, mutta muuten jälkihoito on jäänyt pariskunnan omalle kontolle.
Syytä Päivin synnytyksen käynnistymiseen ennenaikaisesti ei ole saatu selville.
Odotusaikana otetut tulehduskokeet olivat kaikki puhtaita.
– Voivottelu tai katkeraksi ryhtyminen ei tuo lapsia takaisin. Emme ole syytelleet itseämme tai toisiamme. Eniten toivon sitä, että pystymme myös jatkossa puhumaan tästä keskenämme, Esa sanoo.
Ystävät ja sukulaiset ovat olleet toipumisessa suurena apuna, mutta Päivi kertoo arvostavansa
myös rauhaa käsitellä asiaa yksin.
– Kirjoitin tapahtumista pitkän kirjeen, jonka lähetin läheisilleni. Oman toipumisemme kannalta on tärkeää, että ihmiset ympärillämme tietävät, mitä meille on tapahtunut, Päivi toteaa.
– Muutama päivä synnytyksen jälkeen eräs puolituttu taputti kaupassa vatsaani ja kysyi, kuinka vauvat voivat. Romahdin silloin täysin, enkä halua joutua vastaavaan tilanteeseen enää koskaan.
Varovaisia vauvatoiveita
Esan ja Päivin surutyö on päässyt siihen vaiheeseen, että uusi vauva on perheeseen tervetullut omassa aikataulussaan. Molemmille on selvää ja tärkeää se, etteivät mahdolliset tulevat lapset tule täyttämään esikoisvauvojen paikkaa mutta eivät myöskään joudu kantamaan menetyksen surua vanhempiensa puolesta.
Päivi toteaa, että sellaista ei voi kaivata, mitä ei koskaan ollut olemassakaan.
– Emme ehtineet kokea tavallista arkea Akselin ja Elinan kanssa. He tulevat aina olemaan meidän enkelivauvamme, Päivi sanoo.
– Haluan kuitenkin uskoa veljeni pojan sanoihin. Kuultuaan tapahtuneesta tämä kolmivuotias totesi lohdullisesti, että: ”Vielä niitä tulee toisenlaisiakin vauvoja.”
Menetyksen läpikäyminen ei pääty vielä aikoihin, eikä sitä edes kiirehditä. Tällä hetkellä tärkeintä on se, että parisuhde kantaa sekä Päiviä että Esaa vankemmin kuin koskaan.
Jaa oma kokemuksesi