Vanhemmuus 07.07.2019 Päivitetty 13.08.2019

3 koskettavaa tarinaa äitien yksinäisyydestä: ”Sanoisipa joku joskus, että sinulla on kiva lapsi!”

Kun päivästä toiseen hiplaa kännykkää, pyyhkii pöytää ja tuijottaa ikkunasta, se käy äkkiä tylsäksi. Joka kolmas kokee vanhempainvapaalla yksinäisyyttä, koska ei löydä seuraa. Kolme äitiä kertoo, miten yksinäisyydestä selviää.

Teksti
Elina Teerijoki
Kuvat
Suvi Elo / Otavamedia
5 kommenttia

”Tuijotin vain ikkunasta ulos”

Kun Isabella Drischenko, 24, alkoi odottaa esikoistaan, edessä oli muutto. Jyväskylästä kotoisin oleva Isabella asui ja työskenteli Tampereella, mutta hänen miehensä työt olivat Turun lähellä Tarvasjoella, pienellä maalaispaikkakunnalla.

– Tampereella minulla oli paljon menoja. Tunsin ihmisiä ja töissä tutustuin uusiin. Kävin usein leffassa tai kavereilla, Isabella kertoo.

Isabella ei ajatellut ennen muuttoa, että maalla olisi erilaista. Hän oli suunnitellut olevansa kotona vauvan syntymään saakka, mutta päivät kävivät pitkiksi. Mies oli töissä.

– Kaipasin todella paljon kaveria kahvitteluihin ja kyläilyihin. Kasvokkain tapaaminen ja jutteleminen olisi ollut tosi tärkeää. Usein istuin vain ja katselin ulos ikkunasta. Kylällä ei edes liikkunut ketään, ja kaipasin kaupungin ihmispaljoutta.

Isabella siivosi päivät pitkät, katseli kelloa ja miestä kotiin odotellessaan leipoi melkein joka päivä. Hän etsi kavereita myös paikallisten Facebook-ryhmien kautta, mutta hengenheimolaista ei löytynyt.

Lopulta hän hakeutui keikkatyöhön palvelutaloon ja löysi sieltä saman-ikäisen hoitajan, josta oli seuraa.

Kun nyt yksivuotias Miio syntyi, Isabella sai postissa kutsun kunnan järjestämään äiti-vauvaryhmään ja päätti osallistua tapaamisiin. Ryhmässä oli vain kuusi äitiä, ja se kokoontui kahdeksan kertaa.

– Sieltä löysin samanhenkisiä, eri-ikäisiä ihmisiä. Ryhmästä tuli minulle henkireikä, ja viikottainen säännöllinen tapaaminen auttoi tutustumaan muihin. Tapaamisten jälkeen olemme pitäneet yhteyttä WhatsAppissa ja koettaneet tavatakin aina välillä, Isabella kertoo.

Isabellan yksinäisyydessä oli enimmäkseen kysymys siitä, että elämä muuttui yllättäen ja uuteen tilanteeseen sopeutuminen kesti aikansa. Tällä hetkellä Miion hoito, työt ja opiskelu täyttävät päivät niin, ettei ystävyyssuhteille enää löytyisikään yhtä paljon aikaa.

– Kun muutimme Tarvasjoelle, minun oli pakko oppia olemaan yksin. Olin aina tarvinnut ympärilleni seuraa. Nykyisin olen hyväksynyt yksinolon.

Hän kannustaa muita etsimään ystäviä sosiaalisen median kautta, vaikka se tuntuisikin hassulta.

– Minua hävetti etsiä Facebookista kavereita ja toivoin, ettei kukaan tuttu huomaisi sitä. Vaikka itse en löytänyt sieltä ystäviä, uskon, että sieltä voisi löytää seuraa. Ja ehdottomasti suosittelen lähtemään äiti-vauvaryhmiin mukaan, Isabella sanoo.

äitien yksinäisyys

Satu Sandell on ollut paljon kahdestaan Tomin kanssa, ensin hoitovapaalla ja sitten opintovapaalla.

Erityislapsen äiti jätettiin yksin

Satu Sandellin vauvasta kasvoi pikkupoika, joka poikkeaa ikätovereistaan. Sen seurauksena puhelin lakkasi soimasta ja vieraat käymästä.

5-vuotiaalla Tomilla ei ole selvää diagnoosia, mutta hänellä on ainakin kielenkehityksen viivästymä, aistiyli- ja aliherkkyyksiä sekä tunne-elämän voimakasta aaltoilua. Vilkkaan pojan käytös ei vastaa ikätasoa.

– Tomi saattaa raivostua ja potkia roskista bussipysäkillä, jos ei jaksa odottaa. Ihmiset reagoivat siihen vahvasti, Satu kertoo.

Äitikavereita Sadulla ei ole, sillä poikkeavasti käyttäytyvää lasta vierastetaan. Riehakkaan pojan tulo tyhjentää leikkipuiston; Sadusta näyttää, etteivät toiset anna lastensa leikkiä Tomin kanssa. Perhekerhossa annettiin ymmärtää, ettei perhe ole tervetullut, ja sukulaisillekin rasavillin vierailu on liikaa. Eräs sukulainen totesi, että kuinka voi olla noin kamala lapsi.

Satu tuntee usein itsensä yksinäiseksi. Hän on ollut paljon kahdestaan Tomin kanssa: ensin kolme vuotta hoitovapaalla töistään, sitten vielä kaksi vuotta opintovapaalla.

– Olen sosiaalinen ihminen ja varsinkin kotiäitiaikana koin yksinäisyyttä. Olisi kiva saada vanhoilta ystäviltä edes joku selitys, miksi soittelu lakkasi.

Satu kaipaisi kuuntelijaa voidakseen puhua lapsensa asioista ja myös aikuista seuraa, jonka kanssa viettää aikaa ajattelematta lapsen asioita. Kuntoutus- ja tutkimuskäynnit vievät energiaa; Satu laski, että yhdessä kuussa niitä oli viisitoista. Sellaisen jälkeen ei jaksa enää olla itse aktiivinen.

– Joskus tuntuu, että olen myös yksin taistelemassa yhteiskuntaa vastaan. Erityislapsen kanssa on paljon byrokratiaa.

Neuvola ohjasi hänet Mannerheimin Lastensuojeluliiton perhekummitoimintaan, jonka kautta on löytynyt jo kaksi tukihenkilöä. Varsinkin ensimmäisen kanssa synkkasi hyvin, mutta projektin päätyttyä yhteyttä ei ole ehditty pitää.

Tomi on silloin tällöin isänsä kanssa. Silloin Satu voi tehdä viikonlopputöitä, harrastaa tai osallistua vaikka ruoanlaittokurssille. Hänelle on tärkeää lähteä välillä pois kotoa. Yksin jää helposti vatvomaan asioita.

– Sanoisipa joku joskus, että onpa kiva lapsi. Näen itse lapseni iloisena, sosiaalisena ja empaattisena tyyppinä, jolla vain on pettymyksen sietämisessä vielä opeteltavaa.

äitien yksinäisyys

Noora Luokkanen on huomannut, että se, miltä yksinäisyys tuntuu, riippuu mielialasta.

”Sikamasispäivänä some auttaa”

Noora Luokkasen, 26, miehellä on unelma kasvattaa yritystään. Käytännössä se tarkoittaa, että Noora on paljosta vastuussa: hän hoitaa yksin kodin sekä tyttäret Linnean, 2, ja puolivuotiaan Minean.

– Mies on aina ollut kova tekemään töitä. Kun Linnea oli vauva, hän saattoi mennä aamulla ennen seitsemää töihin ja palata kotiin iltayhdentoista jälkeen. Emme joka päivä edes nähneet toisiamme hereillä.

Erityisen hankalaa oli, kun Noora odotti Mineaa. Raskausaika oli vaikea oksenteluineen, ja mies remontoi töiden jälkeen rintamamiestaloa, perheen tulevaa kotia.

– Ymmärrän, että töitä pitää tehdä, jotta saa rahaa. Mieheni ei tee ylitöitä itsekkäistä syistä vaan siksi, että minä voisin olla lastemme kanssa kotona.

Vaikein hetki on iltapäivällä, kun Noora on jo väsynyt, ja lapsille pitäisi laittaa ruokaa. Silloin hän kaipaisi toisen aikuisen seuraa.

Nooran lapsuudenperhe on perheen elämässä mukana, ja jos Noora kaipaa seuraa, hän soittaa usein siskolleen. Äitikavereita ei ole lähellä. Heitä kyllä löytyisi Raision kokoisesta kaupungista, mutta lasten kanssa lähteminen tuntuu vaikealta.

– Linnea on vilkas ja kaipaa fyysistä toimintaa, ja nyt hän myös vierastaa vahvasti. Perhekahvilat, joissa askarrellaan, eivät ole meidän juttumme. En lähde sinne kinaamaan hänen kanssaan siitä, että askarrellaanko nyt vai ei.

Myös aikataulujen sovittelu on Noorasta haastavaa. Kerhot ovat väärään aikaan perheen rytmiin nähden, ja kun Noora tulee tyttöjen kanssa aamupäivällä leikkipuistoon, on toisilla jo lounasaika käsillä. Hän on huomannut, että usein on helpompi sopia tapaaminen pitkän ajan päähän kuin tylsänä päivänä päättää, että nyt lähdenkin tästä lasten kanssa johonkin.

Noora on oivaltanut, että yksinäisyyden tunne on kiinni omasta mielialasta. Kun on muuten hyvä olla, omassa kuplassa viihtyy, mutta jos väsymys ja rästihommat kasaantuvat, yksinäisyydessä alkaa rypeä.

– Sikamasispäivänä sosiaalinen media auttaa, mutta ei sielläkään rajattomasti voi olla.

Hän on etsinyt äitiseuraa esimerkiksi Facebook-ryhmistä. Ennen toista raskauttaan Noora kävi porrastreffeillä, joissa yhdistettiin kuntoilu ja yhdessäolo.

Kotityöt ja kodin kunnossapito ovat Nooralle tärkeitä. Joskus hän miettii, voisiko päästää vähän irti niistä ja saada siten enemmän aikaa.

– Toisaalta rauhassa siivoaminen rentouttaa. Järjestys ja kauneus kotona tuo minulle hyvää oloa.

Juttu julkaistiin ensimmäisen kerran 21.6.2018.

Kommentit (5)

Entä ne, jotka oikeasti on yksin? Yhtä lukuunottamatta kahdella oli kavereita tai sukulaisia, jotka asuivat vaan kauempana/saivat uusia ystäviä ja tietysti, oma mies. On OIKEASTI yksinäisiä, joilla ei ole kuin lapsi. Yhteiskuntaa ei kiinnosta auttaa, kun käy töissä, eikä elä tuilla. Työssäkäyvän, pienipalkkaisen yksinhuoltajan asiat ei kiinnosta ketään ja apua ei saa, vaikka kuinka väsyttää, on rankkaa, eikä tahdo pärjätä taloudellisesti. Olkaa kiitollisia miehistänne ja tukiverkostoistanne, meillä ei kaikilla ole ainoatakaan ihmistä, johon turvautua.

Varmasti enemmän tai vähemmän tuttu juttu pienten lasten äideille, varsinkin juuri äitiyslomalla ja hoitovapaalla oleville. Elämä muuttuu niin paljon ja monelle on kova paikka miten se elämä tuntuu kaventuvan pahina päivinä hiekkalaatikon kokoiseksi.

Neuvot ”nauti noista hetkistä, joskus vielä kaipaat ja muistelet niitä haikeudella” eivät kyllä tilanteessa kuin naurata, mutta tottahan se on.

Jutussa ei mielestäni ollut varsinaisesti kaverittomia kuin yksi äideistä. Kaikilla oli myös mies, työt tai opiskelut odottamassa. Eli aika blaa. Minua kiinnostaisi enemmän artikkeli totaaliyksinhuoltajista jossain oikeasti syrjässä ja heidän plus lapsen/lasten pärjäämisestä.

Muistan kyllä tuon tunteen ja se oli kaikkein kurjinta kotiäiti-vuosina . Onneksi kaikesta aina selviää, lapset kasvaa pääsee töihin ja oma aika lisääntyy. Kaikki empatiat täältä!

Ei millään pahalla…mutta eikö ENNEN lapsen hankkimista kannattaisi miettiä minkäläinen omasta elämästä tulee lapsen kanssa…ja sitten päättää haluaako sitä vai onko hankkimatta lapsia.

Itse en ole milloinkaan halunnut lasta, joten eipä ole tuollaisia ongelmia. Yksin kyllä viihdyn hyvin. Jos lapsen hankkii kannattaa se synnyttää sektiolla, muutoin elämä on hyvinkin helposti pilalla.

flower77

Tänäpäivänä niin monet muutkin kokevat yksinäisyyttä kun äidit…, tästä aiheesta pitäisi enemmän nostaa ääntä…ja keksiä niitä keinoja. Ihmiset näpläilevät sitä kännykkää ihan liian paljon sen sijaan voisi soittaa ystävälle ja jutella.tai mennä kylään. Maalaisjärki on unohtunut.

Vastaa käyttäjälle maaria77 Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X