Onnela-näyttelijä Elena Leeve: ”On sanottava ääneen, jos tarvitsee lepoa”

Kun näyttelijämies Jussi Nikkilä on viikot toisella paikkakunnalla, Elena Leevellä on vastuu perheen arjesta. Kiireestä hän ei pidä, mutta syyllistyy välillä hoputtamaan lapsia – vaikka siitä ei mitään hyötyä olekaan.

Teksti Piia Sainio
Elena Leeve
Kahden lapsen äiti Elena Leeve ottaa välillä aikaa myös itselleen. © Sampo Korhonen/Otavamedia

Näytteleminen ja teatterin tekeminen ovat Elena Leeven intohimoja. Hänen arjessaan työ ja vapaa-aika eivät asetu vastakkain vaan limittyvät toisiinsa.

Teatteri on läsnä myös kotona: työasioita tulee ruodittua miehen, näyttelijä Jussi Nikkilän kanssa. Nyt pariskunta on kuitenkin uuden edessä.

– Jussi on viikot Turussa, koska Hamletin harjoitukset ovat meneillään. Minulla taas on esityksiä täällä Helsingissä.

Elena nousee useana iltana viikossa Kansallisteatterin lavalle. Hän on Paavo Westerbergin ohjaaman Kolmen sisaren Olga. Turkuun Westerberg taas ohjaa Hamletia, jonka pääosa on Jussilla. Ensi-ilta on helmikuun puolivälissä, ja nyt alkuvuodesta harjoitukset ovat kiihkeimmillään.

Kotiin pitää järjestää esitysilloiksi hoitaja kolmivuotiaalle Onnille ja viisivuotiaalle Varpulle. Apuna ovat ainakin oma äiti ja anoppi.

– Onhan tätä sumplittu. Esitykset painottuvat kuitenkin viikonloppuihin, ja se helpottaa tietenkin.

Muutosta pehmentävät myös oivallukset, joita Elena on tehnyt vanhemmuudesta. Pienillä teoilla voi vaikuttaa siihen, että koko perhe voi paremmin.

1. Epämukava olo on merkki jostain

”Jos jokin asia toistuvasti häiritsee minua esimerkiksi lavalla harjoituksissa, sanon sen ääneen. Olen oivaltanut, että minun ei välttämättä tarvitse tietää, mitä asialle pitäisi tehdä. Riittää, kun tuon sen esille. Siten pulmaan on mahdollista löytää ratkaisu, vaikka sitten myöhemmin.

Pitää luottaa keskusteluun.

Samoin ajattelen teatterin ulkopuolella. On sanottava ääneen, jos tarvitsee lepoa. Itseään ei kannata vetää liian tiukille, koska se ei ole hyvä asia lastenkaan kannalta.

Jos olen aina se, joka hakee tai tekee, pinna kiristyy. Olen huonolla tuulella. Minulle tulee tarve vetäytyä omiin oloihin.

Oman ajan saaminen vaatii sovittelua. Sekä miehelläni että minulla on epäsäännöllinen työ, ja monesti työkuviot ratkeavat vasta viime hetkellä. Meillä on onneksi hyvä tukiverkko ja päiväkoti, muutenhan tähän ei pystyisi.

Jokainen työviikko on erilainen. Merkkaamme menot yhteiseen kalenteriin, mutta joskus tulee silti yllätyksiä. Kalenteriin saattaa ilmaantua haalealla merkintä ’ilta poissa’. Sitten ihmetellään, että mikäs se tämä on.

Samassa teatteriproduktiossa emme ole useasti olleet. Kokeilimme sitä kerran silloin, kun meillä oli vasta yksi lapsi. Olimme mukana Jälkeenjäävät-näytelmässä Q-teatterissa. Harjoitusten aikaan piti järjestää lapselle hoitaja neljänä tai viitenä iltana viikossa. Ainakaan vielä ei ole se hetki, että haluaisimme tehdä sen uudestaan. Toki sumplittavaa riittää myös siinä, kun huidellaan eri puolilla.”

2. Omaa aikaa myös lasten kanssa

”Kollegani Anna-Maija Tuokon kanssa on ollut puhetta, että kannattaisi käyttää ruokakassipalveluita arjen helpottamiseksi. Mutta se on asia, jota en ole vielä saanut aikaiseksi edistää.

Kun olen hakenut lapset ja menemme kotiin, niin toki siellä on kotitöitä – mutta välillä haluan vain lojua lasten kanssa. Tykkäämme lököillä yhdessä sohvalla.

Syksyllä esikoisella oli yksi harrastus: jumppa kerran viikossa. Nyt hän aloittaa tanssitunnit. On varmaankin lapsikohtaista, miten paljon harrastuksia tarvitsee.

Me käymme usein uimassa uimahallissa koko perhe, melkein joka viikonloppu. Siitä on tullut tosi kiva yhteinen juttu. Toinen ottaa toisen lapsen pukuhuoneeseen ja toinen toisen, lapset ovat riemuissaan siitä.

Heistä on tullut hyviä saunojia. Enää he eivät ole niin pieniä, että konttailisivat lattialla ja söisivät hiuksia sieltä. Heille voi antaa vesipullon ja pyytää istumaan paikallaan. Samalla pystyn jopa ihan vähän itsekin rentoutumaan.

Nykyään minun ei ole pakko uida kilometriä. Nautin saunan lämmöstä, jos pääsen yksin uimahalliin.

Ennen lapsia harrastin uimista. Nykyään minun ei ole pakko uida kilometriä, vaan nautin enemmän saunan lämmöstä, jos pääsen yksin uimahalliin. Ja jos olemme molemmat lasten kanssa uimassa, pääsemme kumpikin uimaan altaan pari kertaa päästä päähän.

Voimanlähteeni on aina ollut yksinolo, ihan pienestä saakka. Nyt se on kortilla, ja siksi se on erityinen voimavara. Omaa aikaa saan, kun käyn joogassa. Siellä pää tyhjenee ja kehoon laskeutuu rauha. Kiireisenä aikana käyn joogassa vain kerran viikossa, mutta sekin riittää. Yhteiseen kalenteriin olen merkinnyt joogan joka sunnuntaille, ja siitä olen pitänyt kiinni.

Olen huomannut, että omaa aikaa voi tietyllä tavalla saada lastenkin kanssa. Kotona se ei onnistu, mutta vapaapäivänä saatamme lähteä vaikkapa rantaan juoksentelemaan. Se on rentouttavaa meille kaikille. Ne hetket lasten kanssa ovat ihania.”

3. Onko oikeasti kiire?

”Jos kiire on vain hetkellistä, saan siitä energiaa. Jos se on vallitseva olosuhde, alan läähättää itselleni epämukavalla tavalla.

En pidä aamuista, jolloin hoputan lapsia enkä edes itsekään ymmärrä, miksi olen niin kireänä. Siirtymävaiheet ovat tällä hetkellä etenkin kuopukselle vaikeita, ja aamulähdöt aiheuttavat hikoilua.

Ei asioita voi nopeuttaa hokemalla, että nyt on kiire, ollaan taas myöhässä, tulkaa nyt.

Hoputan ja hoen kiirettä edelleen, mutta yritän opetella pysähtymään ja miettimään, onko oikeasti kiire. Johtuuko kiire ehkä siitä, että olen ihan itse tehnyt liian tiukan aikataulun?

Tukka putkella meneminen ei ole minun juttuni. Kiireessä helposti unohdan, mitkä asiat ovat tärkeitä ja pikkuasioista tulee jättiläisen kokoisia. Mittasuhteet katoavat.

Minulle on tärkeää hahmottaa, missä olen. Kiireessä se ei ole minulle selvää, en tiedä, missä menen ja mitä oikeasti koen.

Hoputtamisen sijaan olen yrittänyt houkutella lapsia pukemaan nopeammin. Sanon vaikkapa, että katsotaan, näkyykö ulkona lakaisukonetta, tai että voidaan matkalla antaa tipuille leivänmuruja.”

4. Luovuus asuu työpaikalla

”Töissä teatteritreeneissä minulla on aikaa. Siellä ei ole kiire. Enkä siellä juuri ajattele lapsia.

Aamulla ennen töihin menoa kotona saattaa olla vaikka mitä sählinkiä, mutta sitten harjoituksissa olo on luottavainen ja turvallinen.

Ohjaaja luo ilmapiirin, joka harjoituksissa on. Siksi minulle on todella tärkeää, että voin valita, millaista teatteria teen ja keiden kanssa.

Kun minulla on töissä tilaa ja hyvä olla, se on paikka luovuudelle. Kun pääsen toteuttamaan itseäni tässä ammatissa, minulla on hyvä ja rento olo myös kotona. Silloin olen läsnä.”

5. Pyydä vain apua

”Minulla on kaksoissisko, Emmi, joka on myös lapsilleni todella rakas. Hän osaa olla lasten kanssa aivan valloittava. Hän on oma itsensä, leikkisä ja suora, eikä hän yritä miellyttää ketään. Lapset aistivat sen.

Siskoltani en pysty piilottamaan mitään. Hän tietää kyllä, jos minulla on jotain vialla.

Siskoltani en pysty piilottamaan mitään. Olemme yhteyksissä useamman kerran viikossa ja hän tietää kyllä, jos minulla on jotain vialla.

Arjessani on ollut vaiheita, jolloin elämä on mennyt pelkäksi suorittamiseksi. Olen kuvitellut, että jaksan kyllä, enkä ole osannut pyytää apua.

Kun olen vetänyt itseni tosi tiukille, tutut purkukeinot eivät ole toimineet. Siinä vaiheessa ei enää auta edes se, että käyn yksin kävelemässä rannalla. On sanottava ääneen, että tarvitsen lepoa. Tai että tarvitsen unta.

Se voi kuulostaa itsekkäältä, mutta on parempi pyytää apua kuin yrittää vain jaksaa loputtomiin. Avun pyytämistä opettelen edelleen.”

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä