Minun tarinani 13.11.2017 Päivitetty 14.08.2023

”Kahden vauvan menettäminen on tehnyt minut nöyräksi elämän edessä”

Suurperheen äiti Hannele, 38, on kokenut kahdesti, miltä oman lapsen menettäminen tuntuu.

Teksti
Titta Vilpa
Kuvat
Juha Sarkkinen ja Hannele Tervahaudan kotialbumi

”Olen tiennyt pienestä pitäen, että haluan lapsia. Aloin seurustella Kimmon kanssa lukiossa, ja menimme naimisiin kesällä 2005. Tulin pian raskaaksi, enkä ajatellut minkään voivan mennä pieleen. Vauva oli kuitenkin perätilassa ja syntyi 11 vuorokautta lasketun ajan jälkeen. Synnytys oli rankka, mutta päättyi onnellisesti. Esikoisen kanssa oli niin ihanaa kuin oletinkin.”

Syksy 1998: Hannele ja Kimmo lukiolaisina.

”Kun Iida oli reilun vuoden, tulin uudestaan raskaaksi. Alkuraskaus sujui hyvin, mutta ensimmäisessä ultrassa sikiöllä oli lievää niskaturvotusta. Olimme luottavaisia emmekä halunneet jatkotutkimusta keskenmenoriskin takia. Rakenneultrassa kaikki oli kunnossa, ja kuulimme, että vauva on poika.”

Syke ei ollut vauvan vaan omani

”Ennen hiihtolomalle lähtöä minulla oli olo, etten ollut tuntenut liikkeitä hetkeen. Neuvolassa sydänäänet olivat matalat ja syke alle 100, joten jouduin tutkimuksiin.

OYS:ssa kätilö laittoi minut käyrälle, tarkisti verenpaineeni ja kertoi, että syke on oma sykkeeni. Lääkäri ultrasi vauvaa ja sanoi, että vauva on kuollut. Muistan tarkasti hänen sanansa. Lääkäri halasi minua ja lohdutti, etten ole yksin. Meni kauan, ennen kuin ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

Menimme yöksi kotiin, ja minulle tuli pakonomainen tarve kertoa ystävilleni, että raskaus on ohi. Olin sokissa ja selitin, mitä voimme nyt tehdä, kun vauvaa ei tule. Aamulla olin kauhuissani synnytyksestä. Se oli kuitenkin nopea ja kaunis, ja saimme viettää vauvan kanssa rauhassa aikaa. Hänet punnittiin, mitattiin, pestiin ja kapaloitiin. Otimme kuvia muistoksi. Kätilö laittoi pöydälle valkoisen liinan, enkelin ja kynttilän, ja sairaalapappi siunasi vauvan. Annoimme hänelle nimen Väinö. Meitä kohdeltiin kuin olisimme saaneet elävän lapsen.”

Maaliskuu 2008: Väinön hautajaiset.

”Sairaalasta oli kauheaa lähteä ilman vauvaa. Minut pelastivat joka-aamuinen herääminen 2-vuotiaan kanssa ja päivittäiset rutiinit. Kun olen myöhemmin kuullut Ti-Ti Nallen lauluja, mieleeni on noussut muistikuva, jossa itken keittiössä, kun Iida katsoo dvd:tä.

Väinöllä oli Downin oireyhtymä sekä leukemia. Hautajaiset järjestettiin pääsiäisenä. Syli tuntui tyhjältä, ja uusi vauva oli lähes pakkomielle.”

Huhtikuu 2009: Iida ja Eino.

Menettämisen pelko varjosti raskautta

”Tulin pian raskaaksi, mutta menettämisen pelko varjosti iloani. Vauva kasvoi huonosti, joten raskautta seurattiin ja Downin oireyhtymä poissuljettiin. Einon synnytys käynnistettiin raskausviikolla 36. Tuntui, että olin odottanut vauvaa kaksi raskautta, ja yhtäkkiä vauva-arki täytti päivämme. Muutimme uuteen kotiin ja ajattelimme, että lapsiluku on täynnä – kunnes tuli tunne, että porukasta puuttuu joku.

Urho syntyi kesäkuussa 2012. Elämä oli hektistä, ja terveydenhoitaja neuvoi ottamaan valokuvia, koska en ehtinyt täyttämään vauvakirjaa. Iloitsin kun näin, miten Urho nautti sisaruksistaan. Vuodet kuluivat kuin siivillä.”

Syyskuu 2012: Urho äidin sylissä.

”Maaliskuussa 2015 huomasin yllätyksekseni olevani taas raskaana. Paniikki iski, mutta suru Väinöstä oli vahvana taustalla, enkä voinut ajatellakaan keskeyttäväni raskautta. Kävin ultrassa, ja kun 12 raskausviikkoa oli täynnä, uskalsimme iloita ja kertoa lapsille.

Oli äitienpäivää edeltävä perjantai, kun lähdin niskapoimu-ultraan. Kun vatsaani ultrattiin, näin ruudulta, ettei vauva liikkunut. Lääkäri totesi, että vauva on kuollut.

Naistentautien polilla sain kohdunsuuta pehmittävän lääkkeen ja menin kotiin. Vuoto alkoi sunnuntaina, jouduin ambulanssilla sairaalaan, ja poikavauva syntyi yöllä. Vaikka raskausviikkoja oli vasta 13 ja vauva kämmenen kokoinen, kokemus oli voimakas. Tiesin, että haluan ottaa kuvia ja mitata lapsen, jotta minulla olisi jotain, mihin palata. Sairaalapappi kannusti pitämään vauvalle hautajaiset, ja hänet haudattiin samaan hautaan Väinön kanssa.”

Toukokuu 2015: Poikavauvan hautajaiset.

Kahden vauvan menetys iski lujaa

”Olin selvinnyt kerran ja ajattelin, että selviän toisenkin kerran. Viikkoja myöhemmin tipahdin kuiluun; kahden vauvan menetys iski kerralla. Olin käynyt lapsensa menettäneiden yhdistyksen Käpy Ry:n vertaistukiryhmässä Väinön jälkeen. Palasin ryhmään, koska tiesin saavani sieltä tukea. Hyvä parisuhdekin kantoi.

Olen nyt Käpyn Oulun vertaistukiryhmän ohjaaja, tukihenkilö ja kokemuskouluttaja. Aloitin juuri ylemmät amk-opinnot ja haaveilen psykoterapiaopinnoista. Mietin, mitä nyt, kun haaveeni – eli työ, omakotitalo ja lapset – ovat toteutuneet. Katson positiivisesti eteenpäin: kun lapset kasvavat, jää enemmän aikaa itselle ja toiselle.

Minulta on kysytty, mitä vaihtaisin elämästäni. Olen vastannut, etten mitään. Kuolema on perheessämme luonnollinen asia. Kahden lapsen menetys on tehnyt minut nöyräksi elämän edessä, ja olen kääntänyt asiat voimavaroiksi. Suru on silti aina läsnä. Olen viiden lapsen äiti.”

Lue muita Äitiyden askeleet -tarinoita:

Minun tarinani: rakkaus toi elämääni lesken ja kaksi lasta

Reetta Raivio pelastui tulipalosta ja huomasi olevansa raskaana

Lukijan tarina: ”Endometrioosi oli viedä vauvani”

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X