Kolmesti perheensä kanssa ulkomailla asunut Salla: Aloin ihmetellä, miten Suomessa perheet pysyvät yhdessä

Salla ja Olli-Pekka Vainio ovat asuneet lastensa kanssa kolme kertaa ulkomailla. Viime vuoden Salla vietti kotiäitinä Yhdysvalloissa ja huomasi, että Suomessa vanhempien elämäntahti on kova.

Teksti Kati Ala-ilomäki
Kuvat Arto Wiikari / Otavamedia
Salla ja Olli-Pekka Vainio sekä lapset Elias ja Tobias ovat palanneet takaisin Suomeen. Elämä tuntuu nyt kiireisemmältä kuin silloin, kun Salla oli kotiäitinä.

On syksy 2016. Salla Vainio, 40, on muutama kuukausi aiemmin muuttanut miehensä Olli-Pekka Vainion, 41, ja kahden lapsensa, Eliaksen, 14, ja Tobiaksen, 4, kanssa Yhdysvaltoihin Princetonin yliopistokaupunkiin aviomiehen töiden perässä.

On keskipäivä ja ulkona paistaa aurinko. Olli-Pekka on töissä ja lapset koulussa ja päivähoidossa.

Salla imuroi perheen kotona, 1980-luvulla rakennetussa rivitalossa. Lattioilla on amerikkalaiseen tyyliin kokolattiamatot, ja ikkunasta näkyy tiheä metsä, jossa peurat ja maaoravat juoksentelevat.

”Tässä minä, akateemisesti koulutettu nainen, imuroin keskellä päivää!” Salla pohtii mielessään.

Sitten hän yrittää ravistaa ajatuksen mielestään. Tämä elämänvaihe kestäisi vain vuoden.

Ei sillä, että Sallalla olisivat asiat huonosti. Olli-Pekka on mukana kansainvälisessä tutkimushankkeessa yliopistolla, ja perhe on saanut ystäviä ympäri maailman.

Sallalle on muodostunut oma ystäväpiiri, ja lasten ollessa menoissaan hänellä on aikaa huolehtia itsestään kuntoilemalla. Sallan elämä on huomattavasti rauhallisempaa kuin Suomessa – ja muutos on tervetullut. Mutta ei se helppoa ole.

– Suomessa naisten minäkuva perustuu vahvasti työhön. Jännitin jo ennen Yhdysvaltoihin lähtöä, miten jaksaisin olla vuoden ”vain” kotona. Mietin, olenko huono ihminen, jos tylsistyn, Salla sanoo.

äitinä ulkomailla

Salla ja Tobias syksyllä 2016 Long Islandin kurpitsamarkkinoilla. © Vainioiden kotialbumi

Neljä reissua ulkomailla

Olli-Pekka ja Salla ovat toistensa ensirakkaudet. Molemmat ovat kotoisin Mikkelin seudulta, ja heidän yhteinen polkunsa alkoi seurakunnan lasketteluleiriltä.

Siellä, 15-vuotiaina, he tutustuivat toisiinsa.

– Olli oli taitava laskettelija, ja hän osasi puhua muustakin kuin jääkiekosta, Salla kertoo.

– Salla ihaili minun velour-housujani, Olli-Pekka nauraa.

Yhdessä he lukivat Pahkasika-lehtiä. Ensimmäisessä pusussa hampaat kalahtivat yhteen.

Lukion jälkeen molemmat pääsivät opiskelemaan Helsingin yliopistoon teologiseen tiedekuntaan.

– Otimme tarkoituksella eri kursseja, jotta emme olisi koko aikaa yhdessä, Salla kertoo.

Naimisiin Salla ja Olli-Pekka menivät 19-vuotiaina. He olivat varmoja siitä, että he olivat löytäneet parhaan mahdollisen kumppanin itselleen.

– Mutta asuimme erillämme, sillä halusin, että Ollikin itsenäistyisi, Salla jatkaa.

Nyt pariskunta on ollut avioliitossa yli 20 vuotta. He ovat asuneet yhdessä ulkomailla jo neljä kertaa, mutta spontaaneita lähtijöitä he eivät ole.

– Lähtöpäätös ei ole helppo. Mietimme asiaa eri näkökulmista: kodin, työn, ystävien ja sukulaisten taaksejättämisen kautta. Silloin pitää pariskuntana pystyä puhumaan rehellisesti ja realistisesti lähtemiseen liittyvistä peloista ja muista tunteista, Salla sanoo.

– Minä laitan aina ensin jarrut päälle, sitten aloitan pohdinnan ja keskustelun. Olli-Pekka tuntee tämän piirteen minussa ja osaa odottaa.

Lähtemiseen liittyy myös isoja käytännön valmisteluita sen jälkeen kun itse päätös lähteä on tehty.

Miten viisumit haetaan? Tulevatko ne ajoissa? Mihin kouluun lapset menevät? Kuka hoitaa Suomen-kotia? Minne kissa muuttaa?

Raskaita reissuja

Ensimmäisen kerran Salla ja Olli-Pekka muuttivat ulkomaille, Saksaan, vuonna 2001. Siellä Salla teki gradua ja Olli väitöskirjaa muutaman kuukauden ajan – ja siellä Salla alkoi odottaa perheen esikoista, Eliasta. Sallalla oli hankalaa raskauspahoinvointia.

– Oksensin Münchenin Biergartenissa puskiin, kun jostain tuli lihankäry.

Kun Elias syntyi, perhe oli jo palannut Suomeen. Toisen kerran Salla ja Olli-Pekka lähtivät ulkomaille Eliaksen ollessa 5-vuotias. Silloin kohdekaupunkina oli ensimmäistä kertaa Princeton. Princeton sijaitsee New Jerseyn osavaltiossa Yhdysvaltojen itärannikolla. Kokemus oli aluksi rankka. Elias meni Yhdysvalloissa esikouluun. Koulupäivät kestivät jopa seitsemän tuntia – ja se on pitkä aika pienelle miehelle, joka ei osaa englantia.

– Minä otin eskarista vastaan itkuisen ja turhautuneen pojan Ollin ollessa töissä, Salla kertoo.

Kolmannen kerran perhe muutti ulkomaille, Oxfordiin, vuonna 2011. Olli-Pekka oli töissä, Elias koulussa, ja Sallakin jatkoi töitä Pohjoismaiden konsulttina englantilaisessa yrityksessä. Hänen työnsä oli vaativaa ja hän matkusti työn vuoksi paljon Pohjoismaissa.

Oxfordissa Salla teki yllätyksekseen myös positiivisen raskaustestin.

– Siellä oksentelin lentokentällä. Briteissä ei todellakaan voi ottaa töistä vapaata raskauspahoinvoinnin takia, Salla sanoo.

Raskaus sujui tutun raskauspahoinvoinnin kera. Tobias syntyi Oxfordissa sydänlapsena, ja ensimmäinen sydänleikkaus tehtiin hänelle jo kolmikuisena. Tobias oli kuitenkin tomera vauva, mikä loi Sallalle uskoa hänen tulevaisuuteensa.

äitinä ulkomailla

Ulkomailla vietetyt vuodet näkyvät Vainioiden kodin sisustuksessa.

Yhdysvallat kutsuu uudelleen

Perhe palasi takaisin Suomeen, ja Olli-Pekka työskenteli teologian dosenttina Helsingin yliopistossa. Hän halusi hakea apurahaa päästäkseen uudestaan Princetoniin. Apurahan hakeminen kesti kuukausia ja kilpailu oli kovaa.

Tiedossa oli myös, että jos Olli-Pekka saisi apurahan, Sallan viisumin ehtona olisi se, että Salla ei saisi työskennellä Yhdysvalloista käsin edes Suomeen.

Olli-Pekka tiesi, kuinka tärkeä asia oma työ kouluttajana oli Sallalle. Pelkona oli, että Salla ei saisi töistä vuotta vapaata. Olli-Pekalle oli itsestään selvää, miten toimittaisiin, jos Salla joutuisi irtisanoutumaan töistä lähteäkseen hänen mukaansa Yhdysvaltoihin.

– Siinä tapauksessa emme olisi lähteneet.

Salla taas pohti perheen ensimmäistä reissua Princetoniin ja kokemusta lasten näkökulmasta.

– Mietin, haluanko laittaa Tobiaksen saman prässin läpi, jonka Elias kävi, Salla sanoo.

Sallaa mietitytti myös oma jaksaminen. Toisaalta välivuosi suomalaisesta arkiumbasta olisi hänelle tervetullut, mutta häntä jännitti ajatus elämästä kotiäitinä. Entäpä jos hänelle tulisi tylsää? Entäpä jos hän ei viihtyisikään kotona?

Kun Olli-Pekka sai kuin saikin apurahan, perhe päätti lähteä. Olli-Pekan uran kannalta tilaisuus oli liian iso väliin jätettäväksi.

Perheen yhteisiä hetkiä

Kun Salla perheineen oli asunut Princetonissa yli puoli vuotta, Salla katsahti itseään kaupan ikkunasta ja naurahti. Kauppa oli tietysti luomuruokakauppa, ja Sallalla oli yllään paikallisten kotirouvien suosimat joogapantsit. Hän näytti lihaksikkaalta, solakalta ja hyvinvoivalta – kiitos ahkeran kuntoilun, johon oli ollut aikaa. Muutos princetonilaiseksi kotirouvaksi oli tapahtunut vaivihkaa, eikä Salla ollut siitä enää lainkaan pahoillaan.

Elias oli paikallisessa lukiossa ja Tobias päiväkodissa viitenä päivänä viikossa, kolme tuntia kerrallaan. Sillä aikaa Salla kävi kuntosalilla, pilateksessa, ruokaostoksilla ja opetteli terveellisen ruoan saloja sekä kahvitteli muiden kotirouvien kanssa. Lasten kanssa hän vietti aikaa rannalla, ja välillä he tekivät Tobiaksen kanssa retken kirjastoon tai puistoon. Retkeen saattoi kulua monta tuntia, joten hän otti retkille eväät mukaan. Paikalla oli aina myös muita äitejä ja lapsia.

Tobias ei vielä ollut esikouluikäinen, joten hän pääsi helpommalla kuin isoveljensä aikoinaan.

Kontrasti elämään Suomessa oli suuri: Kotimaassa Salla asui 500 metrin päässä kirjastosta – ja silti siellä ei juuri ehtinyt käydä, saati jutustella muiden äitien kanssa. Kun perheessä on kaksi aikuista, joilla on vaativat työt ja kaksi lasta, meni Suomessa kaikki aika ja energia arjen pyörittämiseen – siihen, että lapset saatiin kouluun ja päiväkotiin ja itse päästiin töihin sekä siihen, että perheellä oli ruokaa pöydässä ja puhtaita vaatteita kaapissa.

Princetonissa Sallasta tuntui pitkästä aikaa siltä, että hänellä oli aikaa. Tuntui hyvältä, kun ei tarvinnut pimeässä hoputtaa väsynyttä lasta päiväkotiin, jotta itse ehtisi töihin. Ja tuntui hyvältä, että oli mahdollista halata ja kuunnella lapsia ihan tosissaan.

Salla laittoi perheelle valmiiksi illallisen aina kuudeksi. Silloin he kokoontuivat yhdessä pöydän ääreen. Aluksi se tuntui hieman liian 1950-lukulaiselta, mutta pian Salla löysi tilanteen arvon.

– Siinä oli aikaa jutella siitä, miten kaikkien päivä oli mennyt, Salla muistelee nyt.

Perheellä oli myös paljon sosiaalista elämää: illallisia ja vieraita.

– Suomessa sellaiseen ei ole energiaa, Salla sanoo.

Monet suomalaiset perheet tunnistavat tilanteen, sillä etenkin talven pimeinä kuukausina voimat tahtovat riittää vain pakollisten asioiden hoitamiseen, eikä ylimääräiseen sosiaaliseen elämään ja huvituksiin ole energiaa.

äitinä ulkomailla

Olli-Pekka, Tobias ja Salla pelaavat pizzapeliä Riihimäen-kodissa.

Mies keskittyy työhön

Olli-Pekan päivät näyttivät kuitenkin erilaisilta kuin Sallan, työntäyteisiltä.

– Ei siellä ollut vaihtoehtoja. Amerikkalainen järjestelmä on rakennettu niin, että työssäkäyvät tekevät 12 tunnin työpäiviä, Olli sanoo.

– Toisaalta sain keskittyä intensiivisesti omaan työhöni. Ja työtahti oli erilainen. Lounaisiin ja keskusteluihin sai käyttää pitkiäkin aikoja työpäivästä.

Suomessa Salla ja Olli-Pekka olivat pyrkineet kotitöiden ja lastenhoidon tasaiseen jakoon keskenään. Princetonissa kotihommissa pätivät toisenlaiset lait.

– Kesti melkein puoli vuotta ennen kuin Ollin tarvitsi käydä ruokakaupassa, Salla nauraa.

Asia ei vaivannut, sillä sopimus oli tehty jo ennen lähtöä: Salla hoitaisi kodin, Olli-Pekka työt.

Perhe on yhteinen yritys. Tällä ajatuksella Salla ja Olli-Pekka kuvailevat tapaa, jolla perheeseen suhtauduttiin Princetonissa. Siinä ajatusmallissa miehet kokevat mahdollistavansa vaimolleen vapauksia, kun heidän ei tarvitse käydä töissä.

– Perheessä on kaksi erilaista roolia ja molemmat mahdollistavat toisilleen sen, mitä toinen tekee, Olli-Pekka sanoo.

Jos perheessä molemmat vanhemmat käyvät töissä, perheen apuna on lastenhoitaja, nanny.

Princetonissa Salla kävi kirjakerhossa toisten kotiäitien kanssa.

– Naiset esittelivät itsensä aviomiehensä kautta, he olivat ikään kuin miehensä edustajia, Salla kertoo.

Salla teki samoin. Aluksi se tuntui oudolta, mutta pian hän oppi, että naiset saattoivat olla ylpeitä omasta roolistaan kotiäiteinä. He olivat etuoikeutettuja, kun heidän ei tarvinnut käydä töissä.

Toisaalta, amerikkalaiseen malliin kuului, että heikkoutta ei saanut näyttää. Asiat esitettiin myönteisen kautta.

Rehellisyyteen taipuvista suomalaisista ajattelumalli voi tuntua oudolta, mutta siinä on puolensa.

– Ensimmäinen kokemukseni Yhdysvalloista on vuodelta 2005 Philadelphiasta. Astuin ulos hotellista ja näin roskakuskin. Hän lauloi ja vihelteli, kun heitteili roskia autoon. En ole Suomessa ikinä nähnyt laulavaa roskakuskia! Olli-Pekka kertoo.

Takaisin Suomeen

Nyt Salla istuu perheen omakotitalon keittiössä Riihimäellä. Pöydällä lojuu amerikkalainen Pioneer Woman -keittokirja, jossa opastetaan Yhdysvaltojen eteläisten osavaltojen kotiruoan maailmaan.

– Tämä kirja on tosi in Jenkeissä, Salla nauraa.

Jos Sallaa jännitti lähteä kotiäidiksi Amerikkaan, jännitti häntä vähintään yhtä paljon paluu Suomeen. Häntä mietitytti edessä oleva jatkuva, suomalaisten perheiden elämään kuuluva kiire ja tulevan talven pimeys ja loska.

– Aloin ihmetellä, miten Suomessa yksikään perhe pysyy yhdessä. Meidän elämäntahti on täällä todella kova, kun molemmat vanhemmat käyvät kokopäiväisesti töissä, hän sanoo.

Keskustelu siitä, miten paluu Suomeen onnistuisi, alkoi jo Yhdysvalloissa.

Suomessa Sallakin käy töissä, joten perheessä siirryttiin malliin, jossa molemmat ottavat vastuuta töiden lisäksi myös kotihommista. Vetovastuu kodin siivouksesta ja ruoanlaitosta vaihtuu parin välillä aina kahden viikon välein.

– Se on vaatinut jumppaamista, sillä meillä on eri vaatimustasot kodin suhteen. Minun on pitänyt oppia antamaan miehen tehdä asiat omalla tavallaan, Salla sanoo.

– Riippumatta siitä, missä asumme, jotain aina saamme ja jotain menetämme.

Kommentit

3 kommenttia
Avatar

No en mä nyt tiedä. Säälin ainoastaan, jos ei voi valita muuten, mutta jos toisen vanhemman jääminen kotivanhemmaksi on yhteinen päätös, niin ei siinä mitään säälimistä ole. Ihmiset ja perheet tekee asiat, kuten parhaaksi näkevät.
Mutta kannattaa muistaa, että tämä kotiäiteys on se syy, miksi jenkeissä monesti avioeron jälkeen maksetaan elatusapua myös sille äidille. Koska kotona vietetyt vuodet eivät ole mahdollistaneet ura- ja palkkakehitystä.

Avatar

Sallalle tuli ehkä turhan siloiteltu kuva Yhdysvaltalaisesta perhe-elämästä. Ei sieläkään jokaisen perheen äiti voi olla kotona hoitamassa lapsia ja joogaamassa. Ihan yhtälailla sielä kuin tääläkin on niitä perheitä joissa mennään ”selviytymis-moodilla” eli molemmat käy töissä ja parhaimmillaan kahdessakin eri työssä, että saadaan leipää pöytään. Ainahan, jos haluaa niin voi Suomessakin järjestelyt tehdä niin, että toinen on kotona ja toinen töissä erityisesti, jos kuuluu vielä vähän parempaan tuloluokkaan.

Avatar

Näinhän tämä menee. Suomalainen nainen säälii amerikkalaista naista, koska amerikkalainen nainen imuroi eikä käy töissä, suomalaisnainen tuntee ylpeyttä, koska hän imuroi ja sen lisäksi käy vielä töissäkin, eikä elämästä tai perheestä nauttimiseen jää sekuntiakaan. Hyvin meidät suomalaiset on aivopesty rääkkäämään itseämme työllä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä