Kuinka selvitä tietotulvassa? 4 äitiä kertoo, keneen luottivat vaikeassa tilanteessa
Odottajalla ja tuoreella vanhemmalla on mielessään tuhat kysymystä, mutta vielä enemmän tarjolla on vastauksia. Äidit kertovat, miten he ovat karsineet olennaisen tietotulvasta.
”Luotin kokeneeseen unihoitajaan”
Anu-Elina Autio, 38, diplomaatti, äitiyslomalla ulkoministeriöstä, kaksi lasta, 5- ja 1-vuotiaat
”Esikoiseni oli hyvin herkkäuninen, kuten minäkin. Vauva heräsi pieneenkin yskähdykseeni tai asennonvaihdokseeni. Siitä syntyi kierre, ja valvotimme toisiamme.
Vauva saattoi herätä keskellä yötä puoleksitoista tunniksi leikkimään. Mieheni veteli vieressä sikeitä ja minä valvoin. Se oli melko turhauttavaa. Kaikki oli periaatteessa hyvin. Vauva ei nukkunut liikaa tai liian myöhään päiväunia.
Siihen aikaan viitisen vuotta sitten puhuttiin paljon kiintymysvanhemmuudesta, johon kuului myös perhepedissä tai ainakin samassa huoneessa nukkuminen ja lapsentahtinen imetys öisinkin. Ystäväpiirissäni oli monia sellaisia äitejä, joille kiintymysvanhemmuus sopi ja jotka noudattivat aika voimakkaasti sen periaatteita. Minä olin kokematon äiti ja yritin olla ehkä liikaakin äiti, jollainen en oman herkkäunisuuteni vuoksi voinutkaan olla.
Luin sekä suomalaista Unihiekkaa etsimässä -kirjaa (Duodecim) että ystäväni suosittelemaan Pehmeä matka höyhensaarille -kirjaa (Myllylahti). Molemmista oli paljon apua, mutta ratkaisu löytyi ensikodin järjestämästä uni-illasta, johon osallistuin mieheni ja vauvani kanssa.
Kokenut unihoitaja kuunteli meitä ja sanoi, että teidän kannattaa siirtää pinnasänky lastenhuoneeseen. ”Turhaan te siellä toisianne valvotatte.”
Näin teimme. Toisaalta se tuntui pahalta, sillä se oli vastoin niitä periaatteita, joita olin itseeni imenyt. Mutta oli se myös valtava helpotus. Pidimme pienen unikoulun, ja kahdeksankuinen vauvamme alkoi saman tien nukkua yönsä.
Vaikea päätös oli koko perheen parhaaksi. Nyt meillä on kymmenkuinen kuopus, joka on todella sikeäuninen. Hän nukkuu edelleen pinnasängyssä meidän makuuhuoneessa eikä herää, vaikka kuinka yskin, kolistelen tai luen kirjaa hänen vieressään. Olen oppinut, että vauvat ovat erilaisia ja se mikä toimii yhden kanssa, ei välttämättä toimi toisen kanssa.”
”Noudatin ranskalaisia ravintosuosituksia”
Johanna Hartley, 39, kotiäiti, 5- ja 3-vuotiaat pojat
”Esikoiseni syntymästä tulee pian kuluneeksi kuusi vuotta. Asun mieheni kanssa Etelä-Ranskassa, ja täällä kaikki ystäväni olivat silloin joko lapsettomia pariskuntia tai sinkkuja. Tukeuduin lähinnä veljeni vaimoon ja muihin Suomessa asuviin ystäviini. Ensimmäisen eron Ranskan ja Suomen välillä huomasin, kun gynekologi kysyi vähän ennen vauvan syntymää, että olinko ajatellut imettää. Totta kai olin!
Pidin siinä mielessä itseäni niin suomalaisena, että halusin imettää vähintään puoli vuotta. Olin jostain lukenut, että Ranskassa äidit imettävät keskimäärin kaksi viikkoa. Kaikki eivät imetä sitäkään, ja asiaa pidetään aivan normaalina. Sen sijaan täällä on jo vähän hipahtavaa imettää yli kolme kuukautta.
Esikoiseni syntyi noin kuukauden etuajassa, ja minulla oli aivan ihana kätilö, joka tuki minua pienen vauvan hoidossa todella paljon. Synnytyssairaalakin oli imetysmyönteinen. Luotin kätilön apuun täysin.
Imetys ei ollut helppoa, ja jouduin antamaan vauvalle myös korviketta. Koin asiasta hirvittävää syyllisyyttä. Kun vauva oli kolme kuukautta vanha, lastenlääkäri sanoi, että olen ranskalaisen mittapuun mukaan selviytynyt imetyksestä todella hyvin, voisin vallan mainiosti lopettaa. Ja niin tein. Siitä lähtien seurasin vauvan syöttämisessä ranskalaisia ohjeita melko kirjaimellisesti.
Koska lapseni kehitystä ja terveyttä seurattiin ranskalaisen systeemin mukaan, halusin luottaa etenkin esikoisen vauva-aikaan paikallisiin kätilöihin ja lääkäreihin. Puolivuotiaalle sai alkaa antaa rahkan tai jugurtin tapaista maitotuotetta. Minulle sanottiin, että jos lapsi ei tykkää rahkan mausta, siihen voi lisätä ihan vähän sokeria tai liottaa vaikka makeita keksejä sekaan.
Tiedän, että Suomessa sokeriin suhtaudutaan paljon kielteisemmin. Mitä enemmän olen alkanut luottaa omaan äitiyteeni, sitä enemmän uskallan luottaa tekemiini valintoihin, omaan maalaisjärkeeni ja omiin arvoihini. Imettää halusin, mutta aika pian huomasin, ettei minusta ole niuhottamaan sokerista.”
Ristiriitainen tieto voi alkaa rasittaa.
”Turvauduin synnytyksessä ammattilaisiin”
Anu Niiranen, 35, AD, 2-vuotias tytär
”Raskautta oli jäljellä ehkä viimeinen kolmannes, kun synnytys alkoi kiinnostaa minua. Ehkä mukana oli pelkoa tai jännitystä tulevasta. Luin erilaisia raskauskertomuksia lehdistä ja blogeista. Lisäksi osallistuin eräänlaiselle valmistaudu synnytykseen, tunne oma kehosi -henkiselle raskausjoogakurssille. Juttelin jonkin verran myös oman äitini ja synnyttäneiden ystävien kanssa.
Halusin tietoa kaikenlaisista synnytyksistä, miten eri tavoin kaikki voisi mennä. En ollut kiinnostunut kauhutarinoista, lähinnä tuntui hyvältä saada kokemusten kautta käsitys synnytyksen kulusta ja etenemisestä. Eniten minua kiinnosti mielen ja kehon yhteys ja se, kuinka pitää itsensä rauhallisena, vaikka synnytys sattuisi.
Kurssi oli huono ja epäkonkreettinen. Sieltä sain jopa sellaisia vastauksia, että tätä harjoitusta, jonka juuri teimme, ei kannata käyttää synnytyksessä. Omasta joogaharjoituksestani oli enemmän hyötyä.
Eniten opin synnytyskertomuksista. Minua mietitytti niissä etenkin kotona vietetty avautumisvaihe, joka saattoi olla pitkä ja kivulias. Aika nopeasti ymmärsin kertomuksista myös sen, että kovin tarkkoja synnytyssuunnitelma on turha tehdä. Jokainen synnytys on erilainen, eikä synnyttäjä voi vaikuttaa kaikkeen, vaikka haluaisikin.
Minulla oli vahva luottamus sairaalan henkilökuntaan: heillä olisi minua enemmän tietoa siitä, mitä ollaan tekemässä. Halusin luottaa sekä prosessiin, että ympärilläni oleviin ihmisiin.
Synnytyskertomuksista sain idean vuokrata kotiin TENS-laitteen avautumisvaiheen kivunlievitystä varten. Lisäksi kaivoin vanhan jumppapallon, kuumavesipullon ja kauratyynyn esiin. Synnytyssalia varten minulla oli lopulta oikeastaan kaksi toivetta: halusin kokeilla jakkaraa ja painovoiman hyödyntämistä. Tajusin myös, että parasta mitä voisin itselleni ja vauvalle tehdä, olisi luottaa tilanteeseen.
Lopulta kävi niin, että en ollut avautumisvaiheessa kotona, ja kivut tuntuivat vatsan puolella, jolloin TENS-laitetta ei saa käyttää. Lisäksi jossain vaiheessa synnytystä kätilö sanoi, että jokainen lihakseni oli jännittynyt.
Vaikka vähätkin suunnitelmani menivät eri tavalla kuin oli ajatellut, synnytys oli todella myönteinen kokemus. Salissa luotin myös ystäväni sanoihin: vaikka kuinka paljon sattuisi, synnytys on vain pienen pieni hetki elämässä.”
”Kokemusten ja erehdysten jälkeen luotin omaan järkeeni”
Jonna Mikkonen, 37, bloggaaja, Poikien Äidit Oy:n toimitusjohtaja, neljä poikaa, 11-, 9-, 7- ja 4-vuotiaat.
”Kun yksi neljästä pojastamme oli noin yksivuotias, hänessä alkoi näkyä piirteitä, jotka poikkesivat kovin paljon siitä, mihin olimme mieheni kanssa lapsia hoitaessamme tottuneet. Ensin huomiomme kiinnittivät raivarit. Ne tuntuivat syntyvän ilman syytä esimerkiksi pukiessa, kaupassa, kadulla ja uimahallissa. Lisäksi lapsi oli ja on edelleen vilkas.
Aloimme hakea apua heti. Perheneuvolasta emme saaneet kovin konkreettisia neuvoja, vaikka kerran jopa videoimme poikamme yölliset raivarit. Meillä on tuttavapiirissä erityislasten kanssa työskenteleviä ammattilaisia, ja heidän neuvostaan kokeilimme raivareihin holding-otetta, joka ei toiminut lainkaan.
Joku neuvoi, että lapsi kannattaisi opettaa purkamaan raivonsa esimerkiksi tyynyyn. Ei toiminut. Ei myöskään se neuvo, että lapselle pitäisi puhua rauhoittavasti. Kun lapsi oli raivon vallassa hullun kiilto silmissään, häneen ei saanut mitään kontaktia.
Kokeilimme myös tarrapalkintoja, mutta ei niistäkään ollut apua. Kaikkein tylyintä oli kuunnella sellaisia neuvojia, jotka sanoivat vain, että koittakaahan nyt pitää parempaa kuria.
Vaikka olimme välillä neuvottomia, emmekä itsekään tienneet, teimmekö jotain väärin, olimme ihan varmoja, että kurin kanssa pojan käyttäytymisellä ei ollut mitään tekemistä. Poika sai adhd-diagnoosin esikouluiässä. Kokeilimme myös adhd-lääkitystä.
Lopulta keksimme itse, mikä hänen kanssaan toimi. Hän halusi olla raivokohtauksen aikaan yksin, joten annoimme hänen rauhoittua yksin omassa huoneessaan, jossa ei ollut mitään vaarallista tai satuttavaa.
Kun koulu alkoi, kaverisuhteet ja sosiaaliset taidot paranivat ja raivarit loppuivat. Lapsi sai myös loistavan opettajan. Nyt meillä on ihan eri poika.”
Jaa oma kokemuksesi