Vanhemmuus 16.03.2019 Päivitetty 13.08.2019

Perheenäidin kuolemasta kirjoittanut Anna-Maria Eilittä: ”Puhuminen hälventää pelkoa”

Kolmen lapsen äiti ja esikoiskirjailija Anna-Maria Eilittä pelkää kuolemaa mutta pitää sitä silti tärkeänä puheenaiheena, myös lapsiperheessä.

Teksti
Piia Sainio
Kuvat
Mirva Kakko

Oivallus kuolemasta voi muuttaa elämää.

Eräänä aivan tavallisen päivän iltana Anna-Maria Eilittä makoili sängyllään ja katseli varpaitaan, jotka pilkistivät peiton toisesta päästä. ”Jonain päivänä minulla on kumilenkki isossavarpaassani”, hän huomasi ajattelevansa.

Sillä hetkellä hän ymmärsi, että onnea ei kestäisi ikuisesti.

Esikoinen oli viisivuotias, kuopus vuoden ikäinen. Anna-Maria oli eronnut ensimmäisestä miehestään esikoisen ollessa aivan pieni. Hän eli onnellista aikaa elämässään ja avioliitossaan. Kahden lapsen äitinä Anna-Marialla oli ollut mahdollisuus jäädä pois päivätöistä pankista, huolehtia kodista ja lapsista.

Mutta näin ei jatkuisi aina. Olisi varmaa, että jonain päivänä hän makaisi ruumishuoneella kumilenkki isovarpaassaan.

Sinä talvena Anna-Maria päätti, ettei aio palata töihin. Hän haki teologiseen tiedekuntaan opiskelemaan toteuttaakseen nuoruudenhaaveensa pappisurasta.

Sinä talvena hän myös alkoi kirjoittaa kirjaa, joka alkaa siitä, että perheenäiti kuolee.

”Pelkään kuolemaa hulluna”

Nyt Anna-Maria Eilitän, 43, kolmesta pojasta esikoinen on 13, keskimmäinen 9 ja nuorin täyttää pian 7. Teologian opinnot ovat loppusuoralla ja kirja Kun olen poissa juuri ilmestynyt.

Kirjassa nelikymppinen perheenäiti Ilona jää auton alle ja kuolee. Tarina kerrotaan Ilonan äänellä: hän jää jonkinlaiseen elämän ja kuoleman väliseen tilaan. Hän tarkkailee perhettään ja ystäviään, katselee hiljaa sivusta sitä, miten aikuistumassa olevat lapset pärjäävät, miten aviomies suree.

Ilona suhtautuu omaan kuolemaansa kiihkottomasti, melkeinpä hyytävän rauhallisesti.

Anna-Maria Eilittä

”Aika usein minulla on sellainen olo, että keskitymme vääriin asioihin elämässä”, Anna-Maria Eilittä pohtii.

Päähenkilö ei ole mitenkään yksi yhteen Anna-Marian kanssa, vaikka samojakin piirteitä on: molemmat elävät turvattua elämää, ovat perhekeskeisiä ja asuvat Helsingin kantakaupungissa.

Silti kiinnostaa, mitä kirjailija ajattelee omasta kuolemastaan.

– Pelkään kuolemaa hulluna, Anna-Maria toteaa heti.

– Mutta helpottaa, että siitä voi puhua.

Kotona puhuttiin kaikesta

Seurakuntapapin töistä haaveileva Anna-Maria tottui puhumaan kuolemasta jo lapsena. Hän on kotoisin Keminmaalta työläisperheestä, joka kävi kirkossa toisinaan.

– Jostain syystä olen miettinyt kuolemaa tosi paljon ihan pienestä asti. En tiedä, miksi. Meillä kotona puhuttiin kaikenlaisista asioista, myös kuolemasta.

Lapsuudessa 1970- ja -80-luvuilla kuolema tuli luonnollisella tavalla lähelle.

– Äitini hoiti sekä isänäitiä että omaa äitiään. Äidinäiti kuolikin meille kotiin, kun olin teini-ikäinen.

Iso järkytys mummon kuolema ei ollut.

– Muori lähestyi yhdeksääkymmentä ja hiipui pikkuhiljaa pois. Kuolema näyttäytyi minulle luonnollisena ja rauhallisena pitkän elämän eläneen ihmisen poismenona.

”On älytöntä rajata yksi osa-alue elämästä pois”

Omassa kodissaan Anna-Maria jatkaa lapsuudenperheensä perintöä. Kuolema on ollut puheenaiheena niin puolison kuin lastenkin kanssa.

– Lapset osaavat käsitellä mitä ihmeellisimpiä asioita. He ovat pieniä filosofeja.

Anna-Maria ei ymmärrä, miksi lapsia ei voisi vaikkapa tuoda hautajaisiin.

– On aivan älytöntä yrittää rajata yksi osa-alue elämästä pois, hän sanoo.

– Kuolema on pelottava asia. Mutta siitä puhuminen hälventää pelkoa ja helpottaa oloa.

Toki kuolemasta pitää puhua lapsen ikätason mukaisesti. Kaksivuotiaan kanssa puhutaan eri tavalla kuin kuusivuotiaan kanssa.

Vääriin asioihin keskittyminen elämässä

Keski-ikäisenä kuolema tulee eri tavalla lähelle kuin nuorempana. Silloin viimeistään haihtuu harhakuva omasta kuolemattomuudesta.

Silti Anna-Marian mielestä suurimmat pelot eivät liity omaan kuolemaan vaan siihen, että hän menettää jonkun rakkaistaan.

– Omat vanhempani ovat iäkkäitä ja ystäväpiirissäni on vakavia sairauksia. Ja varmasti jokaisen vanhemman suurin pelko on se, että omille lapsille tapahtuisi jotain.

Esikoiskirjansa tärkeimmäksi viestiksi Anna-Maria nostaa sen, että ihmisen tulisi muistaa oma kuolevaisuutensa.

– Aika usein minulla on sellainen olo, että keskitymme vääriin asioihin elämässä, koska hairahdumme kuvittelemaan, ett olemme täällä ikuisesti.

Vaikka elämänsä tärkeimmiksi asioiksi listaisi perheen, ystävät ja terveyden, saattaa elämän todellinen painopiste kuitenkin olla työnteossa tai materiassa.

– Moni on valmis tekemään hulluna töitä saadakseen tietynlaisen asunnon tai auton. Mikä on sitten se hinta, jonka siitä lopulta joutuu maksamaan?

Sen Anna-Maria myöntää, että niin hän kuin kirjan päähenkilökin kuuluvat niihin etuoikeutettuihin, joilla on ”tavallaan kaikki”. Siksi he voivat nauttia elämän pienistä asioista.

– On vähän hurskasta puhua näin, koska raha toki tuo turvallisuuden tunnetta. Mutta silti pitää pysyä hereillä, ettei lomamatkoista tai kauniista kodista tulisi itseisarvoja elämässä.

Muistot ovat tärkein perintö

Kaksi toivetta Anna-Marialla on omaan kuolemaansa liittyen.

– Olisi ihanaa, että saisin elää niin kauan, että näkisin omien poikieni kasvavan aikuisiksi. Ja jos saan elää terveenä, toivon totta maar, että saan elää vanhaksi.

Sitä hän ei sure, että näillä näkymin rahallista perintöä ei juurikaan ole lapsille jättää.

– Tärkeintä on se, miten läheisten kanssa on ollut elinaikana. Muistot yhteisistä hetkistä ovat tärkein perintö, jonka jälkipolville voi antaa.

Anna-Maria Eilittä

Anna-Maria Eilitän mielestä puolisoiden kannattaisi keskenään puhua kuolemaan liittyvistä toiveista ja näkemyksistä.

Vaikka Anna-Maria toivookin, että elämä kantaa vielä pitkälle, hautajaiset ovat olleet puheenaiheena puolison kanssa, hautajaismusiikkia myöten.

– Haluaisin, että hautajaisissani soitettaisiin YUP:n biisi Meitä odotellaan mullan alla – mieluiten Vesa-Matti Loirin versio, koska se voisi sopia paremmin tilaisuuteen, Anna-Maria sanoo hymyillen.

– Toivon, että ne jotka silloin ovat jäljellä, voisivat kuunnella sitä kappaletta ja ajatella, että sain hyvän elämän ja että oli minun aikani mennä.

Miten selittää lapselle kuolemaa? Kirjailija Anna-Maria Eilittä: ”On oltava rehellinen”

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X