”Epävarmuus on pirullinen juttu” – Yhä useammat isät ja äidit hakevat apua vanhemmuuskouluttajalta, ja yksi syy siihen ovat Instagram-kuvat perheistä

Entisajan kasvatusmallit eivät enää ole ok, mutta lapset saavat edelleen raivareita ja käyttäytyvät huonosti. Tämä on yhtälö, josta nykyvanhempien epävarmuus kumpuaa: pitäisi toimia eri tavalla, mutta emme tiedä miten, sanoo vanhemmuuskouluttaja Elina Kauppila.

Teksti Kaisa Pastila
Kaksplus Syyllisyys ja epävarmuus
Nykyvanhemmat ovat hämillään kasvatuskulttuurin murroksen keskellä.

Miten suhtaudun, kun lapseni on alkanut kiroilla? kysyi pienen lapsen äiti taannoin kirjailija, vanhemmuuskouluttaja Elina Kauppilalta.

Kauppila ei yllättynyt. Kysymykseen kiteytyy paljon nykyvanhemmuudesta.

Kauppila on huomannut, että tämän ajan äitejä ja isiä yhdistää epävarmuus. Vanhempien mielessä kalvaa jatkuva epäilys: Miten minun kuuluisi oikein olla? Miten tässä roolissa pitäisi toimia?

– Vastasin, että ymmärrän huolen, mutta en voi neuvoa. Kysymys on siitä, miten hän itse haluaa suhtautua kiroiluun. Ei kouluttaja voi antaa valmista arvomaailmaa, Kauppila kertoo.

Vanhat keinot ovat pannassa, mutta uusia ei tunneta

Vanhemmuuskurssit vetävät nyt väkeä. Kauppilan ohjaamille Toimiva perhe -kursseille, vanhempien vuorovaikutuskoulutuksiin ja ”pinnanvenytysiltoihin” on tunkua. Myös neuvolan vanhemmuuskurssit täyttyvät nopeasti.

Mutta mikä tässä ajassa ajaa ihmisiä kursseille? Eihän ennenkään ole tarvittu opettajaa kertomaan, miten olla äiti tai isä. Eikö vanhemmuuden kuuluisi olla asia, joka osataan luonnostaan?

Kauppila näkee, että äitien ja isien hämmennyksen takana on vanhemmuudessa parhaillaan käynnissä oleva murros. Meillä on ymmärrys siitä, että tapa, jolla meitä aikanaan kasvatettiin, ei ole enää ok. Haluaisimme siksi toimia eri tavalla. Esimerkiksi jos negatiivisia tunteitamme vaimennettiin omassa lapsuudessamme, omille lapsillemme haluamme opettaa, että kaikki tunteet ovat sallittuja.

– Kriisi syntyy, kun pitäisi toimia eri tavalla, muttei ihan tiedä miten.

Tiedostamme, että esimerkiksi uhkailu, kiristäminen ja jäähyttäminen ovat tutkimustenkin mukaan haitallisia lapsen kehitykselle, mutta samaan aikaan mikään pikkulapsiarjessa ei ole muuttunut. Lapset saavat edelleen raivareita ja kiukuttelevat. Mitä teen? ihmettelee moni.

– Uudet keinot saattavat olla vielä epämääräisiä ja hahmottumattomia vanhemmille, Kauppila sanoo.

Syyllisyydestä ei ole hyötyä kenellekään

Epävarmoille vanhemmille on yhteistä voimakas syyllisyyden kokeminen. Syyllisyyttä aiheuttavat tilanteet, joissa on menettänyt malttinsa lapselle.

– Jos vanhempina joudumme stressaaviin tilanteisiin – niin kuin lasten kanssa usein joutuu – meissä aktivoituu selkärankamalli, eli se kasvatusmalli, jonka olemme saaneet lapsuudessa. Silloin käytämme niitä keinoja, joita olemme päättäneet olla käyttämättä. Se taas aiheuttaa jälkikäteen huonon omantunnon.

Jos lapsi tekee jotain ei-toivottua, jaksamme ensin lempeästi ohjata häntä muuttamaan käytöstään. Jos tilanne vain jatkuu, eikä lapsi reagoi ystävälliseen puheeseen, tulee eteen se kohta, jossa käämit palavat. Pian kuulemme itsemme sanovan: ”Et saa jälkiruokaa, jollet…” Ups, virhe! Ankara sisäinen ääni alkaa komentaa meitä: ”Ei noin saa toimia!”

Syyllisyys astuu kuvaan.

– Kenellekään ei ole mitään hyötyä siitä, että kokee voimakasta syyllisyyttä. Morkkis vain vie voimavaroja, ja oma jaksaminen huononee, Kauppila sanoo.

Hänen mukaansa syyllisyys saa kokemaan myös entistä suurempaa epävarmuutta. Ja siksi vanhemman pinna on entistä lyhyempi. Ja tadaa: noidankehä on valmis.

– Osaisimmepa olla armollisempia itsellemme! On hullua olettaa, että osaisi heti olla erilainen kasvattaja, vaikkei ole saanut siihen mallia.

On vaikea asettaa rajoja, kun kokee syyllisyyttä

Epävarmuus voi Kauppilan mukaan tulla esiin myös siinä, että ei osata asettaa rajoja lapselle.

– Nykyään ollaan lepsuja kasvattajia väärissä kohdissa. Samaan aikaan kun yritetään välttää vanhoja malleja, sekoitetaan se siihen, voiko lapselle asettaa rajoja. Ehkä on vaikea olla tiukkana oikeassa paikassa, kun kokee niin kovaa syyllisyyttä.

Kauppila tunnistaa kaupungilla liikkuessaan perusparin: on lapsi, joka käyttäytyy eri tavalla kuin vanhempi toivoisi ja äiti tai isä, joka tarkkailee tilannetta mutta ei puutu lapsen touhuihin.

– Vanhempi on ehkä jäänyt miettimään sitä, ettei halua toimia niin kuin lapsuudenkodissa oli tapana. Mutta kun sitä jää miettimään, se ei ainakaan paranna vuorovaikutusta lapsen kanssa – varsinkaan jos hetken päästä yllättäen räjähtää lapselle.

Kauppilan sanoma onkin, että epävarmuus omasta vanhemmuudesta vain pahentaa ristiriitoja. Siksi äitinä tai isänä toimimiseen kannattaisi löytää varmuus.

– Epävarmuus on pirullinen juttu. Paitsi että se aiheuttaa turvattomuutta lapsessa, se on myös kuluttavaa vanhemmalle itselleen.

Instagram-kuvat luovat vääriä odotuksia perhe-elämästä

Melkein kaikki Kauppilan kursseille tulevat kuvittelevat, että vain heidän perheessään on ongelmia.

– Tätä aikaa leimaa Instagram-kuva. Elämästä rajataan pois negatiiviset asiat. On siistiä ja söpöä. Ei ihme, että moni alkaa kysyä itseltään: Miksi vain minulla on ristiriitoja? Miksi en handlaa lapsiperhe-elämää?

Somen mukaan kaikkien muiden maailmassa on erilaista. Muut askartelevat ja leipovat lastensa kanssa. Heidän arjessaan eivät eritteet haise, eikä kukaan riitele.

– Ihmiset saattavat ajatella, että perhe-elämä on jotain kiiltokuvamaista. Sitten kun kotona tuleekin tunnekuohuja ja ristiriitoja, vanhemmat kokevat huonoutta ja luulevat epäonnistuneensa.

Yksilösuorituksen sijaan vanhemmuutta kannattaisi Kauppilan mielestä ajatella yhteisenä juttuna. Parasta olisi, jos osaisi nähdä itsensä osana suurta vanhempien joukkoa. Jaettuina asiat asettuvat perspektiiviin ja olo kevenee.

– Yksinäisyyden kokemus vie voimia. Kannattaa yrittää teroittaa itselleen, että ongelmat ovat yhteisiä ja että kaikki vanhemmat ovat ihan yhtä pihalla.

Vanhemmuuteen kuuluu se, että tilanteet ovat yllättäviä ja lapset pääsevät iholle.

– Yksi kaverini sanoi kerran, että häntä nolottaa, että koiranpennun kanssa ei mene hermo juuri koskaan, mutta lapsi saa ärsyyntymään ihan pienestäkin.

Kaksplus Nykyvanhempien syyllisyys

Nykyisin ymmärretään, että vanhemmuudessa on kyse vanhemman omista tunne- ja vuorovaikutustaidoista. Jos ei ole itse saanut empaattista vanhemmuuden mallia, se ei tule luonnostaan.

Vanhemman kuuluu olla turvallinen kehys

Omaan epävarmuuteensa Kauppila törmäsi tultuaan toisen kerran äidiksi. Vauvalla oli koliikki, ja perheen esikoinen oli vasta vuoden ja neljä kuukauden ikäinen.

– Se oli raastavaa aikaa. Pinnani oli kireällä. Olin ajatellut, että olisin hyvä ja rauhallinen vanhempi – minulla oli pitkä meditaatiotausta. Mutta olinkin hermostunut.

Kauppila tunsi riittämättömyyttä. Vauva itki tauotta, ja kahden lapsen äiti koki, ettei hän pystynyt vastaamaan molempien lastensa tarpeisiin. Kauppila kärsi morkkiksista, jotka vaikeuttivat lisää selviytymistä.

– Jossain vaiheessa tajusin, että viestin esikoiselle epävarmuutta. Oivalsin myös, että se ei ainakaan paranna hänen oloaan.

Kauppila huomasi, että hänen oma hermoilunsa heijastuu lapsiin, jolloin hekin olivat epävarmoja. Se oli kehä.

– Tajusin, että minun pitää viestiä turvaa ja vastuunottoa ja olla turvallinen kehys lasten kokemuksille. Päästäkseni siihen minun pitää olla myötätuntoinen itseäni kohtaan ja lohduttaa itseäni tilanteessa.

Kauppila alkoi tehdä omaa tunnetyöskentelyä. Hän analysoi omaa käytöstään: mitä maltinmenetystilanteissa oikein tapahtui.

– Pohdin myös lapsuuttani. Muistelin, miten minun tunnekuohuihin suhtauduttiin lapsena. Miten kiukkuni otettiin vastaan? Ne kohdat, joita itsessä ei ole siedetty, ovat vaikeita omien lasten kanssa.

Uusi tapa olla vanhempi perustuu myötätuntoon

Kauppilan kursseilla omaa vanhemmuutta lähdetään etsimään lapsuuden kokemuksista käsin. Varmuus kasvattajana löytyy, kun oivaltaa, miten itseä on kasvatettu pienenä.

– Itse asiassa vanhemmuudessa on kyse vanhemman omista tunne- ja vuorovaikutustaidoista.

Omat tunnetaidot voivat olla siksi huonot, että lapsuudessa ei ole saanut olla sen laatuisessa vuorovaikutuksessa, jossa taidot olisivat päässeet kehittymään.

Uusi tapa olla vanhempi perustuu myötätuntoon. Jotta voi olla empaattinen ja lohduttaa, pitää löytää sellaisia kokemuksia omasta elämästä ja historiasta.

– Omassa historiassa voi olla raskaitakin kokemuksia, mutta silti sieltä voi löytää muistoja hetkistä, joissa on kokenut läheisyyttä ja ymmärrystä. Kun näihin muistoihin saa yhteyden, se kantaa vanhemmuutta.

Kursseilla opetellaan myös itsemyötätuntoa. Kun osaa suhtautua itseensä myötätuntoisesti, voi olla empaattinen toisia kohtaan. Se antaa voimavaroja hankalissa tilanteissa.

– Jos huomaa puhuvansa kriittisesti itselleen, tapa juontaa usein lapsuudesta. Onneksi omaa sisäistä puhetta voi myös muuttaa.

Armollisuus syntyy myös siitä, että antaa itselleen anteeksi vanhoja juttuja. Vaikka epäonnistui omasta mielestään kasvattajana kaksi vuotta sitten tai viime viikolla, siitä on aivan turha kantaa enää nyt morkkista.

– Ei kannata jumittaa vanhoihin syyllisyyksiin. Kun lapsi saa tänään lempeän hyväksynnän kokemuksia, se on tärkeintä.

Niin ja sen kiroilevan lapsen äitiä Kauppila myös rohkaisi:

– Jokaisella on vanhempana lupa omiin arvoihin ja mielipiteisiin, ja kyllä ne saa myös kertoa lapselle. Omassa perheessäsi saat vaalia juuri niitä asioita, jotka ovat sinulle tärkeitä.

Lue lisää: Tästä kaikesta vanhemmat tuntevat syyllisyyttä

Äiti, jäytääkö sinua jatkuva syyllisyys? Tämä ihmistyyppi on erityisen altis turhaan epävarmuuteen

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä