Raskausarvet ovat jälkiä rakkaudesta – 3 lukijaa kertoo kehonsa tarinan

Raskaus ja synnytys muuttavat naisen kehoa. Kolme äitiä kertoo, mitä muistoja heidän vartalonsa kantaa aina mukanaan.

Teksti Oili Urmas
raskausarvet

Toista lastaan odottava Lotta, 27, on 3-vuotiaan pojan äiti.

”En harmittele, vaikka arvet jäisivät”

”Olin seitsemännellä kuulla raskaana, kun tunsin, että vauva venytteli itseään vatsassani oikein pitkäksi. Vatsani ihoa alkoi kutittaa, ja katsoin mahaani peilin kautta. Silloin huomasin, että alavatsani oli täynnä raskausarpia. En tiedä, missä vaiheessa arvet olivat syntyneet, mutta vauva oli kova potkimaan ja venyttämään vatsani ihoa liikkeillään.

En ole hoitanut raskausarpiani, sillä minusta tuntuu, että ne eivät häviäisi, vaikka tekisin mitä. Sain arpia myös neljä vuotta sitten, kun odotin esikoistani. Silloin arvet tulivat aivan raskauden lopussa, ja ne olivat hyvin vaaleita ja hävisivät nopeasti synnytyksen jälkeen. Puolen vuoden kuluttua en enää nähnyt niitä, vaikka tunsin ne sormillani. Uskon, että nyt käy samalla tavalla.

Eipä minua kyllä harmita, vaikka raskausarvet jäisivätkin. Ne ovat vain merkkejä elämästä. En ole peitellyt arpiani koskaan vaan käytin kesällä huoletta bikineitä. Arvet ovat pieni asia verrattuna odotusajan vaivoihini. Vasta viimeiset kaksi kuukautta minusta on tuntunut, että on kivaa olla raskaana. Sitä ennen kuljin oksennuspussi mukanani ja olin paljon sairauslomalla. Myös ensimmäisen raskauden aikana voin todella pahoin, ja siksi mietin sen jälkeen pitkään, haluanko kokea raskautta uudestaan. Lopulta aika kultasi muistot.”

 

raskausarvet

Virpi, 39, on 4-vuotiaan tytön äiti.

”Iho oli rypyssä kuin pitsi”

”’Voisitteko nyt oikeasti antaa sen sektioajan. Uskokaa nyt jo, ei se sieltä tule!’ ähkäisin turhautuneena kätilölle, kun olin ollut neljä päivää Kätilöopistolla. Synnytystä oli yritetty käynnistää, mutta mikään toimenpide ei ollut tehonnut. Palloilin synnytyssairaalassa äitiysmekossa ja pyörittelin peukaloitani.

Kun sektiopäätös lopulta tuli, olin helpottunut. Paniikki yritti hiipiä mieleeni edellisenä iltana, mutta hellitti, kun leikkaava lääkäri tuli aamulla tervehtimään. Vauva tuli maailmaan nopeasti ja helposti. Leikkauksesta toipuminen oli omanlaisensa työ. Kotiuduin päässäni lääkärin ohje: vauvaa saa hoitaa vapaasti, muuten ei saa nostaa mitään kahvipannua painavampaa. Noudatin ohjetta orjallisesti.

Kotiin päästyämme ilma oli helteinen, ja olin huolissani haavasta, sillä sitä ei ollut mahdollista pitää kuivana ja puhtaana. Iho oli koko ajan hiessä. Onneksi haavaa ei kuitenkaan särkenyt. Se oli oikeastaan siistein osa koko vatsanahkaa. Muu vatsa oli kaameassa kunnossa: möykkyinen, venynyt ja täynnä läikkiä. Haava oli siisti, pieni ja alhaalla.

Yliaikainen raskaus venytti ihoa myös navan ympäriltä. Kun kuuden kuukauden täysimetyksen jälkeen olin hoikimmillani, vatsa näytti puolipallolta, jonka päälle joku oli lyönyt kattilan kannella. Ympäröivä iho oli rypyssä kuin pitsi. Kun kiloja on tullut lisää, keskivartalo näyttää sileämmältä, vaikka kilot ovatkin mielestäni ikävä juttu.

Ajattelin heti sektion jälkeen, että en taida enää käyttää bikineitä. Olin väärässä. Kävimme Yhdysvalloissa lomalla, ja paikallisesta bikiniliikkeestä löysin ihanan kaksiosaisen uima-asun.

Olen arvestani omituisella tavalla onnellinen. Minusta ei selvästi olisi ollut synnyttämään alakautta, ja sektio oli hyvä tapa tuoda lapsi maailmaan.”

 

raskausarvet

Janette, 22, on seitsemän kuukauden ikäisen pojan äiti.

Muisto kiireellisestä sektiosta

”Olimme ehtineet seurustella mieheni kanssa vasta neljä kuukautta, kun tulin raskaaksi. Henkinen myllerrys oli melkoinen. Niin oli fyysinenkin. Aloin oksentaa kaksi päivää sen jälkeen, kun tein raskaustestin. Pahoinvointi kesti koko odotuksen ajan. Jouduin välillä sairaalaan tiputukseen oksentelun vuoksi. Liitoskivut alkoivat raskauden puolivälissä. Vauva oli perätilassa, mikä sai oloni tukalaksi.

Perätilasta huolimatta halusin synnyttää vauvan alateitse. Siinä asiassa olin hirveän jääräpäinen. Synnytys käynnistyi, kun lapsivesi meni. Sairaalassa lääkäri tutki lantioni röntgenkuvia. Hän totesi, että häntäluuni on niin hankalassa asennossa, että en voisi synnyttää alateitse, sillä vauva jäisi todennäköisesti kiinni synnytyskanavaan. Lääkäri määräsi minut kiireelliseen sektioon. Se oli minulle pettymys, mutta riskit olisivat olleet liian suuret.

Pian olinkin leikkauspöydällä. Itkin ja minua pelotti. Yritin keskittyä katsomaan miestäni silmiin. Leikkaus oli ohi kymmenessä minuutissa. Sektion jälkeen olin yksin neljä tuntia heräämössä. Puudutus oli levinnyt kaulaan asti. Olin kuvitellut mielessäni, että tutustuisimme yhdessä mieheni kanssa uuteen tulokkaaseen kaikessa rauhassa. Niin ei käynyt.

Toivuin sektiosta helposti. Parin kuukauden ajan minun piti varoa rasittamasta itseäni liikaa, koska silloin arvessa tuntui kipua. Nyt en enää edes huomaa arpea. Se on niin pieni ja piilossa. Sektioarpi on muisto siitä, että olen saanut lapsen.”

 

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä