Synnytys 31.5.2018
TEKSTI Elina Teerijoki
KUVAT Suvi Elo / Otavamedia, Satu Renko

3 tarinaa synnytyspelosta: ”Kehooni kajottiin ilman lupaa ja se ahdisti minua”

Sairaalan haju oksettaa, kipu ja tuska tulevat yöllisiin painajaisuniin. Synnytyspelko syö väistämättä odotuksen iloa. Kolme äitiä kertoo, miten selättivät pelkonsa.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu
synnytyspelko

Kun synnytyspelko oli pahimmillaan, turkulainen Emmi harkitsi sektion pyytämistä.

”Harkitsin pitkään sektion pyytämistä”

Emmi Pärni, 29, on aina pelännyt lääkärikäyntejä.

– Lapsena, kun minulta piti ottaa verikoe, tarvittiin usein kaksi hoitajaa pitämään minusta kiinni, Emmi kertoo.

Kun kaverit alkoivat saada vauvoja, Emmi kävi sairaalassa tervehtimässä heitä. Jo sairaalan ovelta tulvahtaneesta tuoksusta tuli hänelle huono ja heikko olo.

Emmi ei tiedä, mistä vastenmielisyys sairaaloita kohtaan on syntynyt, sillä sairaalaympäristö ei ollut hänelle ennestään tuttu. Ramseksen syntymä neljä kuukautta sitten oli hänelle ensimmäinen pitempi sairaalakokemus.

Toimenpiteet pelottivat

Synnytys pelotti Emmiä etukäteen erityisesti siihen liittyvien toimenpiteiden vuoksi. Esimerkiksi epiduraalipuudutuksen saaminen oli ajatuksena kauhea, samoin tieto siitä, että hän joutuisi olemaan vuodepotilaana.

– Osallistuimme mieheni kanssa synnytysaiheiselle luennolle, ja minulle tuli sielläkin vain sellainen olo, etten halua kuulla mitään.

Emmi otti neuvolassa esiin sen, ettei hän kyennyt ajattelemaan lainkaan synnytystä. Terveydenhoitaja ehdotti käyntiä synnytyspelkopoliklinikalla, mutta Emmistä paikan päällä käyminen ja synnytysvälineisiin tutustuminen tuntui pahalta. Hän harkitsikin pitkään suunniteltuun sektioon hakeutumista.

– Ajattelin, että olisi helpompaa, jos tietäisin synnytyspäivän ja sen, miten synnytys menisi. Luin kuitenkin netistä tietoa sektiosynnytyksistä ja huomasin, että monella oli siitä huonoja kokemuksia. Oma äitinikin kertoi toipuneensa alatiesynnytyksestä paremmin kuin sektiosta. Se ehkä sai minutkin luopumaan sektiotoiveesta.

Lopulta Emmi rauhoitti mielensä sillä, että päätti olla suunnittelematta synnytystään. Hän ei myöskään lukenut enää synnytystarinoita, koska niissä ei ikinä kerrottu helpoista synnytyksistä – vain niistä, joissa meni jokin pieleen.

Kun Emmin lapsivedet menivät, hän tiesi, että hänen on kohdattava pelkonsa, halusi hän sitä tai ei. Hän lähti miehensä kanssa sairaalaan illansuussa, ja lapsi syntyi aamuyöllä.

– Synnytys meni tosi hyvin. Voitin useita pelkojani, ja moni asia sujui paljon helpommin kuin olin kuvitellut.

Emmille sekä sairaalaympäristö että osaava, sympaattinen henkilökunta olivat positiivinen yllätys. Synnytyksessä kätilö osasi työnsä, ja perhehuoneessa Emmi sai hoitaa vauvaa rauhassa, mutta apua oli saatavilla aina tarvittaessa. Toipuminen alkoi nopeasti.

Ihan ilman lääketieteen apua synnytys ei mennyt. Emmi menetti verta ja sai verensiirron. Sängyn vieressä roikkuva veripussi näytti vastenmieliseltä, mutta Emmi pystyi järkeilemään, että veren saaminen nopeuttaisi toipumista.

Synnytyksestä Emmi ei muista juuri mitään. Etukäteen pelottavalta tuntunut epiduraalikin on jo unohtunut.

– Muistan, että sanoin kätilölle, että tätä pelkäsin kaikkein eniten. Minulla ei silti ole mielikuvaa, miltä puudutuksen laittaminen tuntui.

”Doulan tsemppauksesta oli paljon apua”

Kun Mona Kiira, 28, lähti kuusi vuotta sitten synnyttämään esikoistaan, hän ajatteli, että totta kai synnytys sujuisi hyvin ja onnellisesti. Toisin kävi.

Synnytys alkoi lapsiveden menolla, mutta supistuksia ei kuulunut. Mona joutui osastolle, vaikka hän oli toivonut voivansa olla pitkään kotona. Lapsivesi oli vihertävää, joten synnytys käynnistettiin.

– Oksitosiini aiheutti kovat kivut, mutta kesti kaksi vuorokautta ennen kuin vauva alkoi syntyä. Epiduraali kumosi oksitosiinin vaikutusta.

Pahimpana Mona koki sen, että hänet ohitettiin: kätilö päätti Monan asennoista ja liikkumisesta. Erityisen pahalta tuntui, että kätilö teki tarpeettoman episiotomian eli välilihan leikkauksen.

– Kehooni kajottiin ilman lupaa, ja se ahdisti minua.

Synnytyksen jälkeen kätilöt huomasivat, että vauva ei hengitä kunnolla, joten hänet vietiin pois. Mona puolestaan joutui kaavintaan, sillä istukka ei syntynyt kokonaisena. Kaavintakaan ei onnistunut, mitä lääkäri myöhemmin pahoitteli.

– Kukaan ei selittänyt, mitä tapahtui ja miksi vauva on poissa. Kätilön asenne oli, että kukaan ei kuollut, joten ei ole mitään hätää. Minusta tuntui, että jäin todella yksin.

Painajaisia ja pelkopolikäyntejä

Meni kuusi vuotta ennen kuin Mona uskalsi ajatellakaan toista raskautta ja synnytystä. Painajaiset alkoivat heti, kun Mona tiesi olevansa raskaana.

– Silloinen työkaverini toimi doulana ja ohjasi minut netin Aktiivinen synnytys -ryhmään. Neuvolasta sain varhennetun ajan pelkopolille jo raskauden puoliväliin.

Pelkopolikäyntejä tuli lopulta useita. Mona purki kätilöiden kanssa synnytyskokemustaan.

– Minulle oli tärkeä kuulla, että synnytyksessä tehtiin virheitä ja että hoitokäytännöt ovat muuttuneet.

Mona meni myös rentoutusvalmennukseen ja osallistui Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluiltoihin.

Hän halusi synnytykseen puolisonsa lisäksi doulan. Ratkaisu löytyi läheltä: työkaveri lähti doulaksi ja otti mukaan työparinsa, eli mukaan tuli kaksi doulaa.

– Viimeisen kuukauden ajan tunsin, että minusta pidetään hyvää huolta, Mona kertoo.

Toinen synnytys käynnistyi kuten ensimmäinenkin: vihreällä lapsivedellä. Mona säikähti, mutta kätilö oli tällä kertaa hänen puolellaan lääkkeellistä käynnistystä vastaan. Synnytys käynnistyikin akupunktiolla.

Synnytyssalin kätilö oli perehtynyt Monan taustaan ja sanoi haluavansa kuunnella Monaa, mutta myös kertoa, miksi synnytykseen mahdollisesti puututaan.

– Hän sanoi, että minulla on kuitenkin päätösvalta. Sillä oli iso merkitys.

Synnytys pysähtyi välillä, ja koko tiimi otti torkut. Ammeessa oleminen sai synnytyksen jatkumaan, ja Mona synnytti hyvävointisen vauvan ilokaasun voimin.

– Synnytys oli hieno kokemus, sillä minua tuettiin. Kaikesta jäi lämmin olo, ja toipuminen alkoi nopeammin kuin ensimmäisessä synnytyksessä.

Jos Mona vielä joskus synnyttää, hän haluaa taas doulan mukaansa.

– Tsemppaus ja luonnonmukaisen kivunlievityksen taidot olivat minulle iso apu.

synnytyspelko

Auliksen (vas.) synnytys oli lopulta Hiljan mielestä helpompi kuin Ulpun.

”Olin varma epäonnistumisesta”

Hilja Mustonen, 31, lähti synnyttämään esikoistaan Ulpua ”takki auki”. Hänellä oli mielessään kuva ihanista synnytyksen jälkeisistä hetkistä ja vastasyntyneestä sylissään.

– Mene ilolla synnyttämään, ohjeisti äitini. Ja niin meninkin.

Ensisynnytys oli kuitenkin pitkä ja vaikea. Lapsivettä oli paljon, ja koska Hiljalle kertynyt paljon raskauskiloja, vauvan painoarviota oli vaikea tehdä.

– Vauva ei liikkunut synnytyskanavassa ja lopulta hörppäsi likaantunutta lapsivettä. Hartiaponnistuksessa vauvan solisluut murtuivat niin, että pamahti.

Kun vauva syntyi, huomattiin, että hän oli paljon arvioitua isompi, yli 4,5-kiloinen. Synnyttyään Ulpu ei hengittänyt kunnolla, joten hänet vietiin teho-osastolle. Hilja ei saanut vauvaa syliinsä, eikä ehtinyt edes nähdä häntä. Hän muistaa vain ovet, jotka jäivät heilumaan kätilön perässä.

Vaikka tilanne oli pelottava, Ulpu-vauva toipui synnytyksestä hyvin. Melko pian Hilja tuli uudelleen raskaaksi. Silloin silmitön kauhu iski heti, kun hän mietti synnytystä.

– En pystynyt ajattelemaan synnytystä yhtään, ja minulla oli vahva tunne siitä, että se ei tulisi menemään hyvin.

Syyllisyydentunteita ahdistuksesta

Hilja pelkäsi, että toinenkin vauva olisi iso. Vauvan koosta tuli Hiljalle pakkomielle, joka paheni, kun rakenneultrassa selvisi, että raskaus saattaa olla odotettua pidemmällä. Hilja oli niin varma synnytyksen epäonnistumisesta, että mietti jopa, miten hänen miehensä ja Ulpu selviäisivät ilman häntä. Samalla hän koki syyllisyyttä ahdistuksestaan – vauvahan kokee äitinsä tunteet.

Kun Hilja keräsi rohkeutensa ja kertoi neuvolassa pelkotiloistaan, hänet ohjattiin pelkopolille.

– Sain papereihin pelkopotilasmerkinnän, ja minua kohdeltiin sen jälkeen hyvin varovasti. Kaikki asiat selitettiin tarkasti, ja sain tavallista tiiviimmän raskauden seurannan.

Hilja kävi myös sairaalan henkilökunnan kanssa ensimmäisen synnytyksensä läpi. Se oli kamalaa, mutta terapeuttista.

– Keskustelun avulla ymmärsin, miksi ensimmäisessä synnytyksessä toimittiin sillä tavalla. En koe, että kukaan olisi tehnyt virheitä.

Hilja ei halunnut toista ison vauvan alatiesynnytystä. Sovittiin, että synnytys käynnistettäisiin heti, kun se olisi mahdollista. Raskausviikolla 37 Hilja meni käynnistykseen.

Synnytys venyi taas kahden päivän mittaiseksi, mutta se oli paljon ensimmäistä parempi kokemus. Ponnistus oli nopea, vaikka Auliskin painoi yli neljä kiloa.

– Tällä kertaa sain sen synnytyskokemuksen, jonka halusinkin. Vauva rääkäisi, hänet näytettiin minulle, ja sain hänet heti rinnalle. Se kaikki oli niin ihmeellistä.

Hiljan synntyspelkoa helpotti lopulta eniten se, että hän uskalsi kysyä epäselvistä asioista.

– Minulle oli iso juttu, että hain apua ja kysymyksiini vastattiin. Jos en olisi puhunut peloistani, olisin ollut henkisesti paljon pahemmassa jamassa.

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu
Juttu jatkuu mainoksen jälkeen
Juttu jatkuu

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Suomen kattavin vanhemmuusmedia: hyötytietoa vanhemmuudesta, perheblogeja ja suosittu keskustelufoorumi. Tervetuloa viihtymään!

Seuraa
meitä: