Synnytys 09.10.2019 Päivitetty 10.10.2019

Synnytys antoi Outille vakavan trauman ja rikkoi kropan – ”Syytin itseäni siitä, että ahdistuin kokemuksesta”

Vaikka vaikeat synnytykset kulkivat suvussa, Outi päätti synnyttää alateitse. Kun vastasyntynyt nostettiin rinnalle, Outi mietti, oliko vauva hädän arvoinen.

Teksti
Liisa Järvinen
Kuvat
Sampo Korhonen
16 kommenttia

Saako lohduttaa? Minerva, 2,5, katselee äitiään vakavana suurilla sinisillä silmillään. Outi Ilves, 34, nyökkää ja upottaa kyynelistä märät kasvonsa Minervan vaaleisiin hiuksiin.

– Äitiä vähän itkettää, Outi saa kuiskattua tytön korvaan.

Outilla on kaikki hyvin. Hänellä on kaksi ihanaa lasta, aviomies Lauri, 33, ja tuore työpaikka sairaalan osastofarmaseuttina.

Mutta muistot viiden vuoden takaa ovat edelleen niin kipeitä, että Outin on mahdoton kertoa itkemättä tätä tarinaa. Tarinaa aurinkoisesta ja lämpimästä huhtikuun päivästä, kun päivänvalon näkivät Aarni, 5, ja synnytyspelko esikoisen jälkeen.

Tämähän menee hyvin

Aluksi kaikki meni hyvin. Raskausviikolla 39 oleva Outi ja Lauri kirjoittautuivat aamulla sisään synnytyssairaalaan synnytyksen käynnistämistä varten. Outi oli kaksi päivää aiemmin käynyt pelkopoliklinikalla ja saanut sovittua käynnistyksen, jotta raskaus ei menisi yliaikaiseksi. Se oli ollut Outin pahin pelko, sillä vaikeat synnytykset tuntuivat kulkevan suvussa.

Outin äiti oli ainoa lapsi, koska hänen syntymänsä oli jättänyt mummolle vakavan trauman. Sekä Outi että hänen veljensä olivat syntyneet sektiolla; Outi etenemättömän synnytyksen vuoksi, veli siksi, että synnytys ei ikinä käynnistynyt.

Syyllisyys synnytyksen jälkeisistä ajatuksista painaa Outia edelleen.

Vaikka arki onkin onnellista, syyllisyys synnytyksen jälkeisistä ajatuksista painaa Outia edelleen.

Oikeastaan Outi oli mennyt pelkopolille pyytämään suunniteltua sektiota. Lääkäri oli kuitenkin saanut taivuteltua Outin alatiesynnytykseen vakuuttamalla, että jos synnytyksessä ilmenisi komplikaatioita, Outille olisi luvassa matalan kynnyksen sektio.

Synnytyssairaalassa Outin kohtuun laitettiin ballonki, suolavesiliuoksella täytettävä pallo, jonka aiheuttama paine avaa kohdunsuuta. Outin kohdunsuu alkoikin avautua hienosti. Hyvä tästä tulee, hän ajatteli luottavaisin mielin.

Pitkiä tunteja

Ongelmat alkoivat, kun ballonki otettiin pois: kohdunsuu alkoi sulkeutua. Synnytyslääkäri päätti vauhdittaa asioita, joten kalvot puhkaistiin ja Outille laitettiin oksitosiinitippa ja epiduraali.
Kohdunsuu alkoi taas avautua, ja myöhään illalla se oli täysin auki. Outi ei kuitenkaan tuntenut ponnistamisen tarvetta. Ehkä tämä vielä tästä, hän yritti ajatella positiivisesti. Onneksi Lauri oli koko ajan vierellä. Illalla työvuoroon oli tullut myös kätilöopiskelija, jonka Outi oli saanut tuekseen.

Yö meni hengitellessä supistusten tahtiin. Lauri nukkui. Outi valvoi. Epiduraali vei kipua pois, ja sitä annettiin lisäannoksiakin, kun vaikutus alkoi hälvetä. Outi yritti pitää yllä positiivista asennetta.­

Outi tunsi olevansa näkymätön, pelkkä synnytyskone, suoranainen maanvaiva.

Ihanaa, pian hän tapaisi kohdussaan kasvaneen vauvan.

Mieliala laski, kun yövuoroon tullut kätilö tuli käymään huoneessa. Outista tuntui, että tämä puhui kätilöopiskelijalle kuin Outi ei olisi ollut paikalla. Outi tunsi olevansa näkymätön, pelkkä synnytyskone, suoranainen maanvaiva. Kätilö vaikutti turhautuneelta, kun synnytys ei edennyt.

Aamukuudelta supistuskivut alkoivat voimistua, mutta Outi ei edelleenkään tuntenut tarvetta ponnistaa. Epiduraalin vaikutus oli taas hiipunut, ja kätilö teki päätöksen: nyt aletaan ponnistaa.

Me kuollaan, me kuollaan!

”Älä huuda, pidä kasvot rentoina”, kätilö neuvoi, kun Outin teki mieli karjua tuskasta. Outi ponnisti ja ponnisti, mutta mitään ei tapahtunut. Vain hirvittävä kipu raastoi alavatsaa.
Puolen tunnin ponnistamisen jälkeen Outi vilkaisi kelloa. Tämä ei pääty hyvin, hän ajatteli kauhuissaan.

Kului vielä toiset puoli tuntia. Sitten Outi ei enää jaksanut. Voimat olivat lopussa. Outi makasi sängyllä sekavana kivusta ja väsymyksestä. Hän hädin tuskin rekisteröi, että huoneeseen pelmahti synnytyslääkäri ja lisää kätilöitä.

Lauri seurasi sivusta avuttomana, kun lääkäri ja kätilö heittäytyivät Outin ylävatsan päälle. Outi ei ollut saada henkeä, mutta vauva oli pakko saada ulos. Kipu oli sanoin kuvaamatonta. Pakokauhu otti vallan. Me kuollaan, me kuollaan, Outin päässä takoi.

Lopulta lääkäri tarttui imukuppiin, kiinnitti sen vauvan päähän ja veti. Alapää tuntui repeytyvän palasiksi, ja Outi huusi. Hän huusi vielä silloinkin, kun vauva parin vedon jälkeen oli jo ulkona.
Sitten se oli ohi. Vauva nostettiin Outin rinnalle. Se oli poika, hieman yli nelikiloinen, päälaella hentoja vaaleita haivenia.

Kaikki olivat sanoneet, että kipu loppuisi sillä hetkellä, kun vauva syntyy. Outia sattui edelleen. Miksi tämä kipu ei lopu? Outi katseli kivuissaan vauvan päätä, joka oli mustelmilla imukupin vuoksi.

Vauva oli nyt maailmassa. Mutta oliko tämä kaiken arvoista?

Selviänkö sittenkään?

Nyt viisi vuotta myöhemmin Outi nousee sohvalta kyyneleet silmissä ja hakee keittiöstä nenäliinan.

Syyllisyys synnytyksen jälkeisistä ajatuksista painaa häntä edelleen. Tekee kipeää muistella, että vauva ei aluksi tuntunut hänen kokemansa tuskan arvoiselta.

– Onneksi kiintymys vauvaan syttyi osastolla, kun pidin häntä paidan alla, Outi sanoo.

Ennen lapsivuodeosastolle pääsyä Outi ehti kokea vielä lisää kauhunhetkiä. Synnytyksen jälkeen Outi vietiin leikkaussaliin ommeltavaksi. Väliliha oli revennyt pahasti, ja Outi oli menettänyt paljon verta. Hemoglobiini oli alle 70, ja Outi näki kaiken kahtena.

– En ollut vielä sisäistänyt, mitä olin juuri kokenut, ja minua pelotti, että selviänkö tästä sittenkään. Hengenlähtö oli todella lähellä.

Kukaan ei kertonut Laurille, miten huonossa kunnossa Outi oli. Heräämössä Outi itki hysteerisenä, että haluaisi nähdä miehen ja vauvan.

Aarnin vauva-aikana Outilla diagnosoitiin ahdistuneisuushäiriö ja post-traumaattinen stressireaktio. Synnytyspelko esikoisen jälkeen laukesi Minervan tullessa, korjaavana kokemuksena.

Lapsivuodeosaston perhehuoneessa Outi keskittyi opettelemaan vauvanhoitoa ja imetystä. Vaikka Outi piti vauvaa paljon ihokontaktissa, maito ei tahtonut nousta.

– Toisaalta on ihan loogista, että keho ei alkanut tuottaa maitoa, koska olin todella väsynyt ja kivulias. Olin niin heikkona, että Lauri joutui syöttämään minua.

Sairaalassa Outi sai pidettyä itsensä henkisesti kasassa ja tuntemaan jopa helpotusta: sekä hän että vauva olivat hengissä.

Romahdus tuli kotona.

Seurana syyllisyys

Pari ensimmäistä päivää kotona meni hyvin. Kolmantena päivänä vesihanasta ei tullut kylmää vettä tarpeeksi nopeasti, ja Outi purskahti itkuun. Mitättömän pieni vastoinkäyminen oli yksinkertaisesti liikaa.

– Alapääni oli niin kipeä, että en voinut istua tai seistä. Aarni oli itkuinen, mutta en jaksanut hyssytellä häntä. Imetyskin takkusi, ja jouduin antamaan korviketta. Ajattelin, että enkö onnistu edes imetyksessä. En kehdannut pyytää apua äidiltäni, vaikka hän olisi auttanut mielellään. Ajattelin, että minun pitää pärjätä yksin.

Etenkin yösyöttöjen aikana Outi alkoi kuulla päässään soimaavia ääni: Olet huono äiti. Et ansaitse tätä. Teidän molempien olisi pitänyt kuolla.

– Syytin itseäni siitä, että olin ahdistunut synnytyksestä, josta kaikki muut ovat selviytyneet.

Neuvolassakin Outi itki joka käynnillä kipujaan ja väsymystään, mutta terveydenhoitaja piti sitä normaalina synnytyksen jälkeen.

Lue myös: En kokenut synnytysväkivaltaa, mutta yksin jääminen traumatisoi – Laura Honkasalon kolmni Annassa

Vasta jälkitarkastuksessa lääkäri otti Outin ahdistuneisuuden vakavasti. Outi ohjattiin psykiatrille, joka totesi Outilla keskivaikean ahdistuneisuushäiriön ja posttraumaattisen stressireaktion. Seuraavat puoli vuotta Outi kävi juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Myös Outin fyysiset vammat tarvitsivat hoitoa. Jälkitarkastuksen tehnyt lääkäri ohjasi Outin fysioterapeutille, jolla Outi kävi niin ikään puoli vuotta. Outin alapää oli synnytyksen jäljiltä huonossa kunnossa: uloste karkaili, ilma ei pysynyt sisällä lainkaan.

– Oli kamalaa, kun kakat tulivat housuun ensimmäisen kerran. Silloin pelkäsin, etten toivu tästä ikinä.

Outi ja Lauri halusivat kuitenkin toisenkin lapsen. Se oli aina ollut itsestäänselvää.

Synnytyspelko esikoisen jälkeen

Kun ahdistus alkoi helpottua Aarnin ollessa yhdeksänkuinen, Outi uskalsi alkaa haaveilla vauvasta. Synnytyspelko esikoisen jälkeen ratkaisi kuitenkin yhden asian: hän ei enää ikinä synnyttäisi alateitse.

Raskaustesti näytti positiivista, kun Aarni oli 1,5-vuotias. Heti ensimmäisellä neuvolakäynnillä Outi pyysi lähetteen pelkopolille, jossa hän kertoi itkien synnytyskokemuksestaan. Pelkopolin lääkäriltä ei kuitenkaan herunut myötätuntoa. ”Kyllä alatie on parempi”, hän totesi tylysti ja iski Outin käteen esitteen alatiesynnytyksen hyvistä puolista.

Lue myös: Kaikki sektiosta – lue syyt, seuraukset ja äitien aidot kertomukset

– Käynnin jälkeen itkin puoli tuntia autossa parkkipaikalla ennen kuin uskalsin lähteä ajamaan.

Outi oli valmistautunut taistelemaan saadakseen sektion.

Yllättäen sotaan ei tarvinnutkaan ryhtyä, kun synnytystapa-arvion raskausviikolla 36 teki eri lääkäri, joka otti Outin synnytyspelon vakavasti. Outi itki helpotuksesta, kun lääkäri antoi hänelle ajan suunniteltuun sektioon.

Korjaava kokemus

Minerva syntyi raskausviikolla 39. Sektio sujui ongelmitta, ja Outi toipui siitä nopeasti. Tällä kertaa maito nousi heti ja imetys lähti mainiosti käyntiin.

– Oli ihana huomata, että pystyn synnyttämään myös ilman draamaa.

Synnytyspelko esikoisen jälkeen oli tavallaan selätetty. Vaikka Outi kokee Minervan synnytyksen korjaavana kokemuksena ensimmäiseen synnytykseen nähden, anteeksi hän ei ole pystynyt antamaan.

”Minulle oli luvattu, että sektioon mennään herkästi, jos tulee ongelmia.”

Aarnin synnytyskertomuksesta kävi ilmi, että Aarni syntyi avotarjonnassa eli nenä kohti äidin napaa. Tavallisin ja ihanteellisin syntymäasento on raivotarjonta, nenä kohti äidin selkää.

Avotarjonta lisää riskiä pitkittyneeseen synnytykseen ja repeämiin. Yksi avotarjonnan tunnusmerkeistä on se, että äidille ei tule ponnistamisen tarvetta.

Outi ei käsitä, miksi kätilö ei huomannut väärää tarjontaa, vaikka hän kokeili vauvan pään aukileiden suunnan monta kertaa.

– Ensisynnyttäjänä en osannut kyseenalaistaa mitään, varsinkin kun minulle oli luvattu, että sektioon mennään herkästi, jos tulee ongelmia. Pystyn elämään asian kanssa, mutta en voi olla ajattelematta, että minua tavallaan huijattiin, kun lupausta matalan kynnyksen sektiosta ei pidettykään. Voimavarani eivät ole riittäneet tekemään valitusta kätilön asiattomasta käytöksestä, Outi kertoo.

– Olen kyllästynyt siihen, että aina sanotaan, että kaikki on hyvin, kunhan lapsi voi hyvin. Itse menin synnytyksestä ihan rikki sekä henkisesti että fyysisesti. Mielestäni kaikilla synnyttäjillä pitäisi olla oikeus sektioon niin halutessaan.

Kommentit (16)

Minulla taas päinvastoin, olisin halunnut ehdottomasti alatiesynnytyksen ja synnytys käynnistettiin ja supistuksia alkoi tulla. Aamulla eri lääkäri, joka ei suostunut jatkamaan synnytystä vaan minulle annettiin parin päivän päähän aika suunniteltuun sektioon, tämä samainen lääkäri kehtasi vielä ääneen tokaista lapsen ulos leikattuaan ”oho ei tämä ollutkaan niin iso, vaan pitkä” SUUTUTTI! Terveydenhoitaja kun oli koko raskauden ajan ollut aivan hirveä ja sain traumat molemmista..Sektion jälkeen oli tosi turvaton ja hylätty olo, kun miehen piti illalla lähteä, enkä pystynyt itse liikkumaan kipujen takia enkä auttamaan huutavaa vauvaa ja hoitajat eivät ehtineet hälyttäessä paikalle. Seuraavana päivänä minut unohdettiin hoitaa ja olin verissäni myöhälle iltapäivään saakka, silloin sentään onneksi jo perhehuoneessa ja mies auttoi vauvan kanssa. Vahvempaa kipulääkettä sain ihan aluksi pari kertaa, mutta lopulta piti pärjätä pelkällä panadolilla, mikä ei todellakaan riittänyt, joten päätin lähteä mielummin kotiin kärsimään vaikka en pystynyt vielä oikein liikkumaan tai itse peseytymään yms.. sektiosta toipuminen vei tosi kauan ja oli hirveän kivuliasta. Tämän jälkeen olen kaksi alatesitse synnyttänyt, ensimmäinen käynnistettiin ja oli melko pitkä prosessi ja lopulta onneksi lähti käyntiin, muuten olisin sektioon taas joutunut. Supistus kivut olivat kyllä hirveät, onneksi epiduraali auttoi, ponnistustarve alkoi vaikka en ollut vielä auennut ja sain kamalia kramppeja. Toka tulikin vauhdikkaammin kun syntyi kesken epiduraalin laiton ja osa synnytyksestä meni kamalien supistuskipujen vuoksi ohi, mutta toipuminen näistä ollut niin paljon helpompaa minulla kuin sektiosta, olo ollut parempi heti synnytyksen jälkeen, eikä tarvitse olla avuton vauvan kanssa.

Tämä kuulosti ihan omalta tarinaltani: pitkittynyt synnytys joka lopulta runnottiin imukupin ja vatsasta painamisella läpi, hemoglobiinin romahdus, repeämät… meillä lisäksi lapselle tuli elinikäinen hartiapunosvamma. Neuvolassa ei vanhempien väsymystä ja minun masennustani huomattu kuin vasta 1.5 vuoden jälkeen kun romahdin neuvolakäynnillä täysin. Tämän jälkeen 3 neuvolapsykologin käyntiä.

Kun uskalsimme toisesta lapsesta haaveilla, kerroin neuvolaan heti ensimmäisellä soitolla että tämä toivottu lapsi tulee sektiolla. Vasta rv35 siihen suostuttiin virallisesti kun jokaisella neuvola- ja sairaalakäynnillä siitä sanoin. Sektio oli todellakin korjaava kokemus ja jos meille vielä lapsia tulisi niin sektio olisi se synnytystapa. En usko että vieläkään olen selvinnyt esikoisen syntymän jälkeisestä masennuksesta tai traumasta, en tiedä tulenko koskaan selviämäänkään.

Esikoisen raskaus meni 2 viikolla yli. Mitään tuntemuksia käynnistymisestä ei ollut, vaikka kaikkea yritimme. Ballongin laitoin jälkeen nätisti alkaneet supistukset hyytyivät ja tilalle nousi kuume> sairaalaan. Koska oli korona-aika, jouduttiin odottamaan koronatestin tulosta ja heti kun tulos oli selvä (neg.), niin suoraan leikkuriin, lapsella oli korkeat sykkeet. Sektio oli huolesta huolimatta hyvä kokemus, sali oli täynnä ammattitaitoa ja minulla oli koko ajan turvallinen olo. Toivuin siitä huolimatta suht nopeasti, vaikka sekä minulla että vauvalla oli tulehdus päällä. Vauvalle tuli ilmarinta, ja mm. sen vuoksi jouduimme olemaan sairaalassa pitkään.
Ainoa miinus oli, etten itse tunnistanut sitä, että kärsin jonkinasteisesta stressireaktiosta, koska tunsin poikkeuksellisen voimakasta menettämisen pelkoa. En ymmärtänyt asiaa, koska kyseessä oli esikoinen ja kaikki – myös takkuisesti alkaneen Imetyksen mukanaan tuomat hormonit – oli uutta. Pelko rysähti päälle etenkin kotiin pääsyn jälkeen. Seurasin hengitystä, enkä meinannut uskaltaa vauvan nukkua omassa sängyssä. En myöskään saanut sairaalassa ollessa oikeastaan ollenkaan nukuttua ja univaikeudet jatkuivat kotona, en saanut unta vaikka vauva nukkui. Neuvolan olisi pitänyt puheistani ottaa koppi ja ohjata puoliväkisin paykologin tms. juttusille. Olin vaan niin samperin reipas.

Toista lasta odottaessa ilmoitin heti haluavani sektion, ja pelkopolilla edellinen synnytys käytiin läpi ja vastassa oli aivan ihana lääkäri, joka kuunteli ja kysyi oikeat kysymykset. Luulin ekan synnytyksen olleen jo taputeltu henkisesti, mutta itkin tuolla käynnillä kuin Niagaran putous kun kerroin koko stoorin. Eipä siitä tarvinnut keskustella sen enempää. Sektio meni todella hyvin ja toivuin erittäin nopeasti. Olimme sairaalassa kaksi päivää ja pääsimme kotiin. Ainoa ”murhe” kakkosen kanssa oli alussa droppaava paino, jota jouduttiin todella seuraamaan ja imetylsen lisäksi pumppasin, kun maito nousi hyvin. Kun lapsi voimistui ja jaksoi alkaa syödä itse paremmin, niin loppui pumppailutkin.

Saldona on kaksi tervettä lasta sektioilla, ja se on ehdottomasti minulle ’se tapa’ synnyttää. Moni lähipiirissäni jo synnyttänyt pelkästä sektiota (jopa puolestani!), koska siitä toipuminen on markkinoitu kyllä vaikeaksi. Itsellä kahdelta kertaa helpot toipumiskokemukset.

Itsekin olin melkein vastaavassa tilanteesa. Vauva oli avotarjonnassa, mutta jankkasivat vaan, että voi vielä kääntyä miten vaan. Matalan kynnyksen sektio oli luvattu aiemmin kahdestikin, mutta sitä pyytäessäni sanottiin, että ei onnistu ilman lääketieteellistä perustetta kun alatie on aloitettu. Kohtutulehdus, kuume ja vihreä puuroinen lapsivesi ei ollut sitä. Vasta kun kohdunsuu alkoi mennä takaisin kiinni täysin auki -tilanteesta ja lapsen sydänäänet tippuilla, lähdettiin sektioon, joka meni hyvin. Älkää uskoko koskaan mitään matalan kynnyksen sektio -lupauksia, sellaista ei ole olemassakaan! Jos pelkäätte alatietä, vaatikaa sektio. Voitte niin päin vielä muuttaa mieltänne jos haluattekin tilanteen ollessa päällä kokeilla alatietä, mutta toisin päin ei onnistu.

Lohdullista lukea samanlaisia ajatuksia kuin itsellä. Kertomus oli kuin omista synnytyksistäni. Ensimmäinen lapsi kyllä alateitse myös syntyi imukupin avustuksella, mutta oli karmeaa, pitkittynyttä, kunto sen jälkeen tosi huono ja toipuminen kesti alapään arpeutumien kanssa 4,5kk.

Toinen synnytys koitti vasta 6 vuoden kuluttua (ei pelkästään synnytystrauman vuoksi, vaan eron), ja halusin jotenkin uskoa että nyt menisi paremmin ja yrittää vielä alateitse. No ei mennyt, vaan vielä huonommin, lapsi oli avotarjonnassa jo alkutekijöissään, eikä häneen ylettynyt edes imukupilla. Homma pitkittyi taas, kivut lähtivät lapasesta ja kokemus oli jälleen kauhea, ja sen rytäkän jälkeen lähdettiin vielä sektioon. Sektio itsessään meni hyvin, mutta haava tulehtui ja toipuminen kesti taas pitkään. Olin ja olen yhä vahvasti sitä mieltä, että toipumista haittasi ja pitkitti koko kärsitty rumba, elimistö tuntui menneen aivan sekaisin.

Kummassakaan synnytyksessä en kokenut minäkään mitään ponnistamisen tarvetta, vaikka kuinka halusin, ja kätilöt eivät tuntuneet ymmärtävän tätä. Kova synnytyspelko jäi, alatiesynnytys tuntuu nyt hallitsemattomalta tapahtumalta, jossa voi käydä mitä vaan…

Odotan kolmatta, viimeistä lasta. Aion saada suunnitellun sektion, sillä mikään mahti maailmassa ei varmaan saa minua uskomaan, että nyt kolmannella kerralla menisi yhtäkkiä jotenkin paremmin. Miksi menisi? Koen syyllisyyttä ja epäonnistumista siitä että en halua yrittää alateitse. Haluaisin vain kerrankin rauhallisen ja turvalliselta tuntuvan synnytyksen, ja toipua rauhassa. Kaikkein vähiten haluaisin käydä läpi sen koko myllyn ja mennä alatieyrityksen jälkeen vielä sektioon. Pidän kuitenkin sitä hyvin todennäköisenä skenaariona jos yrittäisin alateitse. Ensimmäisenkin synnytyksen traumat nousivat pintaan kakkossynnytyksessä, ja uskonkin että kolmannessa en ehkä pystyisi niiden takia enää edes toimimaan rauhallisesti….

Kiitos että jaoit kokemuksesi. Se toi lohtua osittain saman kokeneelle, ja vahvisti ajatustani siitä, että sektioon menen nyt kolmannella kerralla, ja se voi siis mennä ihan hyvinkin.

Minun ainoasta synnytyksestä on tasan 32 vuotta. Onneksi lapsi selvisi, vaikka ongelmia oli. Miten itse sen keston, en tiedä, vieläkin saatan itkeä. Tarinani on samankaltainen kuin tässä kerrottu. Lepsu lääkäri lähtiessä sanoi ”Tervetuloa vuoden päästä uudelleen”. Mulla ei ollut voimia vetää häntä turpaan!

Minun kokemusta synnytyksen kamaluudesta myös vähäteltiin ja kätilö sanoi vaan, että ”aika kultaa muistot” ja ”kohta olet täällä uudestaan”. Sitä kertaa ei tullut. Sain ensimmäisen ja ainoan lapseni 21 vuotta sitten.

Ihan kun olisin lukenut omaa synnytyskertomusta. Kolmas lapsi sai minut ihan rikki ja enää ikinä en kokemuksesta toivu. Eikä myöskään kroppa. Liian vähän saa tukea vaikean synnytyksen jälkeen. Vertaistukea olisi ihana saada huonon synnytyksen kokeneelta, se olisi ollut itselle tärkeää.

Äidin tuntemuksiin ja vaistoon pitäisi luottaa. Esikoisen kanssa toivoin, ja useiden keskustelujen jälkeen päädyttiin sektioon omaan terveyteni liittyvän riskimahdollisuuden takia. Riskin lisäksi pelkäsin vauvan kokoa, koska lapsen isä oli syntyessään ollut poikkeuksellisen iso ja kookas vauva (yli 5,5 kiloinen, mutta täysin terve). Sain suunnitellun sektion, joka tehtiin viikolla 39 ja joka meni hyvin. Lapsi oli arvioita suurempi (ei mikään sokerivauva) ja kuninkaallisen hattukoon omaava poika. Kätilö totesi sektion olleen järkevä. Kuopuksen kanssa halusin yrittää alatiesynnytystä. Vauva meni yliaikaiseksi. Viikon 42 alussa kokoarvio oli 5,2 kiloa ja vauva olisi haluttu leikata heti yliaikaiskäynnillä. Halusin kuitenkin odottaa vielä käynnistymistä ja olin varma, että vauvalla oli kaikki hyvin, koska hän liikkui reippaasti ja paljon. Pääsin kotiin ja sektio sovittiin seuraavakle tiistaille. Käynnistymistä yritettiin auttaa kotikonstein ja akupainannalla, ja vihdoin maanantaina illan suussa synnytys käynnistyi. Yöllä lähdimme sairaalaan. Kellonympäryksen kunnon supistusten jälkeen avautuminen ei kuitenkaan edennyt, joten aamulla tehtiin sektiopäätös ja kuopuskin syntyi sektiolla. Vauva oli 56 senttiä pitkä, siro poika, joka oli virkeä ja parikolmeviikkoista vastaava unitavoiltaan ja motoriikaltaan. Minulle sektio oli se oikea synnytystapa. Olen iloinen, että sain yrittää kuopuksen kanssa alatiesynnytystä ja kiitollinen siitä, että sektioiden ansiosta olen kahden terveen lapsen äiti.

Kuulun niiden onnekkaiden synnyttäjien joukkoon, jotka eivät varsinaisesti ole pelänneet synnytystä eivätkä myöskään ole tarvinneet kivunlievitystä (vaikkakin kipua oli, selvisin joogahengityksellä). Minulla oli myös yht. 2 asiantuntevaa kätilöä, doula ja lääkäriopiskelija tukenani. Silti en koskaan ole kyseenalaistanut kenenkään synnytyspelkoa – synnytys on aina riskialtis, ja naisella on oikeus päättää omasta kehostaan jos siihen vain on mahdollisuus (vrt. kehitysmaat).

Siltikin – oli äideillä pelkoja tai ei, sairaalassa pitäisi käydä aina läpi tietyt asiat heti synnytyksen jälkeen (tuntemukset synnytyksen jälkeen, ymmärrys vauvan hoidosta, imetysmahdollisuus/halukkuus – akuutit eli siihen hetkeen kuuluvat asiat). Myöhemmin neuvolassa (ml. lääkärin jälkitarkastus) pitäisi jälleen ottaa tietyt asiat esille (mm. lapsen oikea pukeminen, rintojen suojaus, päihdekäytön uhkat lapsen kasvulle ja kehitykselle, synnytyskokemus jne.). Itsellenikin jäi asioita epäselväksi eikä asiaa helpottanut besserwisser siskoni, jonka mielestä mm. vauvan itkuun olisi ruokkimisen sijaan pitänyt laittaa stoppi tutilla…

Elämä on joskus hankalaa,mutta sanotaan
Synnyttäjä unohtuu kipuja

Ja minä olen itse kokenut ihan samallaista tarinaa
Kolme kertaa

Hyvä jos voi unohtaa. Minulle riitti kerta 12v sitten. En ole uskaltanut uudelleen ja onnellinen siitä että lapsi ja minä olemme hengissä.

Tämä kuulosti niin tutulta… Minun esikoisen synnytyksessä kätilö ohitti kaikki avunpyyntöni kun itkin, että voimat on lopussa. Hän pakotti minut ponnistamaan jumiin jäänyttä vauvaa yli neljä tuntia, ja vasta kun vauvan tila romahti (ja minä en meinannut pysyä enää tajuissani), hän kutsui ylilääkärin apuun. Tuota samaa ”lakkaa irvistelemästä ja ponnista”, ”lopeta se valittaminen, sinun on nyt vain ponnistettava lujempaa” ja ”ponnistat väärin” sain kuulla minäkin. Olin kuin pelkkä lihanpala siinä sängyllä. Olin saanut parasetamolia ja epiduraalin, joka ei toiminut jostain syystä, muuta kivunlievitystä ei tarjottu. Saliin mennessä kätilö olisi kieltänyt minulta pyörätuolin, kun ilmeisesti kännistyslääkkeestä johtuen sain kävellessä joka askeleella kovia supistuksia. Minullekin oli etukäteen luvattu, että minulla on synnytyksen aikana mahdollisuus valita sektio, jos alateitse ei tunnu onnistuvan. Minulla ei myöskään etukäteen ollut ollut mitään aavistusta, että synnyttäjä voidaan todella pakottaa ponnistamaan tuntikaupalla sen periaatteen varjolla, että synnytyksen luonnolliseen kulkuun ei puututa kuin pakon edessä. Tämä ei siis tapahtunut Suomessa, mutta sellaisessa EU-maassa, jonka sairaanhoitoa luonnehditaan suomalaista paremmaksi. Minulle oli myös vakuuteltu, että sairaalan kätilöt osaavat englantia, mutta ainakaan tämä kätilö ei suostunut sitä minulle puhumaan. Ja kun minullakaan ei se maito sitten noussut, jouduin osastolla rukoilemaan korviketta kellastuvalle ja flegmaattiselle vauvalleni. Oli elämäni kammottavin kokemus, tuntui että jokin minussa meni isosti rikki enkä ole enää sen jälkeen ollut sama ihminen. Onneksi terapia-aika on varattuna.

Täällä myös synnytyspelko jo ensimmäistä odottaessa ja pelkopolilla saatiin käännettyä ajatus alateitse synnytykseen. No synnytyksessähän kävi sitten aikalailla kaikki tuo sama. Lisäksi kun lapsi saatiin ulos, se oli sininen eikä hengittänyt, joten en saanut häntä edes syliini. Ja sitten itse leikkaukseen kun istukka ei repesi ja verta menetetty liikaa.. Vasta vuorokauden kuluttua h-hetkestä sain vauvan syliini. Nyt kuitenkin olemme onneksi molemmat hengissä ja fyysisesti terveitä<3

Hienoa että näistä uskalletaan kertoa ääneen! Olen itse kokenut erittäin traumaattisen alatiesynnytyksen, eivätkä sen henkiset arvet katoa koskaan. Henkilökunnan katteettomat lupaukset, vähättely, asiaton kohtelu ja kaikkien toiveideni ohitus, tutulta valitettavasti kuulostaa. Minäkin menin luottavaisena ja avoimin mielin synnyttämään esikoista, salista kärrättiin ulos itkevä, vaikeasti traumatisoitunut äiti, joka ei pystynyt edes hoitamaan vauvaa. Minulle diagnosoitiin myöhemmin vaikea synnytystrauma, synnytyspelko ja posttraumaattinen stressihäiriö. Toinen lapsi syntyikin synnytyspelon vuoksi sektiolla, kokemus oli mahtava! Itsellä eniten jäi suututtamaan, kätilön toiminnan lisäksi, koko synnytyksiä hoitavan henkilökunnan asenne. Vika oli minussa etten päässyt tapahtuneen yli, vika oli minussa että koin synnytyksen väärin, vika oli minussa kuin hengissä selvinnyt lapsi ei riittänyt hyvittämään kaikkea, vika oli minussa kun olin kiittämätön ja vaikea, vika oli minussa kun en reipastunut. Apua ei synnytyksen jälkeen tarjottu, eikä annettu pyynnöstäkään, syviin vesiin piti upota että pääsi terapiaan. Tämän kokemuksen jälkeen en lainkaan ihmettele ettei suomessa haluta enää synnyttää.

Minä myös esikoista odottaessa mietin haluanko suoraan sektion. Synnytyspelkopolilla saivat mielen käännettyä, kun vauvasta luvattiin pitää huolta. Synnytys käynnistyi normaalisti, mutta ponnistusvaiheessa vauva ei tullut ulos imukupillakaan, hätäsektio ja lapsi vammautui vakavasti koska se tehtiin liian myöhään. Seuraava lapsi syntyi suunnitellulla sektiolla ja kaikki meni hyvin.

Vastaa käyttäjälle Ansku Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X