Synnytystarinakisan voittaja: ”Hienoa saapua synnärille kuollut peura keulassa”
Synnytystarinakisan tämän vuoden voittajatarina ihastuttaa lennokkaalla tyylillään. Myös loppu on tietenkin uskomattoman kaunis.
”Heinäkuu, vielä huomisen. Laskettu aika oli viikko sitten. Miten mä olen vielä tässä? Äiti ja mummokin on synnyttäneet pari viikkoa ennen laskettua aikaa. On kuuma, vaikea hengittää, joka paikkaan sattuu ja jatkuvasti pissattaa. Ollaan menossa nukkumaan, ja mua ärsyttää. Miten tässä olossa muka voi nukkua!
Ylihuomenna olisi ultra, jossa sovitaan käynnistyspäivä. Mutta minähän en sinne asti hittovie kestä! Menen sinne huomenna ja VAADIN, että ne käynnistävät synnytyksen – olkoon vaikka kuinka sunnuntai! Kello käy kymmentä. Miten voi olla edelleen näin kuuma…
”Hienoa saapua synnärille kuollut peura keulassa”
”Avaan silmät, samassa reisille holahtaa litratolkulla lämmintä nestettä. Sitä leviää pitkin sänkyä, selkäkin kastuu. Varmistan nesteen värin, se on kirkasta. Hyvä. Vilkaisen kelloa, yksi. Kaikki se iltainen ärtymys on tiessään.
Naurua pidätellen alan töniä miestäni ja sanon: ”Kulta, kulta! Nyt meni lapsivesi”. Vain tunteja aiemmin työreissulta kotiutunut mies örisee unissaan vastauksen ”No ehän menny!” ja yrittää jatkaa unia. Vaativalla äänensävyllä kiljaistu ”Menihän!” saa kuitenkin ukon hereille.
Tapahtuu paljon. Vaihdan kuivat vaatteet, supistukset alkavat, soitan synnärille ja kysyn ohjeita. Liikelaskenta ei täyty, eli pitää lähteä sairaalaan heti. Se oli yksi ohjeista.
Puin ehkä lisää päälle, otettiin ehkä sairaalakassi. Ehkä pistin viestin jollekin. Automatkasta muistan vain peuran, joka juoksi tien yli, ja ajatuksen: ”Hienoa saapua synnärille kuollut peura keulassa”.”
Supistukset repivät kappaleiksi
”Kello on kolme yöllä, kun päästään synnytysvastaanottoon. Kätilö tulee aulaan ja kerron, miksi tulimme. Otetaan puolisen tuntia sydänääni- ja supistuskäyrää. Vauvan sykkeet ovat hyvät ja supistukset tulevat kuuden minuutin välein.
Tarkistetaan kohdunsuu ja päästään synnytyssaliin odottelemaan. Onneksi ei lähetetty kotiin. Tuntui turvallisemmalta olla sairaalassa. Olin kirjannut sen synnytystoiveisiinkin. Kätilö kehottaa nukkumaan jos suinkin pystyn, ensisynnyttäjillä yleensä kestää. Kivunlievityksestä taidettiin sanoa jotakin…
Puolenpäivän aikaan pyydän lääkkeellistä kivunlievitystä. Tässä ei enää jumppapallot ja suihkut sun muut lämpöpussit lohduta! Seuraavien tuntien aikana saan kipulääkettä lihakseen, ilokaasua ja kaksi puudutepiikkiä alapäähän.
Lihakseen pistetty lääke antoi hetken helpotuksen, muista ei kummoisempaa apua ole. Tuntuu, että supistukset repivät kappaleiksi. Sisäänhengityksellä imen maskista ilokaasua ja uloshengityksellä huudan koko keuhkojen voimalla samaiseen maskiin. Kysytään, haluanko epiduraalin. Haluan!
Epiduraali helpottaa. Hetken leijun kivuttomassa ihmemaassa, kun kätilö etsii sopivaa oksitosiiniannosta vauhdittamaan laiskistuneita supistuksia. Sopiva annos löytyy, ja supistukset voimistuvat.
Vatsa on kivuton. Alapää tuntuu räjähtävän hetkenä minä hyvänsä, sille ei voi mitään. Aikaa kuluu. Ehkä sain uuden annoksen epiduraalia. Ehkä kanyylia korjattiin. Ehkä kävin vessassa.”
Kun voimat ja usko loppuvat, jäljelle jää vain paniikki
Ponnistamisen tarve tulee jotenkin yllätyksenä, en ole vielä täysin auki. Arastellen kokeilen ponnistaa luvan saatuani, voimia säästellen, sanoi kätilö. Aikaa kuluu.
Saan ponnistaa nyt tosissaan. Sattuu. Kätilö neuvoo, ponnistan, sattuu enemmän.
Sattuu niin paljon ja niin monetta kertaa, että pään on pakko olla jo ulkona. Olen siitä täysin vakuuttunut! Kätilö sanoo, että aina kun ponnistan, päälaki tulee näkyviin. Siis mitä?! Sekö ei ole vielä pihalla? Ei edes näkyvissä muuta kuin ponnistaessa! Ponnistan taas – oikein tosissani. Jotain on tulossa… Pissa. Just!
Olen ponnistanut jo tunnin. Voimat on loppu, usko on loppu, jäljellä on vain paniikki. Kyyneleet valuvat, huudan kätilölle etten pysty tähän, en jaksa enää, en saa tätä lasta syntymään, en jaksa enää ponnistaa. Samaan hengenvetoon tulee taas supistus, ja jokin ”näin luonto on sen tarkoittanut” -juttu pakottaa minut jälleen yhteen ponnistukseen.
Supistus ohi, paniikki nostaa taas päätään. Kätilö katsoo silmiin, kertoo että lääkäri on tulossa ja voi jotenkin auttaa minua, ettei ole mitään hätää – lapsi kyllä syntyy. Tajuan, että olen alkanut hyperventiloida.
Lääkäri tulee, katsastaa tilanteen ja kertoo auttavansa imukupilla, kun minä ponnistan. Kehuu, että olen jaksanut hienosti eikä tarvita enää monta ponnistusta. Hän laittaa imukuppia paikalleen ja kertoo samalla, mitä tulee tapahtumaan. On huojentunut olo. Sittenkin pystyn tähän!
Seuraava supistus on tulossa, sanon lääkärille, että täytyy taas ponnistaa. ”Nyt ponnistat niin lujaa ja pitkään kuin pystyt. Hienosti menee!” Sattuu niin paljon, että on pakko huutaa. ”Katso kuka täältä syntyy!” kuulen kätilön sanovan iloisesti. Katson jalkovälistäni törröttävää veristä päätä, kuinka kaunis se on.
Supistus loppuu, mutta hartioista alaspäin vauva on vielä sisällä. ”P*rkele tää syntyy nyt!” ajattelen ja työnnän viimeiset sentit ilman supistusta. Vauva syntyy. Nauran.
Ehdin juuri kysyä, onko vauvalla kaikki hyvin, kun jo kuuluu voimakas parkaisu. ”Kaikki on oikein hyvin”, kätilö sanoo ja nostaa vauvan rinnalleni.
Pieni ihminen rauhoittuu tuttuun sydämensykkeeseen, itku lakkaa. Pienet silmät kurkistavat tähän maailmaan.
Annan kyynelten tulla. Kuluneet 22 tuntia katoavat, kipu pyyhkiytyy pois kuin sitä ei olisi ollutkaan. On enää tämä hetki. Juuri nyt on vain me kaksi. Iho iholla. Rauhassa, turvassa. Pieni käsi puristaa äidin sormea. ”Mä tunnen sut”, kuiskaan kyynelten läpi.
Elli
Lue lisää lukijoiden synnytystarinoita
Jaa oma kokemuksesi