Raskaus Synnytyskertomukset
24/10/2014

Synnytys: Kaisan synnytyskertomus

Kaksplussan synnytystarinakilpailun voittajan synnytyskertomus: näin synnytys meni.

Synnytys: Kaisan synnytyskertomus

Kaksplussan synnytystarinakilpailun voittajan synnytyskertomus: näin synnytys meni.

Kaksplussan synnytystarinakilpailun voittajan synnytyskertomus: näin synnytys meni.

Melua ja vilskettä riittää seitsemän lapsen perheessä – uusperheessä vielä enemmän. Viikko oli ollut ihan tavallinen: satakunta välienselvittelyä, viisikymmentä pienempää murhetta, mykistäviä oivalluksia arjen risukon keskellä, ohimennen kirkkain silmin esitettyjä äärettömiä kysymyksiä.

Syksy oli ollut pitkä ja kaunis, päivä toisensa jälkeen syttynyt lämpimänä, yöt kierrelleet lempeinä tulipuita. Olin rakastanut jokaista hetkeä, jonka sain kantaa pikkuista sydämeni alla. Uutta ihmistä oli kevyt kantaa, olisin halunnut kantaa vielä pitkään, ja siltikin yhtä paljon ja enemmän odotin, että saisin nähdä salaiset kasvonsa.

Syli odotti vauvaa, kaikki oli valmiina.

Supistelua

Kun viimeisimmät lapset lähtivät toisille vanhemmilleen perjantai-illansuussa, kävelin portaat yläkerran makuuhuoneeseemme ja tunsin supistuksen. Se sattui, tunnistin sen, tällaisiahan ne olivat.

Seuraava supistus tuli jo viiden minuutin kuluttua, ja sitten viiden ja taas viiden. Ajattelin niitä aaltoina. Muistin, kuinka Sopotin hiekkarannalla tummanpuhuva Itämeri pyrki ulos aallonmurtajan aukoista. Kuinka sen harmaat vaahtopäät seiniin musertuen puskivat läpi – ja sitten olivat avomerellä taas.

Samalla tavalla menivät nämä aallot. Kun suljin silmäni ja keskityin, ne olivat vapaita jo.

Tunnin kuluttua mies alkoi kysellä, pitäisikö lähteä sairaalaan. No ei tietenkään pitänyt. Kahden tunninkaan päästä en ollut lähdössä.

Ajattelin varmuuden vuoksi imuroida talon. Mies ei halunnut, että imuroin, vaati imuroida sen sijaan itse. Valitti, että minua on vaikea tulkita, on irrationaalista ryhtyä imuroimaan, jos synnytys on käynnissä. Päädyin laittamaan sen sijaan pyykit.

Aallot kävivät korkeintaan viiden tai kuuden korkeudella, neljän minuutin välein kylläkin.

Lämmitin meille lihapullia ja pottumuusia. Sitten surffailin netissä, Kaksplussan palstalta etsin vastausta kysymykseen, mistä tietää synnytyksen käynnistyneen, minä, kolmatta lastani synnyttävä. Ensimmäisenä pisti silmään asiantunteva neuvo: Jos luet vielä tätä palstaa, synnytys ei todellakaan ole käynnissä.

Pohdin mahdollisuutta mennä päiväunille.

Mies oli ehdottomasti sitä mieltä, että sairaalaan pitäisi mennä. Pyysi, että mennään edes käymään. Suostuin lopulta, mutta tunsin itseni hölmöksi: Mennä nyt sairaalaan varmuuden vuoksi?

Synnytyssairaalaan varmuuden vuoksi

Menimme synnyttäjien vastaanottoon. Pääsin odottelemaan käyrille. Kone piirsi kaunista koukeroa sikiön sydänäänistä ja supistuksista.

Oli hiljaista ja pikkuisen tylsää. Mies oli kysellyt, mitä voisi tehdä supistusten aikana ja sanoin, että voihan hän kokeilla silittää vaikka selkääni tai silittää muuten vaan. Kun mies silitti minua, käsi oli lämmin ja tuttu, enkä sen kosketuksen alta tuntenut enää juurikaan kipua. Arvelin, ettei se synnytys ole käynnissä todellakaan, minunhan on aivan hyvä olla.

Kätilö tuli ja teki sisätutkimuksen, reilut neljä senttiä auki, pehmeät reunat ja kanava poissa, ojensi sairaalavaatteet ja sanoi, että mentäisiin synnytyssaliin.

Hän oli lukenut esitiedoistani, että olen toivonut epiduraalipuudutusta. Haluaisinko sen nyt.

Nyt? Olin valtavan hämmentynyt. Ettäkö synnytys menisi niin, etten missään vaiheessa kärvistelisi tuskissani, tekisi joogahengityksiä, laskisi sekunteja, keskittyisi synnyttämään? En kai minä nyt voi sitä ottaa.

Mies onneksi muisti, että olimme puhuneet myös ammeesta ja kysyi mahdollisuutta sen käyttämiseen. Onneksemme huoneen yhteydessä oli Amor-amme ja pääsin sinne. Vesi oli lämmintä ja mukavaa. Olisin voinut nukahtaa. Mies laittoi meille musiikkia, se soi taustalla hiljaa.

Mies istui siinä ammeen vierellä ja kyseli, haluanko jotakin, mutta minä halusin vain, että hän on siinä. Puhuimme kaikenlaista. Kaikki oli hyvin.

Vesi altaassa alkoi jäähtyä, en olisi halunnut pois. Kätilö tuli ihmettelemään, miten olinkin niin pitkään jaksanut siellä. Varoitti, että nyt alkaa sattua, heti alkaa sattua, kun altaasta nousee.

Nousin ja menin vessaan. Niin, alkoi kyllä sattua. Aalto murtautui harmaana ja suurena kohti merta, mutta itsekseen se sen teki, minä odottelin vaan.

Lepäiltiin taas hetken aikaa käyrillä. Vauvan sydän oli varma ja vakaa. Sisätutkimus ei osannut kertoa uutta, puoli senttiä ehkä lisää.

Epiduraali supistuskipuihin

Kätilö tuli ilmoittamaan, että anestesialääkäri on nyt osastolla käymässä, jos epiduraalin aikoo ottaa, se laitettaisiin nyt. Lääkäri tuli ja alkoi puhdistaa selkää.

Ajatus piikistä nikamien väliin tuntui äkkiä epämukavalta. Aloin jännittää sitä kipua, terävää ja luonnotonta – se ei olisi aalto. Mutta mies piti minua koko ajan kädestä ja kun katsoin häntä, en pelännyt. Ja sittenhän se oli ohi.

Kätilö toi lämmitettyjä peittoja, minulle ja miehelle myös. Jäimme kaksin. Tunsin supistusten painon, mutten kipua.

Sanoin, että nyt voimme nukkua. Mies kuiskasi, pelottaako minua. Ei minua pelottanut. Mietin, mitä pelko on. Mitä ihminen ylipäätään pelkää? Oikeastaan hän pelkää vain yhtä: Sitä, että jäisi yksin. Minä en ollut yksin.

Oli aivan hiljaista. Ulkona ilta oli taipunut syksynhehkuiseksi yöksi, ja kaupungin melu ei kuulunut tänne. Huoneen hämärä oli samettina seinillä ja lattioilla, musiikki soi hiljaa, eikä mikään muistuttanut sairaalan kliinisestä valkotiilestä.

Mies nousi suutelemaan minua ja siirtyi nukkumaan viereiselle sohvalle. Minun viereeni ei voinut tulla, koska anturi oli jo pian syntyvän lapsemme päälaella ja johdot kiemurtelivat nakuttaen laitteisiinsa. Mutta me jaoimme saman unen, vain me kaksi – tai me kolme. Ja se oli lämmintä, väreilevää, ihmettä odottavaa unta.

Ponnistusvaihe

Kätilö tuli vajaan parin tunnin päästä huoneeseen ja tuumasi, ettei synnytys ole tällä välin erityisesti edennyt, 4,5cm auki edelleen. Hän ehdotti oksitosiinia, johon suostuin, ja poistui sitten huoneesta todeten, että ehtisimme levätä vielä pitkään.

Mies kyseli, haluaisinko jotakin, pitäisikö tehdä jotakin, kannattaisiko jotakin tehdä. Mutta en minä mitään tarvinnut, se että hän oli siinä, oli riittävästi ja paljon ja kaikki mitä tarvitsin. Kehotin häntä jatkamaan unia.

Itse en nukkunut enää. Kun mies oli nukkunut viitisentoista minuuttia, suunnittelin herättäväni hänet kertoakseni, että vauva syntyy nyt.

Epiduraalipumppu ehti ensin, se alkoi vilkuttaa ja sitten hälyttää aineen loppumista. Mies havahtui laitteen ääneen ja ehdotti kätilön kutsumista pumppua täyttämään. Sanoin, ettei sille ole tarvetta; jos mistään mitään tiedän, tältä tuntuu silloin, kun vauva alkaa syntyä.

Odottelin vielä jonkin aikaa ja kutsuin kätilön. Sanoin, että vauva syntyy. Kätilö tuumasi, että onkin hyvä, että tuntuu siltä, kertoo siitä, että jotain alkaa taas tapahtua kohdunsuulla. Hän suostui kuitenkin tekemään sisätutkimuksen havaitakseen, että kohdunsuu oli täysin auki ja vauvan pää tulossa jo.

Kätilö ehdotti, että ponnistelisin rauhallisesti ja voimia säästellen jonkin aikaa, he tulisivat sitten, kun haluaisin synnyttää vauvan, mutta näin tekemällä ja pikku hiljaa etenemällä helpottaisin omaa työtäni. En oikein kokenut sitä tarpeelliseksi, vauvan synnyttäminen tuntui helpolta, halusin vain tehdä sen.

Vauva syntyy

Elämässä on kaikenlaista kipua ja monenlaista kipua minä olen kokenut. Jotkut kivut ovat vaikeampia kestää, jotkut kivut kestävät ja jatkuvat, eikä niitä voi poistaa, joittenkin kipujen kanssa oppii elämään, ja jos sieluun sattuu, kipu aaltoilee tummina pilvinä kaikkien päivien yllä.

Mutta synnyttää uutta elämää, antaa sen syntyä. Ei se ole kipuna mitään. Ilmoitin, että haluaisin synnyttää vauvan.

Kätilö antoi ohjeita rauhallisella äänellä, mutten keskittynyt niitä kuuntelemaan. Vauva syntyi hyvin kauniisti ja varmasti, niin kuin vauvan kuuluukin. Se huusi pikkuisella äänellä heti, kun sai päänsä ulos, kun oli vielä hartioistaan minussa kiinni.

Sitten se tuli tänne kokonaan, meidän avaraan maailmaamme, jossa yö ja päivä vaihtelevat ja routaiset talvet syttyvät keväiksi. Se tuli suoraan minun rintani päälle, uutena ihmeellisenä ihmisenä, tuttuna pienenä ihmisenä, jota olin kantanut Arabian aavikoilla, Bosnian smaragdivirtojen halkomilla rinteillä, yli Budapestin ketjusiltojen, läpi Barcelonan tuulisen yön.

Uuden elämän ihme

Se oli meidän tyttömme, se oli juuri meidän. Ihan sellainen kuin meidän tyttömme on: kaikkea sitä, mitä mekin – ja kaikkea sitä, mitä me emme.

Me katselimme hänen sileitä kasvojaan, pikkuisia sormia, jotka niin luottavaisina tarttuivat elämään, silmiä joihin kaikki viisaus oli kirjoitettu, jotka näkisivät vielä hetkisen kauemmas, kunnes oppisivat tämän maailman rajat.

Me olimme kolmisin siinä, kätilöt lähtivät pois. Jos aika voisi pysähtyä, se olisi pysähtynyt: Se kiemurteli köynnöksinä seinillä, hiipui uduksi huoneen nurkkiin. Oli vain hengitystä ja pieniä kyyneleitä, sydämiä, jotka löivät.

Meillä, jotka aina puhumme, ei ollut juurikaan sanoja, emmekä me yrittäneet niitä etsiä. Kyllähän me tiesimme, sanoittakin.

Elämä kantaa monenlaista ihmettä, mutta elämä itse on ihmeistä suurin. Ehkä kuljimme harhaan ennen kuin löysimme toisemme, mutta tärkeintä on, ettei lakkaa etsimästä. Mitään täällä ei jaeta niin avokätisesti kuin epävarmuutta.

Mutta ne muutamat varmat asiat kiteytyvät kristalleiksi ja helähtävät pudotessaan ja niiden kaiku kertautuu vierailta rannoilta, tekee maailmasta lopulta kodin.

Kaisa Huttunen

Aiheesta lisää:

Jonnan synnytyskertomus

Synnytyskertomuksia Kaksplussan keskustelupalstalla

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.