Raskaus Synnytyskertomukset
31/08/2016

Synnytyskertomus: ”Kipu piti minusta huolta”

Elina kertoo, miten pelkäämiselle ja panikoimiselle ei ollut sijaa synnytyksessä.

Synnytyskertomus: ”Kipu piti minusta huolta”

Elina kertoo, miten pelkäämiselle ja panikoimiselle ei ollut sijaa synnytyksessä.

”Kaduilla ja autossa oli hiljaista, kun ajoimme aamuyöllä Kätilöopistolle. Yhtäkään supistusta ei ehtinyt tulla matkan aikana, ja ajattelin jo, että siitä tulee hukkareissu. Olimme sopineet kätilön kanssa puhelimessa, että voin tulla näytille, sillä kivut olivat jatkuneet useamman tunnin ajan.

”Tyypillinen ensisynnyttäjä, joka tulee sairaalaan aivan liian aikaisin”, taisi kätilö ajatella, kun minä ja mieheni tulimme naureskellen häntä käytävällä vastaan. Kätilö tutki joka tapauksessa minut ja lyhyen odottelun jälkeen totesi, että voimmekin siirtyä saliin. Synnytys oli siis kunnolla käynnissä, kuten olin toivonut, mutta tieto siitä tuntui yhtä häkellyttävältä kuin niissä unissa, joissa olin tietämättäni raskaana ja yhtäkkiä menossa synnyttämään. Kävellessäni synnytyssaliin huomasin vapisevani.”

”Ponnistusvaihe vei ajantajun”

”Sisulla ja ilokaasulla selvisi melko pitkälle. Vähitellen supistukset alkoivat kuitenkin olla niin rajuja, että ne saivat minut venkoilemaan puolelta toiselle. Päätin ottaa epiduraalipuudutuksen. Tilanne rauhoittui, lepäsin vähän, ja kun kohdunsuun tilanne seuraavan kerran tarkistettiin, oli aika aloittaa ponnistaminen.

Olin kyllä kuullut, että ponnistamisen tarve tuntuu siltä, kuin peräpää räjähtäisi, mutta silti ihmettelin tätä tunnetta useaan otteeseen, kovaan ääneen. Kätilö yritti vakuuttaa, että vauvan pää se siellä vain laskeutui. Pian uskalsin ponnistaa kaikin voimin. Itkin, huusin, hikoilin ja halusin repiä kuuman sairaalamekon päältäni.

Samalla tunsin oloni luottavaiseksi ja turvalliseksi. Jollakin sairaalla tavalla kipu piti minusta huolta, pelkäämiselle ja panikoimiselle ei ollut sijaa. Ajantaju katosi, ponnistus- ja lepojaksot vain seurasivat toisiaan. Oli vaikea uskoa, että minä, sairaala-, piikki- ja verikammoinen kontrollifriikki, olinkin kuin se perhevalmennuksen ja opasvideoiden mallisynnyttäjä (vähän äänekkäämpi ehkä vain).

Pään synnyttyä vilkaisin kelloa. Se oli 07:30. Olimme saapuneet sairaalaan reilut neljä tuntia aiemmin. Mieheni ja minä katsoimme toisiamme silmiin ensimmäisen kerran ponnistusvaiheen aikana. Tajusimme, että tämä oli viimeinen hetki kun meitä olisi vain kaksi: ”Mä rakastan sua”.

”Äidinrakkaus syttyi heti”

”Viimeistä ponnistusta seurasi helpottava muljahdus, lyhyt parkaisu ja malttamaton sähellys, kun yritin kääntyä kontiltani istumaan nähdäkseni poikani ensimmäisen kerran. Sain hänet syliini mekon sisään. Hän ei painanut juuri mitään, pieni. ”Sä tuut meidän luokse asumaan”, hymyilin ja kuiskasin vauvalle.

Sormenpään kokoiset jättikyyneleet tulivat vasta lapsivuodeosastolla. Koko odotusajan minussa kytenyt äidinrakkaus syttyi. Se oli hormoneilla höystettynä voimakkain kokemani tunne; niin suuri, että sitä oli pakko purkaa itkemällä. Kuinka haavoittuvaiseksi sitä voikaan tuntea itsensä, kun sydän kuuluu niin avuttomalle pikkutuhisijalle? Samalla juuri vahva tunneside on poikani syntymästä lähtien antanut ne leijonaemon voimat, joita äidit monesti tarvitsevat.”

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.