Kaksplussan kirjoituskilpailun voittajan synnytyskertomus: 5 päivää kipua ja komiikkaa

”Olin viikolla 38+1, kun menin polille tarkastukseen yli käyrän huitelevan sf-mitan takia. Takin taskussa oli vielä paluulippurahat bussia varten, kun lääkärit yllättivät ottamalla minut sisään osastolle. Lapsen painoarvio oli 3,4 kiloa ja minulla aloitettiin käynnistys lääkkeiden avulla.

Seuraavat kaksi päivää meni odotellessa kipeitä supistuksia, ja niitä ei kuulunut. Kolmantena aamuna kohdunsuu oli avautunut sen verran, että voitiin asentaa ballongi. Siitä alkoivat kivut.

Lue myös: Kaisan synnytyskertomus

Synnytyskipua ja ilokaasua

Kävelin ympäri osastoa mieheni tukiessa. Tunnin vietin suihkussa keinuen jumppapallon päällä, mutta kipu ei loppunut hetkeksikään. Lopulta ballongista vähennettiin 20 milliä nestettä, ja kivut vaimenivat supistusten väleissä.

Seuraavana aamuna minut otettiin vihdoin synnytyssalin puolelle. Hitaasti mateleva aika vaihtui vihdoin tekemisen meininkiin! Kalvot puhkaistiin ja sain oksitosiinitipan. Synnytyskipu yllätti. Olin aina luullut kestäväni mitä vain, mutta hyvin pian otin ilokaasun möreän ”AMMUU!”-mylvimisen rinnalle.

Pian pyysin metsästämään anestesialääkäriä, joka tulikin pian antamaan epiduraalin. Ilokaasupäissäni mietin, pitäisikö lääkärille kertoa, että hänellä oli nenässään iso räkäpallo. Pidin salaisuutena.

Lue myös: Vuoden 2014 synnytystarinakilpailun voittajan kertomus

Pää edellä seinään

Supistukset pysyivät epiduraalin jälkeenkin kipeinä, mutta enää en tuntenut itseäni niiden edessä niin avuttomaksi. Mieheni oli vieressä tsemppaamassa ja toi minulle välillä suklaata, keräten samalla irtopisteet henkilökunnalta.

Kätilöiden vuorot vaihtuivat ja illalla paikalle tuli labrahoitaja ottamaan verikoetta. Otettuaan näytteen tämä vanhempi nainen kompastui johonkin niistä useista piuhoista, jotka minusta roikkuivat ja lensi pää edellä ensin välinekärryyn ja siitä seinään. Onneksi selvittiin säikähdyksellä, ja luultavasti sairauslomalla.

Mutta minun synnytykseni ei vain lähtenyt kunnolla käyntiin ja oksitosiinitippa suljettiin yön ajaksi.

Aamulla heräsin synnytykseni viidenteen päivään. Soitin miehelleni lepohuoneeseen ja pyysin tueksi, kun supistuskivut alkoivat oksitosiinilla uudelleen. Päivä meni kuten edellinenkin, kätilöitä tuli ja meni, minä olin kivuissa ja mieskin kerran, kun sai metallisängystä sähköiskun suoraan munilleen. Se oli hauska välikevennys, toisin kuin lentävä labrahoitaja!

Lue myös: Synnytystarina: halusin sektion kovan synnytyspelon takia

”Tekisin kaiken sata kertaa uudelleen”

Illalla kahdeksalta kätilö ehdotti ponnistamista. Hiukan haparoiden aloitin työntämiset, ja tarve niille syntyikin hetken ähkittyäni. Supistukset olivat kuitenkin niin lyhyitä, etten ehtinyt ponnistaa kuin kerran tai kaksi. Mieheni auttoi minua tukemalla selästä ja jalkapohjasta ja tsemppaamalla kuin urheiluvalmentaja.

Pian totesimme, että sektioon on mentävä. Olin aivan poikki ja lapsi edelleen huonossa tarjonnassa.

Leikkaukseen siirtyminen oli nopeaa, enkä ehtinyt edes pelätä. Sitten tuli se hetki, kun kuulin sisukkaan, kurlaavan huudon. Kysyin kumpi. TYTTÖ! Huuto katkesi, kun poskemme koskettivat.

ÄITI! Olin äiti. Ihmeellinen pieni olento, vuoksesi tekisin kaiken vaikka sata kertaa uudelleen.”

Lue myös: Miten miehet kokevat synnytyksen? 7 isää kertoo
Keskustele: Synnytyskertomuksia