Synnytystarina: ”Supistelin ja söin hampurilaista sairaalan parkkipaikalla”

”Jo toistamiseen ihmeellinen kehoni osasi kertoa minulle hyvissä ajoin lähestyvästä synnytyksestä. Jouluna (vajaa kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa) vauvan liikkeet vähenivät todella paljon. Minä tietysti säikähdin, että kaikki ei ollut kunnossa. Sohvalla pötkötellen ja joulusuklaita ahmien yritin saada vauvaan liikettä. Ei liikkeitä. Itku ja paniikkihan siitä seurasi. 

Lopulta lääkäri-isäni sai vauvan liikkumaan vatsaani heiluttelemalla. Stetoskoopilla kuuntelimme pienen sydänääniä. Kaikki kunnossa. Joulu sai jatkua rauhallisin mielin. Minulle jäi kuitenkin levoton olo.

”Joulun jälkeen oli pari seesteistä päivää. Sitten tuli outo olo ja pari napakkaa supistusta. Mies laittoi sänkyymme lasten ”pissasuojan” ihan varmuuden vuoksi. Minä puolestani soittelin minun ja mieheni perheille ja sovimme, että joku lähtee 1,5-vuotiasta  esikoistamme hoitamaan vaikka keskellä yötä. Tosin yksikään vapaalla ollut perheenjäsenemme ei ollut alle kahden tunnin ajomatkan päässä. Hyvän ystäväni oli ollut tarkoitus hoitaa esikoistamme synnytyksen ajan, mutta hänen perheessään oltiinkin kuumeen kourissa joulun jälkeen.

Pieni paniikki alkoi hiipiä. Saammekohan ajoissa apua, jos synnytys käynnistyykin yhtäkkiä keskellä yötä? Entä jos tulee syöksysynnytys? 

Jännittynyt olo kertoi tulevasta

”Raskausviikolla 38+6 herätessäni oli taas outo olo. Päätin kuitenkin lähteä esikoisen kanssa kävelylle ja käydä samalla ruokaostoksilla. Olisi hyvä tehdä ruokaa valmiiksi, jos vaikka synnytys käynnistyisi pian. Lenkin loppupuoliskolla minun oli pakko pysähtyä viiden metrin välein puuskuttamaan supistusten takia.

Kotona kivuttomat, mutta napakat supistukset jatkuivat. Aloitin taas soittokierrosta, koska olin ihan varma synnytyksen käynnistymisestä. Olin myös pyytänyt naapurissa asuvalta ystävältä, että pääsisimme iltapäiväksi esikoisen kanssa heille leikkimään. Saisin itse ottaa rauhallisemmin, kun tyttärelläni olisi pari leikkikaveria. 

Vuorotteluvapaalla oleva mummi lupasi heti lähteä meille. Matkaa hänellä on yli 300 kilometriä, joten vasta illaksi ehtisi perille. Ilta tuntui tulevan tosi hitaasti, ja minua väsytti ihan järkyttävästi. Pikku Kakkonen pyöri telkkarissa, ja minä loikoilin sohvalla. Välillä yritin keksiä tyttärelle jotakin leikkejä, vaikka olinkin väsynyt ja superjännittynyt. Mies oli edelleen töissä, koska halusi saada mahdollisimman paljon asioita tehtyä, jos työpaikan sijaan seuraava päivä kuluisi sairaalassa. 

Olin niin hermostunut, etten saanut illalla unta. Mies jo kuorsasi vieressäni, kun minulle iski tarve ponkaista sängystä ylös. Samalla lorahtikin lapsivettä lattialle. Samanaikaisesti tuli helpottunut ja jännittynyt olo – vihdoin pääsisimme näkemään uuden perheenjäsenemme, mutta ensin olisi paljon työtä tehtävänä sen eteen. 

Siirryin miestäni herättämättä kylpyhuoneeseen, koska kokemuksesta tiesin, että vettä tulisi lisää. Soitin kylppärissä sairaalaan, josta sain ohjeeksi odottaa säännöllisiä ja kivuliaita supistuksia. Kehottivat myös nukkumaan. Ei paljon nukuttanut, kun vettä valui tasaiseen tahtiin. Viestittelin tärkeimmille ihmisille, mitä tapahtuu. Sitten oli aika kertoa miehelleni vesien menosta.”

Öinen ateria mäkkärin autokaistalla

”Noin tunti myöhemmin supistuksia alkoi tulla parin minuutin välein ja ne saivat minut puuskuttamaan. Mies ilmoitti, ettei haluaisi leikkiä kätilöä, vaan nyt lähdetään. Istuskelin sängyllä yrittäen saada ajatukseni pois supistuksista. Samalla teilasin mieheni valitsemia vaatekokonaisuuksia. Tilanne oli hyvin koominen: minä ähisin kivuissani ja mies heitti paidan toisensa jälkeen takaisin kaappiin. 

Eteisessä supistukset alkoivat tulla harvemmin, mutta katsoimme parhaaksi lähteä, koska tyttäremme heräisi muutaman tunnin kuluttua. Vielä ennen lähtöä nauratti, miten nappiin mummin saapuminen meni. Mummi ehti olla meillä vain kolme tuntia, kun lapsivedet menivät.

Matkalla sairaalaan supistuksia tuli enää viiden minuutin välein. Olisin halunnut mennä kotiin nukkumaan. Miehellä oli nälkä, eikä meillä ollut kiire sairaalaan, joten menimme McDonald’sin drive iniin. Ruuat saatuamme ajoimme sairaalan parkkipaikalle herkuttelemaan. Välillä haukkasin hampurilaista ja välillä poljin jalkaa, kun tuli kipeä supistus. Tämä tulisi varmasti olemaan yksi ikimuistoisimmista hampurilaisaterioistani. 

Kun viimein kirjauduin sairaalaan, olin rättiväsynyt. Kello oli kuusi aamulla, enkä ollut nukkunut koko yönä. Sain kankkuuni kipupiikin, jotta saisin levättyä. Päivästä voisi tulla pitkä, koska olin vain pari senttiä auki. Pari tuntia sain nukuttua. Sitten heräsin järkyttävän kipeisiin supistuksiin. Oli aika siirtyä synnytyssaliin.”

Palkinto pitkän ponnistuksen jälkeen

”Olin tuskissani ja edelleen väsynyt, kun kätilö sanoi minun olevan jo seitsemän senttiä auki. En saisi epiduraalia, mutta lääkäri tulisi pian laittamaan spinaalipuudutuksen. Pökkerössäni kuulin, kuinka anestesialääkäri kehui kätilölle, miten kiva laittaa puudute hoikalle ihmiselle. Järkytyin. Noinko henkilökunta puhuu, kun ihmisille pistetään puudutteita! 

Jossakin vaiheessa tuli tarve ponnistaa. Siitä alkokin pitkä urakka. Aina, kun tunsin saavani hyvä ponnistuksen tehtyä, vauva vetäytyikin takaisin. Kaikkea muuta tuli ulos, mutta ei vauvaa. Välillä kommentoinkin puoliksi huvittuneena ja puoliksi vihaisena, että tulisiko sieltä kakan sijasta yksi vauva. 

40 minuutin ponnistuksen jälkeen kätilö piti edessäni pientä poikaa. Vauva ei heti parkaissut, ja syy selvisi minulle vastasynnyttäneiden osastolla. Napanuora oli kiertynyt vauvan kaulan ympärille. Olin niin väsynyt urakasta, etten tajunnut säikähtää kun parkaisua ei heti tullut. Tulihan se lopulta, ja kaikki oli hyvin. 

Pojan syntymä oli kaunis muistutus elämän kiertokulusta: lähestulkoon samalla kellonlyömällä kun poika syntyi, lapsuudenperheeni koira lopetettiin. Tuntui, että pojan olikin tarkoitus syntyä juuri sinä päivänä, viikko ennen laskettua aikaa.”

Milla